Domino levytti 1950-luvulta alkaen vuosikymmenen aikana useita tunnettuja äänilevyjä, kuten Valley of Tears, I’m Walkin’, The Big Beat, I’m in Love Again, I Want to Walk You Home, Be My Guest, Country Boy, Walking to New Orleans, Three Nights a Week, My Girl Josephine, It Keeps Rainin’ ja What a Party. Vuonna 1963, kun hän lopullisesti vaihtoi Imperial Recordsin ABC-Paramountiin, hän levytti Red Sails in the Sunset.[1]
Fats Dominon ensimmäinen single oli ”The Fat Man” (1949). Dominon varhaiset singlet menestyivät vaihtelevasti. Vuonna 1955 ilmestyi ”Ain’t It a Shame” (”Ain’t That a Shame”). Vaikka Pat Boonencover sijoittui pop-listojen kärkeen, Dominon alkuperäisversio seurasi perässä ja oli R&B-listan ykkönen 11 viikkoa.[1]
Dominon listasijoitukset olivat albumimyyntiin nähden vaatimattomat. Hänen ainoa British Top 10 -menestyksensä oli ”Blueberry Hill” vuonna 1956. Yhdysvalloissa hän ei koskaan ollut valtavirran listojen yläpäässä, eikä hän ollut sijoittunut Top 20 -listalle vuoteen 1962 mennessä. Kuitenkin 1970-luvun puoliväliin mennessä hänen levyjään oli myyty 60–70 miljoonaa kappaletta. Vain Elvis ja the Beatles olivat myyneet enemmän.[1]
Fats Domino käyttäytyi kuin tähti. Kiertueella hänellä oli mukanaan 200 paria kenkiä ja 30 pukua ja hän piti suuria timanttisormuksia. Hänen esiintymistyylinsä oli yksinkertainen, kuten hänen laulunsakin. Hän istui pianon edessä sivuttain yleisöön päin. Esiintymisensä lopulla hän saattoi kuitenkin mahtipontisesti työntää vatsallaan pianon pois lavalta.[1]
Fats Domino esiintyi vuonna 1956 kahdessa elokuvassa: Shake, Rattle & Rock! ja The Girl Can't Help It. Hän jatkoi aktiivista levytysuraansa noin vuoteen 1970. Viimeisen kerran uransa aikana "Hot 100" -listalle 1968 Fats Domino pääsi The Beatles -coverilla "Lady Madonna", joka pysyi sadannella sijalla kaksi peräkkäistä viikkoa.
Vuonna 1985 hän teki Euroopan-kiertueen ja sen ensimmäinen kiinnitys oli Porin jazzfestivaalien pääesiintyjänä. Hänen suuressa orkesterissaan oli yllätysvieraana pitkäaikainen yhteistyökumppani Dave Bartholomew.[2]. Domino esiintyi Helsingin Hesperia-teatterissa 7.5.1991[3] ja Lahden jäähallissa 8.5.1991.
Hän sairastui yllättäen ollessaan kiertueella Isossa-Britanniassa Little Richardin ja Chuck Berryn kanssa vuonna 1995. Tämän jälkeen hän ei enää lähtenyt kiertueelle ja rajoitti live-esiintymisensä kotikaupunkiinsa New Orleansiin. Hän kieltäytyi matkustamasta ja osallistumasta Rock & Roll Hall of Fame -valintatilaisuuteen Clevelandissa Ohiossa, eikä myöskään osallistunut National Medal of Arts -mitalin jakotilaisuuteen Valkoisessa talossa vuonna 1998.[1]
Hän oli kotonaan, kun Hurrikaani Katrina tuhosi hänen talonsa vuonna 2005. Domino oli aina asunut hurrikaanin pahasti tuhoamassa Lower Ninth Wardissa, jossa hänen kartanonsa sijaitsi. Rannikkovartioston helikopteri pelasti hänet ja hänen vaimonsa Rosemaryn heidän talonsa katolta. Useiden päivien ajan hänen oletettiin kadonneen. Hän majoittui muutamaksi päiväksi etäisen perheystävänsä urheilija JaMarcus Russellin asuntoon. Vasta kuukausien päästä Domino pystyi palaamaan kotiinsa. Kertoman mukaan hän sai takaisin vain kolme monista kultalevyistään.[4][1]
Hänellä oli vaimo Rosemary ja kolmetoista lasta.[1]
Dominolta on julkaistu muun muassa kokoelma-albumi Best Sellers. Hänen huippuvuosinaan ilmestynyt albumi This is Fats (1956) valittiin mukaan vuonna 2005 julkaistuun englanninkieliseen hakuteokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.[5]
Domino kuoli 89-vuotiaana Louisianassa 24. lokakuuta 2017.[6]
