Kaskiviljely on alkukantainen maanviljelytekniikka, jota käytetään metsäisillä alueilla, mutta sen merkitys on nykyään hyvin pieni kehittyneempien maanviljelytekniikoiden korvattua sen lähde?. Kaskettaessa metsäalan puut kuoritaan aluksi aisaamalla (veistämällä) ne miehen korkeuteen asti. Näin muodostuu pystyyn kuivuva puusto eli rasi, jonka annetaan kuivua seuraavaan kesään. Sen jälkeen puut poltetaan, jolloin puuhun sitoutuneet ravinteet päätyvät maaperään hedelmällisen tuhkan muodossa, ja tämä mahdollistaa maanviljelyn ilman lannoitteiden erillistä levittämistä.
Kaskeamista on maailmassa harjoitettu tuhansia vuosia. Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä kaskeamisesta käytettiin muun muassa nimityksiä Hackwaldwirtschaft, Rodelwirtschaft, Hackwaldungen, Reutbergwirtschaft, Haubergwirtschaft, Waldfeldwirtschaft, landwirtscaftlicher Zwischenbau, Hauberwirtschaft ja Getreutbrennen. Belgiassa kaskeamisesta käytettiin termiä l’essartage. Englanninkielessä kaskeamisesta puhuttiin ainakin nimillä slash-and-burn cultivation, swidden cultivation, swaling ja burn-beating. Ruotsissa käytetään termiä svedjebruk ja Venäjällä podseka, lyada, syroseka ja perelog.[1]
Australialaisen arkeologin Rhys Jonesin mukaan kaskiviljelyä on edeltänyt metsien hallittu polttaminen ruohoalueiden muodostamiseksi ja siten riistan houkuttelemiseksi tietylle alueelle. Esimerkiksi Australian aboriginaalit polttivat metsiä hallitusti jo yli 20 000 vuotta sitten. Kaskiviljely on kuitenkin yksinomaan maanviljelytekniikka, eikä aboriginaalien hallittu metsien poltto ollut määritelmän mukaisesti maanviljelyä vaan keino edistää metsästystä.
Usein kaikki puusto alueella hakataan. Pohjois-Euroopassa oli tosin tapana jättää pystyyn koivuja linnunlaulupuiksi, jotta kaskettu alue olisi metsittynyt nopeasti uudelleen. Kaadettu metsä poltetaan joko samana vuonna tai vuoden, parin päästä. Poltettua aluetta, paloa eli kaskea, käytetään maanviljelyyn yhden tai useamman sadon ajan, minkä jälkeen se hylätään ja siirrytään seuraavalle metsäalueelle. Parhaimmillaan kaskiviljely tuottaa moninkertaisen sadon peltoviljelyyn verrattuna, mutta vaatii paljon suuremmat maa-alat, sillä ravinteiden kulumisen vuoksi on pian raivattava uusi kaski. Kasken raivaaminen ja poltto on ollut raskasta ja vaarallistakin.
Poltetun puuston ja kasviston tuhka auttaa lannoittamaan maaperää. Kaskeaminen vaatii viljelykiertoineen suuren maantieteellisen alueen, koska metsän palautuminen saattaa kestää vuosikymmeniä. Eräs sivuvaikutus on eroosio. Alueen puusto muuttui voimakkaasti kaskeamisen seurauksena, ensimmäisenä alueen valtasivat nopeakasvuiset lehtipuut. Trooppisilla sademetsäalueilla, jossa maan humuskerros on ohut, uusiutuminen voi kestää vuosikymmeniä.
Kaskiviljely on pääasiassa jo korvattu tehokkaammilla maanviljelytekniikoilla. Sitä harjoitetaan edelleen joillain alueilla Meksikossa, Intiassa ja Indokiinassa. Madagaskarilla tekniikka on edelleen yleinen.
Eurooppaan levinnyt maanviljely oli kaskiviljelyä, ja se hävitti Euroopan historiallisia lehtimetsiä osaltaan.lähde?
Suomessa
14-vuotias pikkupiika Johanna Kokkonen Eero Järnefeltin kuvaamana kaskenpoltossa Väisälänmäellä Lapinlahdella kesällä 1893.
