Nelson jäi historiaan, kun hänen johtamansa brittilaivasto voitti ranskalais-espanjalaisen laivaston Trafalgarin taistelussa 21. lokakuuta 1805. Lopputulos murensi Ranskan keisarin Napoleonin haaveet maihinnoususta Britteinsaarille ja mahdollisti Englannin nousun merten valtiaaksi. Nelsonin muut suuret merivoitot olivat Abukirin taistelu 1. elokuuta 1798 ja Kööpenhaminan taistelu 2. huhtikuuta 1801.
Horatio Nelson syntyi 11-lapsiseen pappisperheeseen. Hän aloitti laivastouransa 12-vuotiaana, kun hänet kirjattiin 1. tammikuuta 1771 kansimieheksi meriupseerienonsa Maurice Sucklingin alukselle HMS Raisonnablelle Espanjan valloitettua Falklandinsaaret ja Britannian aloitettua laivastonsa varustamisen sekä miehistöjen värväämisen. Nelson saapui alukselle vasta 15. maaliskuuta Chathamissa koulun lomakauden alkaessa, mutta siirtyi jo 21. toukokuuta 1771 HMS Triumphille, jossa hän ei viipynyt kauan.
Nelson hankki enonsa suhteilla paikan Länsi-Intiaan matkanneelle kauppalaivalle Mary Annelle, jolle hän kirjautui toukokuussa 1771. Hän purjehti aluksen mukana heinäkuuhun 1772. Sen jälkeen hän pääsi tutkimusalukseksi muutetun mörssärialus HMS Carcassin matkassa Antarktikselle.
HMS Carcassilta hän siirtyi 15. lokakuuta 1773 uudelleen HMS Triumphille ja sieltä edelleen 27. lokakuuta HMS Seahorselle, 15. maaliskuuta 1776 HMS Dolphinille, 24. syyskuuta HMS Worcesterille, 10. huhtikuuta 1777 HMS Lowestoftelle, valtausmiehistön johtajana kuunari Little Lucylle (todellisuudessa ensimmäinen aluksen päällikkyys), HMS Bristolilla. Viimeisillä aluksilla hän palveli lyhyitä aikoja ennen kuin siirtyi seuraavalle alukselle.
Nelson sai 1. tammikuuta 1778 ensimmäisen sotalaivan päällikkyyden 20-vuotiaana komentaessaan aseistettua prikiäHMS Badgeria, jonka päällikkönä hän kohensi miehistön oloja ja kiinnitti huomiota kunnon ruoan ja juoman hankkimiseen.
Sota Välimerellä ja Abukirin taistelu
Ranskan tuore tasavalta julisti vuonna 1793 sodan Britannialle ja Hollannille osana Ranskan vallankumoussotia. Nelson lähetettiin viiden vuoden tauon jälkeen Välimerelle turvaamaan Ranskan kaupankäyntiä. Nelson palveli HMS Agamemnonilla osallistuessaan 4. heinäkuuta 1794 Korsikan valtaukseen. Hän sai sirpaleita rintaan ja oikeaan silmään, joka sokeutui.
Kun Ranska liittoutui Espanjan kanssa, Britannia päätti vetää laivastonsa Välimereltä. Nelson kohtasi Gibraltarinsalmessa sumussa espanjalaisen laivaston. Saatuaan esimiehensä suostuteltua vaaralliseen manööveriin Nelson pääsi purjehtimaan espanjalaisten laivojen linjaan jääneeseen aukkoon. Cabo de São Vicenten taistelussa Nelsonin alus menetti takilansa, mutta hänen merisotilaansa onnistuivat silti valtaamaan kaksi vihollislaivaa ja kääntämään taistelun voitoksi. Tapaus oli esimerkki Nelsonin ylivertaisesta taktisesta osaamisesta, jota esimiehet arvostivat, vaikka hän usein syyllistyi omavaltaisuuteen.
