Huuliharppu on Saksassa noin 1820-luvulla kehitelty, vapaalehdykkäsoittimiin lukeutuva puhallinsoitin. Sen sisällä on eri pituisia, toisesta päästä irrallisia kieliä, jotka värähtelevät ilmavirran vaikutuksesta ja synnyttävät äänen.
Diatonisessa blueshuuliharpussa on kymmenen reikää, joista saa puhaltamalla ja imemällä 20 ääntä kolmen oktaavin alueelta sekä edistyneemmillä tekniikoilla lisäksi useita lisäsäveliä. Kromaattisessa huuliharpussa on enemmän reikiä sekä nuppi, jota painamalla äänten määrän saa kaksinkertaistettua.
Huuliharppu on ollut erityisen suosittua yhdysvaltalaisessa populaarimusiikissa 1900-luvun alusta lähtien. Sitä käytetään paljon etenkin bluesissa, mutta myös moni folk-, rock- ja jazzmuusikko on soittanut huuliharppua.
Huuliharppu osiin purettuna. Kampamaisen rungon molemmalla puolella ovat kielilaatat. Niistä ylemmässä ovat puhallettaessa soivat kielet ja alemmassa imettäessä soivat kielet. Näiden kolmen osan ympärille kiinnitetään vielä kuoret.
Huuliharppu on vapaalehdykkäsoitin eli sen äänen tuottavat ilmavirran voimasta kapeassa kieliaukossa värähtelevät metallikielet. Kaikukoppana toimii soittajan suu. Huuliharpun äänen väri ja voimakkuus ovat alttiita pienillekin ilmavirran ja suun asennon muutoksille, ja soittaja voi suunsa kokoa ja muotoa muuntelemalla kontrolloida soinnin täyteläisyyttä sekä yläsäveliä.[1]
Huuliharpussa on viisi päällekkäin aseteltua osaa, jotka ovat kiinni toisissaan ruuveilla tai nauloilla. Ylimpänä ja alimpana ovat kuoret. Ne suuntaavat ääntä, suojaavat sisärakenteita ja helpottavat huulten ja käsien asettumista soittimen ympärille. Kuorten sisäpuolella ovat kielilaatat. Rungon yläpuoliseen kielilaattaan on kiinnitetty puhaltamalla soitettavat kielet ja alapuoliseen laattaan sisäänhengitykseen reagoivat kielet. Kielet pääsevät värähtelemään tarkasti kieliä varten räätälöidyissä aukoissa. Kielilaatat ja kielet ovat yleensä messinkiä ja terästä, ja ne on kiinnitetty toisiinsa niittaamalla, hitsaamalla tai ruuveilla. Huuliharpun keskimmäinen osa on puusta, metallista, muovista tai jostain nykyaikaisesta komposiittimateriaalista valmistettu, harvahampaista kampaa muistuttava runko.[2]
Kielilaatat sulkevat rungon kamman välit tiiviiksi ilmakanaviksi. Kuhunkin reikään jää yksi puhalluskieli ja yksi imukieli, jotka syttyvät niihin ohjatun ilmavirran suunnan mukaan. Kielet soivat aina vapaina. Rivissä olevat kielet lyhenevät asteittain vasemmalta oikealle. Mitä lyhyempi kieli on, sitä korkeampi on sen ominaisvire ja sitä korkeammalta se soi.[3]
Bluesharpussa on kymmenen reikää. Sen ääniala on kolme oktaavia: esimerkiksi C-viritteisessä soittimessa sävelet C1–C4. Sävelet on sijoitettu siten, että reikiin vuorotellen puhaltamalla ja imemällä kiivetään diatonista asteikkoa ylöspäin. Richter-systeemiksi kutsutussa virityksessä myös useamman reiän yhteissointi tuottaa miellyttäviä sointuja. Sen saavuttamiseksi kaikkia asteikon nuotteja ei kuitenkaan ole saatavilla.[4]
Alla olevassa kuvassa ovat C-duurivireisen huuliharpun puhallussävelet (yllä) ja imusävelet (alla):[5]
Koska kaikki puhallusnuotit ovat C-duurisoinnun säveliä C, E ja G, useampaan reikään puhaltaminen tuottaa aina miellyttävän soinnin. Imunuottien sävelkartta ei ole yhtä säännönmukainen. Alapään reiät 1–5 muodostavat G/G7-duurisoinnun, ja reiät 4–6 sekä 8–10 d-mollisoinnun.[5]