Suomen kaskiviljely alkoi Varsinais-Suomessa jo vasarakirveskulttuurin aikoihin, noin 2400–2000 eaa.[2] Suomessa kylvettiin perinteisesti ohraa tai ruista kahden vuoden aikana, myöhemmin yksi tai kaksi satoa naurista, kauraa tai tattaria. Myös pellavaa kasvatettiin kaskissa, koska silloin päästiin vaivalloisesta rikkaruohojen kitkemisestä. Yleistä oli myös useamman kasvin kylväminen yhtä aikaa, esimerkiksi nauriin ja ohran ja jopa ohran, nauriin ja rukiin. Tällöin maa pystyttiin käyttämään tehokkaasti, kun ensin korjattiin ohra, sen jälkeen syksyllä kasvoi nauris, ja seuraavana kesänä saatiin vielä ruissato. Myös tropiikin kaskissa tällainen viljelytapa on yleinen. Viljelyn jälkeen aluetta nimitettiin ahoksi, ja sitä voitiin käyttää vielä laitumena. Suomessa kaskeaminen oli vielä 1700-luvulla yleisin maanviljelystekniikka.[3] Etenkin Karjalassa ja Savossa se tuotti vielä 1880-luvulla yli kymmenesosan sadostalähde?.
Omistusoikeus kaskimaahan syntyi varhaisimpina aikoina siten, että kaskenpolttaja valtasi kappaleen vapaana olevaa metsää. Usein perustettiin kaskeamista varten yhtiö, kaskiseura. Kaskiseuran jäseniä nimitettiin kirveiksi, mikä kuvaa tärkeimmän raivauksessa käytetyn työkalun asemaa työyhteisössä. Niillä alueilla, joilla kaskenpoltto jatkui uudella ajalla, yksityiset kasket olivat yleisempiä kuin yhtiökasket. Asutuksen ja maankäytön vakiintuessa syntyi metsäalueisiin pysyvä nautintaoikeus.[4]
Suomessa kasviviljely ajautui väestönkasvun seurauksena kriisiin 1800-luvulla. Kun 1700-luvulla kaskesta saatiin kylvöön nähden 14–15-kertainen sato, laski se 1800-luvulla 6–9-kertaiseksi. Tämä johtui siitä, että kasken kiertokulkua jouduttiin nopeuttamaan: metsä poltettiin keskenkasvuisena, jolloin ravinteikasta tuhkaa syntyi vähemmän ja sen seurauksena sadot laskivat.[5] 1800-luvulla virkamiehet ja professorit alkoivat kampanjoida kaskeamista vastaan, koska sen katsottiin tuhoavan metsää, joiden arvo oli parhaillaan nousussa. Itä-Suomessa kaskiviljelyä harjoitettiin paikoitellen 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille saakka.[4]
Suomessa harjoitettu kaskiviljely on jaettu kolmeen päätyyppiin: tavalliseen kaskiviljelyyn, rieskamaahan ja huhtakaskeen. Tavallinen kaski tehtiin lehtimetsään tai lehtipuuvaltaiseen sekametsään. Puut kaadettiin vuotta ennen niiden polttamista. Viljana oli yleensä ruis, joskus ohra. Rieskamaassa kaataminen ja polttaminen tapahtui samana keväänä. Kasveina olivat nauris, pellava ja ohra. Huhtakaski, joka oli Pohjois-Venäjän suomensukuisten kansojen kehittämä, tehtiin edellisistä poiketen havumetsään. Viljelykasvina oli useimmiten ruis. Moreenipohjaisilla havupuuvaltaisilla alueilla huhta oli aikoinaan ainoa käyttökelpoinen viljelytekniikka. Savolaiset asuttivat huhdan avulla muun muassa Pohjois-Savon, Pohjois-Ruotsin metsiä ("metsäsuomalaiset") ja veivät tekniikan Amerikkaankin.[6]
↑Mäntylä, Ilkka: Suurvalta-aika. Teoksessa Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 235. ISBN 951-0-14253-0. WSOY 2003.
↑ abJuha Maasola: Metsän mahti, s. 20–22. Jyväskylä: Metsätähti, 1996. ISBN 951-96509-2-X.
↑Seppo Zetterberg, Panu Pulma: ”Kaskiviljely joutuu kriisiin, peltojen tuotto laskee”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 409. WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1
↑Aalto, Seppo (osion kirjoittaja): ”Elämän perusta: kaski, pelto ja karja”, Suomalaisen arjen historia,1. Savupirttien Suomi, s. 61–65. Helsinki: Weilin+Göös, 2006. ISBN 951-0-29295-8
.JPG)
