Share to: share facebook share twitter share wa share telegram print page

Alfred Gilman

Alfred Gilman
Henkilötiedot
Syntynyt1. heinäkuuta 1941
New Haven, Connecticut, Yhdysvallat
Kuollut23. joulukuuta 2015 (74 vuotta)
Dallas, Texas, Yhdysvallat
Koulutus ja ura
Tutkinnot Yalen yliopisto
Case Western Reserve University
Instituutti Virginian yliopisto
University of Texas Southwestern
Tutkimusalue biokemia
farmakologia
Tunnetut työt G-proteiinit
Palkinnot Albert Lasker -palkinto lääketieteellisestä perustutkimustyöstä (1989)
Louisa Gross Horwitz -palkinto (1989)
Nobel-palkinto Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinto (1994)

Alfred Goodman Gilman (1. heinäkuuta 1941 New Haven, Connecticut – 23. joulukuuta 2015 Dallas, Texas) oli yhdysvaltalainen biokemisti. Hän löysi 1970-luvulla G-proteiinit tutkiessaan solujen signaalitransduktion toimintaa, ja hän jakoi 1994 Nobelin lääketieteen palkinnon Martin Rodbellin kanssa G-proteiineja koskevasta tutkimuksestaan. Tutkimustyönsä lisäksi Gilman toimitti farmakologista oppikirjaa The Pharmacological Basis of Therapeutics.

Nuoruus ja opiskelu

Alfred Goodman Gilman syntyi New Havenissa 1941. Hänen isänsä Alfred oli Yalen yliopiston farmakologi, joka oli kirjoittanut alan merkittävimmän oppikirjan The Pharmacological Basis of Therapeutics (1941). Alfredin toiseksi nimeksi annettiin Goodman kirjan toisen kirjoittajan Louis S. Goodmanin mukaan.[1]

Alfred kasvoi White Plainsissa ja kävi koulunsa Connecticutin Watertownissa.[2] Isänsä vaikutuksesta Alfred opiskeli Yalessa biokemiaa ja valmistui 1962.[3]

Ura

Jatko-opintojen tutkimuksista farmakologian professoriksi

Valmistumisensa jälkeen Gilman työskenteli kesän Burroughs Wellcomen laboratoriossa ja julkaisi ensimmäiset kaksi tutkimusartikkeliaan. Kokemus vakuutti hänet jatkamaan uraa tutkijana. Gilman suuntasi tämän jälkeen Case Western Reserve Universityyn tohtorin tutkintoa varten. Yliopistossa hän työskenteli Theodore W. Rallin alaisuudessa. Gilman tutki syklistä adenosiinimonofosfaattia (cAMP) ja kilpirauhasta, mikä oli alku pitkälle uralle syklisten adenosiinimonofosfaattien parissa.[3]

Gilman sai 1969 lääketieteen tutkinnon ja valmistui farmokologian tohtoriksi.[1] Väitöskirjan jälkeistä tutkimusta Gilman teki Marshall Nirenbergin alaisuudessa National Institute of General Medical Sciencesissa.[3] Hän oli kahden vuoden ajan Nirenbergin tutkimusavustajana, kunnes hänestä tuli 1971 Virginian yliopiston farmakologian professori.[2]

G-proteiinin löytäminen

Gilman tutki 1970-luvulla Virgianiassa leukemiasoluja ja pyrki ymmärtämään paremmin, kuinka solun signaalitransduktio toimii. Hän huomasi, että leukemiasolut eivät vastanneet hormonien välittämään ulkoiseen signaaliin. Hän havaitsi tutkimusryhmänsä kanssa, että mutaation takia hävinnyt proteiini aiheutti hormonien kyvyttömyyden välittää signaaleita. Gilman eristi 1980 proteiinin normaaleista soluista, joilla pystyi palauttamaan solun vaurioituneen ominaisuuden. Hän kutsui sitä G-proteiiniksi, koska se sitoutuu GTP:hen eli guanosiinitrifosfaattiin.[1]

