Ensimmäinen tunnettu almanakka on Johannes Gutenbergin vuodeksi 1448 painattama. Siitä on kuitenkin jäljellä vain jokunen paperisuikale. Vuodesta 1470 almanakkoja on painettu säännöllisesti. Ulkomuodoltaan 1400-luvun almanakat olivat yhdelle puolelle painettuja arkkeja. Niiden tarkoitus oli ilmaista, minä päivinä sopi iskettää suonta ja kuppauttaa ja mihin ruumiinosaan se oli kulloinkin suoritettava. Ihmisruumis jaettiin 1490-luvun almanakoissa 12 osaan, joista kutakin hallitsi tietty taivaallisen eläinradan tähdistö. Esimerkiksi pää kuului Oinaalle ja vasen hartia Härälle. Almanakan antama ohje oli, että ei sopinut iskeä suonta päähän, kun kuu oli Oinaan tähdistössä, eikä vasempaan hartiaan, kun kuu oli Härän merkissä. Almanakka oli siis aluksi keskiaikaisen maailmankuvan mukainen terveysopillinen taulukko, jota julkaisivat vain lääkärit. Henkilönimet lisättiin almanakkaan 1480-luvulla ja saarnateksti-ilmoituksetuskonpuhdistuksen jälkeen. Arkkimuotoisesta almanakasta siirryttiin Saksassa 1500-luvun alkupuolella taitettuun taskukirjamalliin.[3]
Ensimmäiset pohjoismaissa julkaistut almanakat olivat saksalaisten almanakkojen kopioita, mutta helsinkiläisen Sigfried Aronus Forsiuksen Tukholmassa julkaisemalla vuoden 1608 almanakalla oli jo kansallinen leima. Siinä henkilönimet olivat lähinnä Turun hiippakunnan kalenterin mukaisia. Ruotsi-Suomessa almanakan kustantaminen ja julkaiseminen annettiin vuonna 1700 Ruotsin tiedeakatemialle.[3]
Suomalaiset almanakat
Suomessa Helsingin yliopistolla ja sen edeltäjillä oli vuodesta 1811 aina vuoden 1995 alkuun saakka yksinoikeus almanakkojen ja kalenterien julkaisemiseen. Yliopisto kuitenkin vuokrasi tämän oikeuden aluksi Frenckellin kirjapainolle, myöhemmin vuodesta 1888 lähtien lähes sadan vuoden ajaksi Weilin+Göösille.[4]
Vanhimpia suomalaisia almanakkoja ovat ns. kansanalmanakka, nykyisin Yliopiston almanakka, jota on julkaistu 1700-luvulta saakka sekä Suomen Valtiokalenteri. Ensimmäisen suomenkielisen almanakan teki vuonna 1705 Lauri Tammelinus. Sääennustukset olivat 1700-luvun almanakoissa välillä mukana, välillä ne jätettiin pois. Lopullisesti epätieteelliset sääennustukset jäivät pois almanakasta vuonna 1887. Almanakkojen ohella alettiin 1800-luvun lopulta lähtien ja varsinkin 1900-luvulla julkaista laajeneva valikoima muitakin kalentereita.[5][3]
Helsingin yliopiston Almanakkatoimisto myy kalenterien julkaisijoille kalenteritietoutta ja laatii valmiita kalenterisivuja. Almanakkatoimiston sivuilta löytyy kuluvan vuoden kalenteri, johon on merkitty muun muassa nimipäivät sekä auringon nousut ja laskut. Sivuille on myös skannattu vanhoja Yliopiston almanakkoja. Yliopiston nimipäiväalmanakka on ilmestynyt verkossa vuodesta 2009.[6]
Yksittäisen nimipäivän julkaisuun yhdellä kertaa ei tarvita almanakkatoimiston lupaa aina 13 nimeen asti.
Almanakan sisältöä
Almanakan pääosana on varsinainen kalenteriosasto, jossa on lueteltu kaikki vuoden päivät siten, että siitä näkyy, miksi viikonpäiväksi mikin vuoden päivä kyseisenä vuonna sattuu. Usein samoille taulukkomaisille sivuille on merkitty myös juhlapäivät, nimipäivät, liputuspäivät, kuun vaiheet sekä auringon nousu- ja laskuajat.
Monissa almanakoissa on varattu tilaa myös muistiinpanoja varten. Monissa kalentereissa on lisäksi tietosivuja, jotka voivat sisältää esimerkiksi
↑ abcVilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen, s. 369-376. Otava, 1983. ISBN 951-1-01041-7