Jokaisen kolmen oktaavin sävelkartta on erilainen. Alimmasta oktaavista puuttuvat duuriasteikon nuotit F ja A, ja G-nuotti esiintyy kahdesti. Ilmakanavissa 1–6 korkeampi nuotti soi aina imettäessä, mutta rei’issä 7–10 korkeampi nuotti saadaan puhaltamalla.[6]
Huuliharpusta voi erityisillä puhallus- ja imutekniikoilla eli taivuttamalla saada aikaan myös sen skaalan ulkopuolisia nuotteja. Taivutusääni syntyy kahden samassa reiässä soivan kielen, korkeamman ja matalamman, yhteisvaikutuksesta, jolloin saadaan kuuluviin niiden väliin jäävä nuotti.[7] Ylitaivutustekniikan avulla huuliharpusta voidaan löytää loputkin kromaattisen skaalan puuttuvat nuotit. Ylitaivutus on hyvin vaativa tekniikka, joka vaatii vuosien harjoittelua.[8]
Muunnelmia
16-reikäinen kromaattinen huuliharppu ja 10-reikäinen diatoninen huuliharppu
Diatoninen huuliharppu on sidottu määrättyyn diatoniseen sävelasteikkoon. Jokainen harppu on viritetty tiettyyn sävellajiin, joka voi olla mikä tahansa kaikista 12 sävellajista matalasta G:stä korkeaan F:ään. Lisäksi on olemassa esimerkiksi molliviritteisiä, erikoismatalia ja -korkeita sekä soolo- ja countryviritteisiä harppuja.[9]
Diatonisessa blueshuuliharpussa on tavallisesti kymmenen puhallusaukkoa, joissa kussakin on yksi puhallus- ja yksi imukieli. Parikielisessä huuliharpussa yhtä säveltä tuottaa samanaikaisesti kaksi soivaa kieltä. Parikielisiä huuliharppuja on tremolovireisiä ja oktaavivireisiä. Tremoloviritetyssä harpussa samanaikaisesti soivat kielet ovat hieman eri vireisiä, mikä tuottaa tremoloefektin. Oktaavivireisessä huuliharpussa alemman reiän kieli on viritetty oktaavia korkeammalle kuin ylemmän, mikä tuottaa yksirivisen haitarin oktaaviäänikertaa muistuttavan äänen.[10]
Kromaattisella huuliharpulla saadaan enemmän säveliä kuin diatonisella. Siinä on yleensä kahdestatoista kuuteentoista ilmakanavaa, ja yhtä ilmakanavaa kohti on neljä kieltä. Harpun oikeassa päässä olevasta vaihtajamekanismin nupista vaihdetaan yhdestä reiästä saatavia säveliä ohjaamalla kieli joko ylä- tai alakielilaatalle.[10]
Bassohuuliharppua soitetaan ainoastaan puhaltamalla. Sen äänet on sijoitettu kahteen päällekkäiseen runkoon, ja sävelkorkeuden tuottaa kaksi samanaikaisesti soivaa kieltä. Soittimessa on tyypillinen resonanssi, joka syntyy oktaavin välein viritetyistä parikielistä. Korva kuulee soivana sävelkorkeutena alemman kielen tuottaman korkeuden.[10]
Huuliharpun rakenne on pysynyt samanlaisena 1850-luvun puolivälistä 2000-luvulle joitain laatuun vaikuttavia parannuksia lukuun ottamatta. Uudenlaisia harppuja tuodaan kuitenkin silloin tällöin markkinoille: esimerkiksi 1980-luvulla julkaistiin puhallettava huuliharppusyntetisaattori Millioniser ja 2000-luvun alkuvuosikymmenellä Hohnerin XB-40, jonka jokaista nuottia voi taivuttaa alaspäin ja kaikki kromaattisen asteikon sävelet voidaan saavuttaa tavallisella taivutustekniikalla. Myös perinteinen Richter-viritys on saanut kilpailijoita.[11]
Soittaminen
Tyypillinen soittoasento
Huuliharppua pidetään normaalisti niin, että matalin nuotti on vasemmassa reunassa ja korkein oikeassa. Klassisessa otteessa vasen käsi tarttuu huuliharpun takareunaan. Oikea käsi muodostaa harpun takaosaan ja vasempaan käteen nojaavan tiiviin kammion eli ”kupin”. Tämä ote tekee käsiefektit helpoiksi. Huuliharppua pidetään huulten välissä. Mitä syvemmällä huulten välissä harppu on, sitä syvempi ääni siitä lähtee. Huuliharppua soitetaan hengittämällä rauhallisesti ulos ja sisään. Täydellä voimalla soittaminen ei kuulosta hyvältä ja voi saada harpun epävireeseen. Äänen laatuun voi vaikuttaa vaihtelemalla suun muotoa ja kielen asentoa sekä availemalla ja sulkemalla oikean käden muodostamaa kuppia.[12]