Myöhempi ura

Gilmanista tuli 1981 University of Texas Southwesternin farmakologian laitoksen johtaja. Hän jatkoi siellä solututkimustaan.[1] Vuonna 2004 hänet nimettiin Texas Southwestern -yliopiston lääketieteellisen koulun dekaaniksi ja 2006 akateemisten asioiden varapuheenjohtajaksi ja provostiksi.[4]

Vuosina 1980, 1985 ja 1990 Gilman oli oppikirja The Pharmacological Basis of Therapeuticsin päätoimittaja. Sitä oli ensin julkaissut hänen isänsä.[5]

Eläkevuodet

Eläkkeelle Gilman jäi vuonna 2009, jolloin hänestä tuli valtion Cancer Prevention and Research Institute of Texas -instituutin johtava tieteellinen virkamies. Hän sai valtuudet käyttää kolme miljardia dollaria kymmenessä vuodessa syöpätutkimukseen ja syöpää ehkäiseviin ohjelmiin. Gilman erosi tehtävästään 2012 ja kritisoi avustusten antamiseen liittyviä taloudellisia ja poliittisia syitä.[1]

Gilman kuoli haimasyöpään 74-vuotiaana vuonna 2015.[1]

Yksityiselämä

Gilman meni naimisiin vuonna 1963 ja sai kolme lasta.[2]

Tunnustukset ja merkitys

Gilman jakoi vuonna 1994 Nobelin lääketieteen palkinnon Martin Rodbellin kanssa. Nobel-säätiön mukaan palkinto tuli G-proteiinien löytämisestä ja niiden solujen signaalitransduktioon liittyvän merkityksen havaitsemisesta.[6] Gilman sai myös muun muassa vuonna 1989 Albert Lasker -palkinnon lääketieteellisestä perustutkimustyöstä ja Louisa Gross Horwitz -palkinnon. Hänet valittiin 1986 National Academy of Sciencesiin.[4]

GTP:n ja G-proteiinin löytämiset vaikuttivat tutkijoiden käsitykseen siitä, miten hormonit hallinnoivat solujen toimintoja.[7] G-proteiiniin liittynyt tutkimus antoi perusteita solun viestinnän tuntemiseen. Tutkimus on myös auttanut kehittämään monia lääkkeitä, jotka kohdistuvat suoraan G-proteiinien kanssa toimiviin reseptoreihin.[4]

Lähteet

  • Carey, Charles W.: American Scientists. New York: Facts on File, 2006. ISBN 0-8160-5499-1 Google-kirjat (viitattu 17.1.2016). (englanniksi)
  • Kresge, Nicole & Simoni, Robert D. & Hill, Robert L.: The Regulation of Adenyl Cyclase by G-protein: The Work of Alfred G. Gilman. The Journal of Biological Chemistry, 2005, 280. vsk, nro 44. The Americah Society for Biochemistry and Molecural Biology, Inc. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 17.1.2016.

Viitteet

  1. ↑ a b c d e f Grimes, William: Dr. Alfred G. Gilman, Whose Work on Proteins Won Nobel Prize, Dies at 74 NYTimes.com. 24.12.2015. The New York Times Company. Viitattu 17.1.2016. (englanniksi)
  2. ↑ a b c Carey, s. 41.
  3. ↑ a b c Kresge & Simoni & Hill, s. e41.
  4. ↑ a b c In Memoriam: Alfred Goodman Gilman, MD, PhD AACR. Arkistoitu 17.1.2016. Viitattu 17.1.2016. (englanniksi)
  5. ↑ Kresge & Simoni & Hill, s. e43.
  6. ↑ The Nobel Prize in Physiology or Medicine 1994 Nobelprize.org. Nobel Media AB. Viitattu 17.1.2016. (englanniksi)
  7. ↑ Carey, s. 42.

