SDP:n sisällä heti vuosisadan alkuvuosina alkanut keskustelu sosialismiin siirtymisen tavasta sai uutta virtaa, kun vuoden 1916 eduskuntavaaleissa sosialidemokraatit saivat eduskuntaan ehdottoman enemmistön. Kesällä 1917 eduskunnan hajotuksen jälkeen pidetyissä vaaleissa puolue kuitenkin menetti enemmistönsä. Enemmistön mentyä puolueen johto joutui muutoinkin kiristyneessä sisäpoliittisessa tilanteessa taipumaan välittömästi vallankumouksella sosialismiin siirtymistä vaatineiden edessä, ja vuoden 1918 alussa Suomi ajautui sisällissotaan. Sota päättyi vallankumouksellisten tappioon, ja sen johtomiehet pakenivat Venäjälle. Maltillinen, sotaan osallistumisesta pidättäytynyt vähemmistö nousi sosialidemokraattisen liikkeen johtoon ja ohjasi puoluetta yhteistyötä korostavalle, revisionistiselle linjalle.lähde?
Pakolaiset Otto Wille Kuusinen, Kullervo Manner ja Yrjö Sirola valmistelivat Moskovassa kokouksen, jossa 90 suomalaista vanhan työväenliikkeen jäsentä perusti elokuussa 1918 suurella ääntenenemmistöllä Suomen kommunistisen puolueen.[2] Sen oli määrä valmistautua aseelliseen vallankumoukseen sekä hävittää kapitalistinen talousjärjestelmä ja porvarillinen yhteiskunta Suomessa. Se julistettiin välittömästi Suomessa laittomaksi, mutta sai toimintaoikeuden vielä saman vuoden aikana. Vuoden 1919 eduskuntavaaleihin SKP kielsi kuitenkin jäseniään osallistumasta. Parlamentaarisen toiminnan sijasta keskityttiin hyökkäämään sosiaalidemokraattisia järjestöjä vastaan. Helsingin kunnallisjärjestössä ja Sosiaalidemokraattisessa Nuorisoliitossa[3] kommunistit saivatkin tavoittelemansa enemmistöaseman jäsenistössä. Suomessa toimittiin niin sanotulla kolmikkoperiaatteella, jossa kolmen jäsenen toimintaa laajennettiin perustamalla uusia kolmikoita. Keväällä 1919 puolueen johto joutui kuitenkin keskeyttämään toimintansa Suomessa, kun useimmat sen jäsenistä pidätettiin.[4]
Otto Wille Kuusinen noin vuonna 1920.
Kommunistit pitivät Suomea ja koko Pohjoiskalottia vallankumoukselle otollisena alueena. Kun autonominen Karjalan Työkansan Kommuuni perustettiin Edvard Gyllingin johdolla vuonna 1920, siitä toivottin vallankumouksen tukialuetta. SKP aloitti salaisen maanalaisen toiminnan, vaikka edellytykset uudelle vallankumoukselle olivat käytännössä olemattomat. Suomeen kuljetettiin aseita, ammuksia ja räjähteitä vuosina 1918–1920. Puolueella oli yhteyksiä Suomen armeijan joukko-osastoihin erityisesti itäisessä Suomessa. Varuskuntiin perustettiin soluja, joille jaettiin Punasotilas-lehteä ja sabotaasiohjeita.[4]
Kommunismin vastainen yleinen mielipide 1920-luvun Suomessa oli osittain Etsivän keskuspoliisin ja Suomen Suojelusliiton tietoisen tiedotustoiminnan tulosta.[4]Etsivä Keskuspoliisi (EK) myös seurasi tiedustelijoidensa avulla kommunistien toimia. EK:n laatiman raportin mukaan kommunisteilla oli Viipurista Pietariin johtava etappireitti, jonka kautta kulki ihmisiä, kirjepostia, kirjallisuutta ja rahaa ja josta vastasi sisällissodassa punaisten päällikkönä toiminut Eino Rahja. Tärkeät kirjeet kulkivat Neuvostoliiton Helsingissä sijainneen lähetystön kautta.[4]
Kommunistien maanalainen toiminta Suomessa romahti Etsivän keskuspoliisin saadessa vuonna lokakuussa 1927 käsiinsä SKP:n maanalaisesta organisaatiosta vastanneen Jalmari Rasin, joka tuomittiin kuritushuoneeseen ja joka kuulusteluissa lopulta paljasti käytännössä puolueen lähes koko Suomessa toimivan johdon, niin sanotun Suomen byroon. Organisaatiosta Rasi kertoi, että puolueella oli noin 200 paikalliskomiteaa ja 500 solua. Vuoden 1927 lopussa EK ilmoitti tehneensä SKP:n tiloista asiakirjalöydön, joka sisälsi sotasalaisuuksia eli 48 piirrettyä karttaa ja 19 vakoiluraporttia.[4]
Samanaikaisesti kommunistien ja sellaisiksi epäiltyjen vainot kiihtyivät. EK, sittemmin Valtiollinen poliisi, vangitsi ja pahoinpiteli epäiltyjä ilman oikeudenkäyntejä. Huhtikuussa 1928 EK teki suuren pidätyksen, jossa vangittiin kerralla 60 ihmistä. Tapauksesta nousi lehdistössä kohu. EK:n päällikön Esko Riekin mukaan kaikkia pidätettyjä epäiltiin osallisuudesta SKP:n toimintaan. Heinäkuussa Turun hovioikeudessa alkaneessa oikeudenkäynnissä syytettynä oli 50 henkilöä. Syyttäjänä toimi asianajaja Olavi Honka, joka oli vakaumuksellinen kommunismin vastustaja. Lähes kaikki syytetyt tuomittiin eri mittaisiin ehdottomiin vankeusrangaistuksiin syytettynä valtiopetoksesta. Pisin tuomio oli 15 vuotta.[4] Lapuanliike ja muut oikeistoaktivistit puolestaan vainosivat valtiovallan epävirallisesti hyväksymänä koko vasemmistokenttää järjestäen useita muilutuksia eli kyydityksiä ja pahoinpitelyjä ja pakottaen uhkailuilla vaaleilla valittuja kunnanvaltuustojen jäseniä eroamaan. Muilutusten yhteydessä neljä kommunistiksi miellettyä surmattiin.lähde?
