Astatiinin isotooppeja218At ja 219At syntyy luonnossa välivaiheina uraaninradioaktiivisessa hajoamisessa. Molemmat ovat hyvin lyhytikäisiä.[2] Pitkäikäisin isotooppi on 210At, jonka puoliintumisaika on 8,1 tuntia. Astatiinin nimikin johtuu kreikan sanasta αστατος (astatos), joka tarkoittaa epävakaata. Maapallon kuoressa astatiinia on arvioitu olevan yhteensä korkeintaan teelusikallinen, vähemmän kuin 30 grammaa.[3] Uusin arvio (2020) astatiinin määrästä maapallolla on vain 0,07 grammaa.[1]
Alkuaineen elektroniaffiniteetti saatiin mitattua vasta 2020. Se on 2,416 elektronivolttia eli 233 kJ/mol ja vuonna 2013 ensimmäisen kerran mitattu ionisoitumisenergia on 9,318 eV eli 899 kJ/mol. Astatiinin elektroniaffiniteetti on pienempi kuin muilla halogeeneilla, mutta suurempi kuin halogeeniryhmän ulkopuolisilla alkuaineilla. Mullikenin asteikolla astatiinin elektronegatiivisuus on 5,87 eV, mikä Pauling-asteikolle muunnettuna vastaa arvoa 2,36.[1]
Astatiinin harvinaisuuden ja epävakaisuuden vuoksi kukaan ei tähän mennessä tiedä, miltä astatiini edes näyttää. Vaikka voitaisikin valmistaa sen verran suuri kappale puhdasta astatiinia, että sen voisi paljain silmin nähdä, sen oma säteily kehittäisi nopeasti niin paljon lämpöä, että kappale höyrystyisi välittömästi.lähde?
Vuonna 2023 Jyväskylän yliopiston fysiikan maisteriopiskelija Henna Kokkonen löysi ensimmäisenä astatiinin isotoopin 190At, joka on kevyin astatiinin tunnetuista isotoopeista. Sen ydin koostuu 105 neutronista ja 85 protonista.[5][6]
↑Fontani, Marco; Costa, Mariagrazia & Orna, Mary Virginia: The Lost Elements: The Periodic Table's Shadow Side, s. 330–331. Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-19-938334-4Kirja Googlen teoshaussa. (englanniksi)
.svg)