Huuliharpussa soi herkästi monta reikää yhdellä kertaa. Yhteen reikään voi osua eri tavoin: esimerkiksi muodostamalla kielestä U:n muotoinen kanjoni tai peittämällä kielellä 1–3 reikää, jolloin yksittäinen reikä jää avoimeksi suun oikeaan tai vasempaan reunaan. Jälkimmäisellä tavalla eli kieliblokkaksella äänestä on helppo saada täyteläinen ja intervalleja on helppo soittaa. Toisaalta ylitaivutustekniikkaa ei ole käytännössä mahdollista silloin käyttää.[13]
Taivuttamisen avulla diatonisesta huuliharpusta saa nuotteja, joita tavallisella puhaltamisella ja imemisellä ei saa. Taivuttaminen tapahtuu muuttamalla suun muotoa tietyllä tavalla, jota soitonopettajat pitävät kuitenkin vaikeana kuvailla sanallisesti.[14]
Tremolo tarkoittaa huuliharpun äänenvoimakkuuden nopeaa edestakaista vaihtelua. Vibrato on äänenkorkeuden nopeaa, pulssimaista vaihtelua. Kumpikin efekti on mahdollista tuottaa ainakin kolmella erilaisella tavalla.[15]Trilli on sitä, että harppua heilutetaan rivakasti vasemmalta oikealle siten, että kahden vierekkäisen reiän nuotit ”livertävät” keskenään.[16]
Ylitaivuttaminen on vaativa tekniikka, jolla soittimesta saadaan kuulumaan lisänuotteja. Siinä huuliharpun kieli saadaan soimaan vastakkaiseen suuntaan ilmavirran suuntaan nähden. Ylitaivutusnuotti saadaan aikaan suukammiolla synnytettävän ilmapatsaan avulla, joka sammuttaa puhalluskielen ja alkaa liikuttaa imukieltä.[17]
Huuliharpun soittoa voi vahvistaa vahvistimella. Soittajat käyttävät joskus muille soittimille suunniteltuja, muokattuja vahvistimia, mutta myös erityisiä huuliharppua varten suunniteltuja vahvistimia on olemassa.[18]
Historia
Varhainen historia
Huuliharppu keksittiin ilmeisesti Saksassa 1820-luvulla. Erään teorian mukaan huuliharpun alkumuoto oli virityspilli, jota käytettiin pianon ja urkujen virityksessä. Soittimen keksijäksi on esitetty berliiniläistä Christian Buschmannia, joka väitetysti patentoi Aura-nimisen huuliharppunsa vuonna 1821, mutta tästä ei ole säilynyt kirjallisia todisteita. Joka tapauksessa jo 1820- ja 1830-luvuilla monet valmistivat Saksassa ja Itävallassa huuliharpun kaltaisia soittimia. Myös Yhdysvaltojen Massachusettsissa kehitettiin vapaalehdykkään perustunut virityspilli jo 1820-luvulla. Vuosisadan alkupuolella yleistyneet mundaeolinet ja aeolinat olivat eräänlaisia huuliharpun luurankoja, joiden pohjalta soitin kehittyi nykyiseen muotoonsa. Huuliharpun erityisluonteeseen vaikutti ainakin kansilevyjen keksiminen. Se esti sormia ja huulia sotkemasta kielten vapaata liikettä sekä mahdollisti huuliharpun sulkemisen käsien väliin ja erilaiset käsiefektit. Huuliharppujen massatuotanto alkoi 1830-luvun vaihteessa Itävallassa, Sveitsissä ja Saksassa. Vanhin edelleen toiminnassa oleva huuliharpputehdas on C. A. Seydelin vuonna 1847 Klingenthalissa aloittanut tehdas.[19]
Huuliharpusta tuli nopeasti Keski-Euroopassa suosittu soitin. Sen metallinen ääni kantautui pitkälle ja kuulosti erikoiselta vanhoihin soittimiin verrattuna. Sen yksinkertaista mekanismia saattoi soveltaa monenlaisiin rakenteisiin ja malleihin. Huuliharppu pysyi myös pitkään vireessä, se ei vaatinut paljon huoltoa, se oli halpa, ja se kulki helposti mukana.[20]