Marraskuussa 1933 Etsivä keskuspoliisi teki Kemissä iskun taloon, jossa SKP:n Pohjolan piiri piti kokoustaan. Kaikki 26 kokouksen osanottajaa pidätettiin.[4] Vuosina 1934–1935 herätti julkista huomiota Toivo Antikaisen pidätys ja oikeudenkäynti. SKP:n maanalaista toimintaa Hertta Kuusisen, Kauko Heikkilän, Aimo Aaltosen ja Ville Pessin avustamana järjestänyt Antikainen vangittiin 6. marraskuussa 1934 Yrjö Leinon maatilalla. Myös kaikki hänen avustajansa pidätettiin lyhyen ajan kuluessa. Toivo Antikainen tuomittiin Turun hovioikeudessa vuonna 1935 kahdeksan vuoden kuritushuonerangaistukseen valtiopetoksen valmistelusta, mikä oli siihen asti korkein kyseisestä rikoksesta tuomittu rangaistus. Seuraavaksi Antikaiselle alettiin vaatia kuolemanrangaistusta vuonna 1922 tapahtuneesta murhasta. Vuonna 1936 hänet tuomittiin vielä elinkautiseen kuritushuonerangaistukseeni.[4]
Toivo Antikaisen oikeusprosessi herätti suurta huomiota ja sai aikaan muutoksen suomalaisen sivistyneistön ajattelussa. Siitä seurasi kuolemanrangaistusta ja fasismia vastustanut laaja ja puoluerajat ylittänyt kansanliike ja 120 000 suomalaisen allekirjoittama kuolemanrangaistusta vastustanut adressi. Mukana oli poliitikkoja, taiteilijoita ja yliopistoihmisiä. Otto Wille Kuusisen aiemmin esittämä ajatus kansanrintamasta sekä Kominternin ja SKP:n 6. edustajakokouksen vuonna 1935 tekemät päätökset sodan- ja fasisminvastaisesta työväen yhteisrintamasta yhdessä Antikaisen jutun kanssa edistivät Suomessa uutta poliittista toimintatapaa. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa SKP kehotti jäseniään äänestämään SDP:n vasemmistolaisia, minkä he sitten tekivätkin.[4]
Vuonna 1936 EK sopi Saksan salaisen poliisin Gestapon kanssa yhteistyöstä kommunismin vastaisessa taistelussa. Jo edellisenä vuonna Esko Riekki oli lähettänyt Toivo Antikaisesta luottamuksellisia tietoja Gestapon päällikölle Heinrich Müllerille.[4]
Sota-aika
SKP:n julkinen kuva kärsi pahasti Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen vuonna 1939 ja asetettua SKP:n johtajan Otto Wille Kuusisen niin sanotun Terijoen hallituksen johtoon. Talvisodan sytyttyä turvasäilöön suljettiin satoja kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä 30. marraskuuta voimaan tulleen henkilökohtaisen vapauden rajoittamisen sallineen asetuksen perusteella.[4]
Sotatoimet kommunistista Neuvostoliittoa vastaan, niiden johdosta tehostunut tiedustelutoiminta ja yleisessä mielipiteessä vahvana vaikuttanut maanpuolustushenki vaikeuttivat huomattavasti suomalaisten kommunistien toimintaa. Vaikeuksista huolimatta jatkosodan alussa vuonna 1941 Aimo Rikka, Arthur Rönnqvist, Urho Kaipainen ja Veikko Pöysti aloittivat Helsingin seudulla kommunistisen propaganda- ja sabotaasitoiminnan. Heillä oli käytössään apulaisia, huoneistoja, aseita ja räjähdysaineita. Rikka pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan, Rönnqvist pidätettiin lokakuussa, Kaipainen pidätettiin ja teloitettiin elokuussa vuonna 1942, Pöysti ammuttiin piiritystilanteessa Helsingin maalaiskunnassa joulukuussa 1942. Rikan kuolemantuomiota ei pantu täytäntöön.[4]
Myös välirauhan ja jatkosodan aikana kommunisteja, kuten Aimo Aaltonen ja Hella Wuolijoki, laitettiin turvasäilöön.[5] Jatkosodan aikana teloitettiin 86 kommunistia sodanvastustajina.[4]