Vielä samana vuonna 1793 ritariksi lyöty ja amiraaliksi ylennetty Nelson johti maihinnousua Teneriffalle. Hänen oikeaan käsivarteensa osui tykinkuula, ja käsi jouduttiin amputoimaan. Tilalle valmistettiin ns. rautakäsi eli eri asentoihin asennettava mekaaninen tekokäsi.
Vain muutaman kuukauden kuluttua kotiinpaluusta amiraali Nelson sai jälleen komennuksen Välimerelle, nyt ajamaan takaa Ranskan laivastoa. Operaation huipentaneessa Niilin taistelussa Britannian Välimeren-laivasto (13 alusta) löi Abukirin lahdella 17 aluksen suuruisen Ranskan Välimeren-laivaston, jonka aluksista 13 tuhoutui tai vallattiin. Britit estivät täten ranskalaisia ottamasta haltuunsa Intian kauppareittiä.
Denis Dightonin maalaus Amiraali Nelsonin kuolema (noin 1825). Amiraali Nelsonia ammutaan kannella.
Kööpenhaminan taistelu
Alkuvuodesta 1801 Nelson sai käskyn purjehtia Itämerelle. Napoleon koetti suostutella Venäjää, Tanskaa ja Ruotsia Englannin vastaiseen kauppasaartoonsa eli mannermaasulkemukseen. Kööpenhaminan meritaistelussa 33 aluksen Britannian Itämeren laivasto kohtasi Tanskan laivaston, johon kuului 18 alusta ja rannikkopuolustusjoukot. Kööpenhaminan satamassa käydyn yhteenoton seurauksena Tanskan pääkaupunki antautui ja 12 tanskalaista laivaa otettiin sotasaaliiksi.
Amiraali Nelson sai käskyn keskeyttää taistelun, koska johtava, tiettävästi vain suhteilla asemansa saanut amiraali luuli tappion jo tulleen, mutta tyypilliseen tapaansa Nelson ei ollut huomaavinaan määräystä. Upseerien huomauttaessa, että signaaliliput käskivät perääntymään, Nelson nosti kaukoputken sokealle silmälleen ja vastasi:
»En minä näe mitään perääntymissignaalia!»
– ja johti taistelun voittoon.[2] Sotilaallisen menestyksen ansiosta Nelsonin esimiehet katsoivat jälleen kerran amiraalinsa omavaltaisuutta läpi sormien.
Trafalgarin taistelu ja kuolema
Nelsonin haave toteutui vuonna 1803, kun hänet nimitettiin Britannian Välimeren-laivaston komentajaksi. Laivaston tehtävänä oli Ranskan laivaston tuhoaminen. Nelson kiinnitti valmisteluissa erityistä huomiota esimieskoulutukseen. Hän komensi 1805 brittiläistä laivasto-osastoa Trafalgarin taistelussa. Laivasto tuhosi ranskalais-espanjalaisen laivaston, mutta hän itse haavoittui kuolettavasti vihollisen tarkka-ampujan kuulasta, ja hän kuoli pian taistelun päättymisen jälkeen. Trafalgarin voitto oli sekä strategisesti ja taktisesti ratkaiseva, ja Nelsonin suurin saavutus. Hänen ruumiinsa säilöttiin suureen, täyteen brandytynnyriin ja kuljetettiin haudattavaksi Lontooseen St Paulin katedraaliin. Kuolemansa jälkeen hänestä tuli Britannian kansallissankari.[3]
Perintö
Nelsonin kolmea voittoa kunnioitetaan yhä merisotilaiden kauluksissa olevilla kolmella raidalla ja kuolemaa näiden pukuun sijoitetulla mustalla solmiolla. Nelsonin merivoiton mukaan nimettiin Lontoon merkittävimpiin aukioihin kuuluva Trafalgar Square, jossa sijaitsee myös Nelsonin patsas.
Goodwin, Peter: Nelson's Ships – A History of the Vessels In Which He Served 1771–1805, s. 167–178. Lontoo: Conway Maritime Press, 2002. ISBN 0-85177-742-2(englanniksi)
