|
|
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
|
Divisioona (lyh. D tai Div) on sotatoimiyhtymä, jonka vahvuus on yleensä 10 000–20 000 henkeä ja komentajana kenraalimajuri tai vastaavan arvoinen upseeri. Divisioona kykenee itsenäisiin sotatoimiin ja siinä on tyypillisesti kaikki aselajiyksiköt. Divisioonista, prikaateista ja pienemmistä yksiköistä muodostetaan armeijakunta.
Divisioona perustui klassiseen kolmijakoon. Kolme taistelevaa komppaniaa muodosti tukevine ja huoltavine yksiköineen pataljoonan. Kolme taistelevaa pataljoonaa tukevine ja huoltavine joukkoyksiköineen muodosti jalkaväkirykmentin. Kolme jalkaväen rykmenttiä, tykistörykmentti sekä tukevat ja huoltavat yksiköt muodostivat divisioonan.
Divisioonasta yksikkönä on nykyisin luovuttu ja ne on korvattu prikaateilla (esim. neljä pataljoonaa) ja taisteluosastoilla (pienimmillään vahvennettu pataljoona tukiyksikköineen).
Historia
Itävallan perimyssodan aikana 1740-luvulla syntyi ajatus isojen armeijoiden jakamisesta pienempiin itsenäisiin osiin eli divisiooniin. Pierre de Bourcet esitti teoksessaan Principes de la guerre de montagne 1760-luvulla, että ideaalisti etenevä armeija tuli jakaa kolmeen osaan, jotka etenisivät samansuuntaisesti enintään yhden päivämarssin päässä toisistaan. Näin vihollinen ei voisi ennalta tietää missä osat yhtyisivät ja hyökkäisivät. Bourcet oli osallistunut esikunnan pioneeriupseerina vuonna 1744 ranskalais-espanjalaiseen hyökkäykseen Alppien yli Savoijiin. Tällöin divisioonajako oli toiminut hyvin käytännössä. Ranskan armeija vastusti kuitenkin divisioonajaon käyttöönottoa ja vasta vuosina 1787–1788 jako otettiin käyttöön. Tällöin 12 000 miestä jalka- ja ratsuväkeä sekä tykistöä, pioneereja ja muita apujoukkoja organisoitiin hallinnollisesti yhden komentajan alaisuuteen. Divisioonajaon käytännön käyttöönotto oli kuitenkin vaikeampaa ja vasta 1796 siitä tuli tavallista Ranskassa. Käytännön ongelmana armeijan jakamisessa ja samaan suuntaan liikkumisessa oli muun muassa saman suuntaisten teiden vähyys ja puuttuvat kartat. Ranskan vallankumouksen jälkeen syntyneiden massa-armeijoiden takia divisioonajako oli pakko ottaa käyttöön myös taistelukentällä.[1]
Ensimmäiseen maailmansotaan asti divisioonissa oli tyypillisesti kaksi prikaatia, joissa molemmissa oli kaksi rykmenttiä. Sodan aikana esimerkiksi Saksa ja Ranska poistivat divisioonasta yhden rykmentin, sillä kahden prikaatin rakenne ei sopinut asemasotaan[2].
Toisen maailmansodan aikana jalkaväkidivisioonan määrävahvuus vaihteli. Se oli 5 000–18 000 maasta, ajankohdasta ja käyttötarkoituksesta riippuen.
Suomalaiset divisioonat
Suomessa divisioona oli perinteisessä jaossa pienin sotatoimiyhtymä. Se koostui yleensä kolmesta jalkaväkirykmentistä, jotka puolestaan koostuivat kolmesta pataljoonasta. Lisäksi divisioonassa oli taistelua tukevan aselajin, kenttätykistön, kenttätykistörykmentti.
Divisioonan komentajana toimi yleensä kenraalimajurin tai everstin arvoinen upseeri. Rykmenttiä komensi eversti tai everstiluutnantti.
Talvisodassa Suomen armeijassa oli kaikkiaan 12 divisioonaa, jatkosodan alussa kenttäarmeijaan perustettiin 16 divisioonaa.
Talvisodan aikana divisioona koostui kolmesta jalkaväkirykmentistä (JR), tykistörykmentistä, kevyestä osastosta, kahdesta pioneerikomppaniasta sekä muista esimerkiksi viestijoukoista. Numerointi noudatti seuraavaa kaavaa: 13. divisioona sisälsi JR 39:n, JR 38:n ja JR 37:n (divisioonan numero x3 suurin numero ja loput siitä alaspäin yhden portaissa), tykistörykmentin 13 ja kevytosaston 13 (divisioonan numero) sekä pioneerikomppaniat 26 ja 25 (divisioonan numero x2 ja yksi porras alaspäin).
Jatkosodassa esimerkiksi rauhan ajan prikaati (kantajoukko) 7 muuttui JR 7:ksi ja muut divisioonan rykmentit olivat (kantajoukko+21) JR 28 sekä JR 49. Edellä mainitut rykmentit muodostivat 2. divisioonan. Myöhemmin yksi rykmentti supistettiin pataljoonaksi, jolloin esimerkiksi 2.D:ssä olivat JR7 ja JR 49 + erillinen pataljoona.
Divisioonista luovuttiin 1960-luvulla ja niiden tilalle perustettiin sotilasläänit.
Nykyisessä suomalaisessa organisaatiossa suurin kiinteä yksikkö ja divisioonaa pienempi sotatoimiyhtymä on prikaati, jolla on tukenaan kenttätykistörykmentti.
Katso myös
Lähteet
Aiheesta muualla
