Wedel-Jarlsbergin suku oli alun perin saksalainen, ja liittyi vuonna 1683 norjalaiseen Jarlsbergin aatelissukuun. Suvulle annettiin 1684 kreivillinen arvo Tanska-Norjassa. Herman syntyi Fredrik Anton Wedel-Jarlsbergin ja norjalaisen aatelisnaisen Katharina Stormin esikoiseksi. Isä oli Tanskan lähettiläänä Napolissa, Haagissa, Lontoossa ja Wienissä. Herman varttui pääosin ulkomailla, eikä norjan kieli ollut hänelle ensimmäinen kieli. Isä oli sairaalloinen ja ankara, kun taas äiti oli liberaalimpi ja lapsille läheisempi.[1]
Ura
Vuonna 1797 perheen äiti muutti Tanskaan, ja pojat Herman ja Ferdinant muuttivat äitinsä luokse kaksi vuotta myöhemmin. Poikien suojelijana oli talousministeri, kreivi Schimmelmann. Hermanista tuli Schimmelmannin sihteeri, ja hän aloitti lakiopinnot 1799. Hän suoritti lakitutkinnon 1801, ja vuonna 1803 hänet nimitettiin asessoriksi valtion talousosastolle.[1]
Vuonna 1806 hänet nimitettiin Buskerudin läänin hallintoon. Hän avioitui Peder Ankerin tyttären Karen Ankerin kanssa.[1] Avioliiton kautta hän sai haltuunsa tärkeitä sahalaitos- ja metalliteollisuusetuoikeuksia, minkä johdosta hänestä tuli liikemiesylimystön tärkeimpiä hahmoja. Hänet nimitettiin myös hallituskomission jäseneksi, mistä tehtävästä hän vetäytyi 1813 ennakoiden tulevaa valtiollista kehitystä saadakseen toimintavapautta. Jo vuodesta 1809 hänen henkilökohtaisena tavoitteenaan olivat hyvät suhteet Englantin, Tanskan kanssa tai ilman.[2]
Eidsvollin kansalliskokouksessa1814 Wedel-Jarlsberg kannatti perustuslain sopeuttamista Ruotsi-unionia silmällä pitäen. Hän halusi perustuslain myös varmistavan vahvan hallitusvallan ja vastusti yksinvaltiutta. Stortingin osalta hän puolusti kaksikamarista systeemiä vahvalla ylähuoneella. Hän vastusti perustuslain ”juutalaisparagrafia”. Hän ei ollut kovin aktiivinen puhuja, mutta osallistui erityisesti talousväittelyihin.[2]
Syksyllä 1814 häet valittiin Stortingiin, missä hänen tehtäväkseen määrättiin uuden Norjan hallituksen muodostaminen. Myöhemmin hän toimi tärkeissä tehtävissä talousministerinä ja hallituksen johtavana ministerinä Kristianiassa.[2] Vuonna 1822 hänet asetettiin valtakunnanoikeuteen, koska hän oli ottanut lainaa valtiolle Gebrüder Benecke -pankista Berliinistä. Hänet vapautettiin syytteistä, mutta joutui kuitenkin joksikin aikaa kuninkaan epäsuosioon. Tapahtuman jälkeen hän vetäytyi tiluksilleen. Vuonna 1824 hän peri Bærumin, Fossumin, Maridalenin, Hakadalin ja Mossin tehtaat apeltaan Peder Ankerilta. Vuonna 1836 hänet nimitettiin Norjan käskynhaltijaksi, missä tehtävässä hän edusti kuningasta maassa ja toimi tehtävässä aina kuolemaansa saakka. Hän kuoli virkamatkalla Saksassa.[1]
