Marcus Porcius Cato vanhempi (234–149 eaa.), liikanimeltään Maior ja Censorius, oli antiikin roomalainen valtiomies, kirjailija ja reettori.[1] Yksityiselämässään hän oli vanhan ajan roomalaisen perikuva. Tämän vuoksi myöhempien polvien roomalaiset ihailivat häntä suuresti.
Caton yhteiskunnallinen asema ei ollut aluksi korkea. Hän sai kuitenkin puolelleen konservatiiviset Fabiuksen ja Valeriuksen perheet. Hän toimi preettorina Sardiniassa vuonna 198, konsulina Hispaniassa vuonna 195 ja pystyi rauhoittamaan alueen kapinoinnin kohtuullistamalla paikallisten asukkaiden verotusta. Hän osallistui legaattina voittoisaan sotaretkeen Antiokhos III:ta vastaan vuonna 191. Hän pyrki kensoriksi vuonna 189, mutta hävisi silloin vaalin. Voimakkaan vaalitaistelun ansiosta hän tuli valituksi vuonna 184. Tässä tehtävässä hän kampanjoi erityisesti ylellisyyttä vastaan.[1] Cato tunnetaan etenkin siitä, että hän korosti politiikassaan voimakkaasti perinteisiä roomalaisia arvoja ja ihannoi yksinkertaista maalaiselämää. Veltostuneena pitämäänsä kreikkalaista sivistystä hän vastusti ankarasti. Vasta vanhoilla päivillään hän lievensi tätä asennettaan.
Cato tunnettiin myös kiihkeänä Karthagon vihollisena (katso: ceterum censeo). Karthago kävi tuottoisaa maatalouskauppaa Rooman kanssa ja sen sotilaallinen uhka oli suuri. Vaikka Karthago vakuutteli rauhantahtoaan, Rooma aloitti sitä vastaan sodan vuonna 149 Scipio Africanuksen johdolla. Karthagon piiritys kesti kolme vuotta, ja kukistuttuaan kaupunki hajotettiin maan tasalle vuonna 146. Sen jälkeen Cato kampanjoi idästä tulevaa maahanmuuttoa vastaan, koska piti kreikkalaisia turmeltuneina. [1]
Cicero omisti teoksensa Vanhuudesta (Cato maior de senectute) tuolloin jo edesmenneelle Catolle ja esitti siinä ajatuksia hänen suullaan. Vielä paljon myöhemmin Caton ajan jälkeen, joskus 100-300-luvulla, syntyi opetusrunoja kokoava teos Caton opetuksia, joka on nimeltään oletettavasti kunnianosoitus Catolle, vaikkakaan ei ole hänen kirjoittamansa.[2]
Lähteet
↑ abcCastrén, Paavo: Uusi antiikin historia, s. 305–314. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-21594-3
↑ abKivimäki, Arto: ”Jälkisanat”. Teoksessa Caton opetuksia, s. 137–150. (Suomennos, selitykset ja jälkisanat Arto Kivimäki) Helsinki: Planeetta-antikvariaatit, 2020. ISBN 978-952-94-3852-5
