Jouluksi kotiin on suomalainen elokuva vuodelta 1975. Se kertoo rakennustyömies Urho Suomalaisen yrityksistä rakentaa omakotitaloa nelihenkiselle perheelleen taloudellisten ja terveydellisten huolien varjossa. Mustavalkoinen työläiskuvaus sai Jussi-palkinnon parhaasta ohjauksesta 1975. Kaupallinen menestys oli heikko: Jouluksi kotiin keräsi hieman yli viisi tuhatta katsojaa elokuvateattereissa.[1]
Finnkino Oy on julkaissut elokuvan DVD:nä (mv, mono, kuvasuhde 16:9).
Sirkka (Martinkauppi) ja Urho (Pentikäinen) kotioloissa.
Urho Suomalainen on 2. maaliskuuta 1929 syntynyt rakennustyömies. Hänen vaimonsa Sirkka työskentelee tehtaassa, avioparilla on kouluikäiset poika ja tytär – Jari ja Leena. Perheen haaveena on päästä asumaan omakotitaloon, pois ahtaasta ja huonokuntoisesta vinttikamarista. Huonot välit vuokraemäntään antavat lisäpontta talohaaveelle. Urho rakentaa taloa vapaa-ajallaan, lisäksi hän soittaa trumpettia torvisoittokunnassa. Rakennustyö etenee, pidetään valutalkoot ja haetaan runkopuut Urhon synnyinseudulta muutaman tunnin ajomatkan päästä. Mies on muuttanut Etelä-Suomeen jo pari vuosikymmentä sitten.
Urhon äiti asuu leskenä mummonmökissään. Urholla on kolme veljeä, joista yksi asuu Australiassa ja kaksi Ruotsin Eskilstunassa. Hänen siskoistaan toinen asuu Tampereella, toinen Keravalla. Vieraillessaan synnyinseudullaan Urho muistelee kylän miesten kanssa vuoden 1918 sisällissodan tapahtumia. Hänen isänsä taisteli punakaartissa ja Urho on itse kommunisti.
Omakotitalon rakennustyössä ilmenee vakava virhe, joka kiristää Urhon hermoja. Lisäksi ongelmia on aravalainan kanssa. Mies purkaa turhautumistaan vaimoonsa, joka järkyttyy: Sirkan ja Urhon perheessä ei ole aiemmin ollut tapana selvittää asioita huutamalla. Urhon terveys alkaa rapistua; hänellä on univaikeuksia ja hän saa työpaikallaan sairauskohtauksen. Miehellä todetaan keuhkokuume. Hänen äitinsä tulee vierailulle ja huolestuu poikansa tilasta. Valotetaan Urhon lapsuutta takautumin ja äidin kertomusten kautta. Jääräpäinen Urho lähtee toipilaana jatkamaan talonsa rakentamista. Terveys pettää lopulta viimeisen kerran: Urho lyyhistyy rakennustyömaalleen ja vaipuu kuolon uneen. Hautajaisissa hänen puoluetoverinsa pitää sosialismia ylistävän pateettisen puheen.
Helsingin Sanomat arvioi elokuvaa: ”Jaakko Pakkasvirta näyttää mieluisasti kypsyneen filminteossa – – ilmeisesti ne viime vuosien lukuisat, lähinnä dokumenttiluontoiset lyhytelokuvat – – ovat antaneet hänelle runsaasti uutta pohjatietämystä ja intressejä. – – Pakkasvirran kerronta on rauhallista, eleetöntä ja tiukasti tosiasioissa pitäytyvää.” Uusi Suomi piti elokuvan aineksia ohuina, mutta kiitti kuvatulkinnan korkeaa tasoa.[2]