Aiheesta muualla

Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon saajat
1901–1925

1901: Behring 1902: Ross 1903: Finsen 1904: Pavlov 1905: Koch 1906: Golgi, Ramón y Cajal 1907: Laveran 1908: Metšnikov, Ehrlich 1909: Kocher 1910: Kossel 1911: Gullstrand 1912: Carrel 1913: Richet 1914: Bárány 1919: Bordet 1920: Krogh 1922: Hill, Meyerhof 1923: Banting, Macleod 1924: Einthoven

1926–1950

1926: Fibiger 1927: Wagner-Jauregg 1928: Nicolle 1929: Eijkman, Hopkins 1930: Landsteiner 1931: Warburg 1932: Sherrington, Adrian 1933: Morgan 1934: Whipple, Minot, Murphy 1935: Spemann 1936: Dale, Loewi 1937: Szent-Györgyi 1938: Heymans 1939: Domagk 1943: Dam, Doisy 1944: Erlanger, Gasser 1945: Fleming, Chain, Florey 1946: Muller 1947: C. Cori, G. Cori, Houssay 1948: Müller 1949: Hess, Moniz 1950: Kendall, Reichstein, Hench

1951–1975

1951: Theiler 1952: Waksman 1953: Krebs, Lipmann 1954: Enders, Weller, Robbins 1955: Theorell 1956: Cournand, Forssmann, Richards 1957: Bovet 1958: Beadle, Tatum, Lederberg 1959: Ochoa, Kornberg 1960: Burnet, Medawar 1961: Békésy 1962: Crick, Watson, Wilkins 1963: Eccles, Hodgkin, Huxley 1964: Bloch, Lynen 1965: Jacob, Lwoff, Monod 1966: Rous, Huggins 1967: Granit, Hartline, Wald 1968: Holley, Khorana, Nirenberg 1969: Delbrück, Hershey, Luria 1970: Katz, Euler, Axelrod 1971: Sutherland 1972: Edelman, Porter 1973: Frisch, Lorenz, Tinbergen 1974: Claude, Duve, Palade 1975: Baltimore, Dulbecco, Temin

1976–2000

1976: Blumberg, Gajdusek 1977: Guillemin, Schally, Yalow 1978: Arber, Nathans, Smith 1979: Cormack, Hounsfield 1980: Benacerraf, Dausset, Snell 1981: Sperry, Hubel, Wiesel 1982: Bergström, Samuelsson, Vane 1983: McClintock 1984: Jerne, Köhler, Milstein 1985: Brown, Goldstein 1986: Cohen, Levi-Montalcini 1987: Tonegawa 1988: Black, Elion, Hitchings 1989: Bishop, Varmus 1990: Murray, Thomas 1991: Neher, Sakmann 1992: Fischer, Krebs 1993: Roberts, Sharp 1994: Gilman, Rodbell 1995: Lewis, Nüsslein-Volhard, Wieschaus 1996: Doherty, Zinkernagel 1997: Prusiner 1998: Furchgott, Ignarro, Murad 1999: Blobel 2000: Carlsson, Greengard, Kandel

2001–

2001: Hartwell, Hunt, Nurse 2002: Brenner, Horvitz, Sulston 2003: Lauterbur, Mansfield 2004: Axel, Buck 2005: Marshall, Warren 2006: Fire, Mello 2007: Capecchi, Evans, Smithies 2008: zur Hausen, Barré-Sinoussi, Montagnier 2009: Blackburn, Greider, Szostak 2010: Edwards 2011: Beutler, Hoffmann, Steinman 2012: Gurdon, Yamanaka 2013: Rothman, Schekman, Südhof 2014: O’Keefe, M.-B. Moser, E. Moser 2015: Campbell, Ōmura, Tu 2016: Ōsumi 2017: Hall, Rosbash, Young 2018: Allison, Honjo 2019: Kaelin, Ratcliffe, Semenza 2020: Alter, Houghton, Rice 2021: Julius, Patapoutian 2022: Pääbo 2023: Karikó, Weissman 2024: Ambros, Ruvkun

Kembali kehalaman sebelumnya