Saksalaisesta Matthias Hohnerista tuli hallitseva huuliharppujen valmistaja. Vuonna 1857 Hohner alkoi valmistaa niin kutsutun Richterin mallin mukaan valmistettuja diatonisia huuliharppuja. Nykyisin tätä soitinta kutsutaan bluesharpuksi. Richterin nimiin lasketusta virityksestä tuli nopeasti huuliharpun vakiojärjestelmä.[21]
Huuliharpun tulo Yhdysvaltoihin
Hohner alkoi myydä huuliharppua Yhdysvalloissa vuonna 1862. Soittimesta tuli siellä hyvin suosittu, ja pian jo 80 prosenttia Hohnerin tuotannosta vietiin Yhdysvaltoihin. Suureksi myyntimenestykseksi ja pysyväksi klassikoksi nousi vuonna 1896 markkinoille tuotu Marine Band -malli. Hohner myi samoja mallejaan eri nimillä eri maissa. Villin lännen tarinoissa huuliharppu esiintyy monen tunnetun hahmon taskussa, mutta nämä legendat syntyivät todellisuudessa vasta jälkikäteen lännenelokuvien kultakaudella 1930-luvulta 1950-luvulle. Huuliharpun huipennus lännenfilmien maailmassa tapahtui monien mukaan 1960-luvun spagettiwesterneissä, kuten Huuliharppukostajassa (1968). Todellisuudessa soittimen suosio alkoi kasvaa Yhdysvalloissa vasta 1880-luvulla, minkä jälkeen siitä tulikin yhdysvaltalaisen musiikin lempilapsi.[22]
Huuliharppu mustassa musiikissa
Junior Wells esiintymässä huuliharpun kanssa vuonna 1983
Varhaisin Yhdysvaltain mustien tapa soittaa huuliharppua oli mahdollisesti jäljittelymusiikki, jossa huuliharpulla jäljiteltiin esimerkiksi junan ääntä. Siinä on nähty myös monia länsiafrikkalaisessa musiikkiperinteessä tavattavia elementtejä. Afroamerikkalainen tapa soittaa huuliharppua erottuikin nopeasti omaksi tyylikseen.[23]
1900-luvun alussa huuliharpusta tuli rytminen melodiasoitin. Mustat soittajat keksivät taivutusominaisuuden, jonka avulla soittimesta opittiin saamaan ulvovia ja itkeviä ääniä. Soitinta alettiin soittaa kvinttiä ylempää kuin normaalisti, ja perussäveleksi vakiintui 2-reiän imunuotti. Näin pystyttiin soittamaan vaivattomasti bluesille ja muulle afroamerikkalaiselle kansanmusiikille tunnusomaisia asteikoita ja bluessoinnut I-IV-V. Huuliharppu oli jo löytänyt vakiintuneen sointinsa, kun bluesmusiikkia alettiin äänittää kaupalliseen levitykseen 1920-luvulla.[24]
Huuliharpusta tuli bluesin lisäksi myös jug bandien ja skiffle-musiikin vakiosoitin.[27] Suuret huuliharppuorkesterit yleistyivät Yhdysvalloissa 1930-luvulla vaudevillen kultaisella vuosikymmenellä.[28] Kromaattinen huuliharppu alkoi yleistyä samoihin aikoihin, ja sen historia populaarimusiikissa ja jazzissa erkani ennen pitkää diatonisen bluesharpun historiasta.[29] Diatoninen blueshuuliharppu ei lopulta enää soveltunut kehittyneen jazzin melodiakulkujen soittamiseen, sillä siinä ei ollut riittävästi nuotteja. Blueshuuliharpusta tuli käyttökelpoinen jazzissa vasta, kun ylitaivutusnuotit löydettiin 1960–1970-luvuilla ja soittimella voitiin sen jälkeen soittaa kaikki kromaattiset nuotit. Ylitaivutusten tärkeimpänä kehittäjänä ja joskus jopa löytäjänä pidetään yhdysvaltalaista Howard Levyä. Häntä ennenkin jotkut huuliharpistit olivat tosin käyttäneet tekniikkaa ainakin satunnaisesti. Ylitaivutusten onnistuminen täydellisesti vaatii usein soittimen kustomointia, ja 2000-luvulla onkin syntynyt kokonainen huuliharppumekaanikoiden ammattiryhmä.[30]