Vuonna 1944 solmitun Moskovan välirauhan myötä SKP sai lailliset toimintaoikeudet.[2] Vangitut kommunistit oli vapautettava, työväki sai laajat kansalaisoikeudet, ja salassa toimineet kommunistit nousivat taas julkisuuteen. Vapautetuista vangeista osalle, tuomituille ja turvasäilössä pidetyille henkilöille, maksettiin seuraavana vuonna korvauksia työajan menettämisestä yhteensä 75 000 000 markkaa. Vastarintaan osallistuneille korvauksia ei maksettu. Korvausrahoilla kommunistit perustivat Sirola-opiston saksalaisilta takavarikoituun kartanoon.[4]
Suomen valtiollisen poliisin vainot olivat kuitenkin harventaneet kommunistien rivejä huomattavasti. Kommunistit katsoivat hyväksi liittoutua muiden vasemmistososialististen voimien kanssa Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon (SKDL). Vastaperustettu SKDL nousi välittömästi Maalaisliiton ja SDP:n rinnalle. Moskovasta käsin varmistettiin, että valta SKDL:n sisällä säilyi SKP:n keskuskomitealla.
Liittoutuneiden valvontakomission aikana vuonna keväällä 1945 pidetyissä eduskuntavaaleissa SKDL sai vaalivoiton ja nousi eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. Myös Yrjö Leino tuli valtuksi. Uudessa Paasikiven muodostamassa hallituksessa hänestä tehtiin sisäministeri. Kuudella ministerillään SKDL oli hallituksen suurin ryhmä. Hallitusyhteistyössä SDP:n ja Maalaisliiton kanssa pyrittiin demokratian lujittamiseen ja uuteen ulkopolitiikkaan.[4] Etsivän Keskuspoliisin seuraajan Valtiollisen poliisin tilalle perustettiin kommunistien vaatimuksesta uusi sotarikollisia vastaan toimiva Valtiollinen poliisi. Sen apulaispäälliköksi nimitettiin toukokuussa 1945 Leinon esityksestä kommunisti Aimo Aaltonen.[4]
Maalaisliitto ja SDP huolehtivat siitä, ettei kansandemokraatteja laskettu hallitusvastuuseen vuoden 1948 jälkeen lähes kahteen vuosikymmeneen. SKDL säilytti oppositioaikana asemansa kolmen suuren joukossa ja se nousi eduskuntavaaleissa vuonna 1958 suurimmaksi puolueeksi. Maaseudun autioituminen vei siltä kuitenkin yhden tärkeän kannattajaryhmän, kun väki väheni niin sanotun korpikommunismin vahvoilla kannatusalueilla.lähde?
SKP:n 1960-luvun puolivälissä alkanut sisäinen hajaannus vaikutti kommunistien politiikkaan pari vuosikymmentä. Edustajakokouksessa vuonna 1966 syrjäytetyn vanhan johdon ympärille aluksi muodostunut puolueoppositio nosti omaa profiiliaan varsinkin vuonna 1968 Tšekkoslovakianmiehityksen. SKP ja SKDL tuomitsivat tapahtuneen, mutta oppositio veti omaa linjaansa ja asettui varauksetta Varsovan liiton toimenpiteiden puolelle. Uskollisuus Neuvostoliiton johtamaa kansainvälistä kommunistista liikettä kohtaan muodosti opposition aatteellisen perustan.lähde?
1970-luvun alussa suomalainen nuoriso löysi kommunismin ja varsinkin SKP:n oppositio sai runsaasti uusia ja omistautuneita jäseniä. Vuoden 1970 syksyllä Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Beljakov tuki ja ohjasi avoimesti Taisto Sinisalon johtamaa SKP:n oppositiota, jonka tavoitteena piti Beljakovin mukaan olla tiukka asenne neuvoteltaessa työntekijöiden palkoista työnantajajärjestöjen kanssa.[6] Tästä lähtien tiukan brežneviläinen oppositio opittiin tuntemaan julkisuudessa taistolaisina, joista näkyvän osan muodostivat nuoret opiskelijat ja kulttuurityöntekijät. Enemmistö SKP:ssä säilyi kuitenkin 1960-luvulla uudistajina johtoon valituilla.lähde?
1980-luku oli kommunistisen liikkeen kannatuksen laskun aikaa Suomessakin. Suurelta osin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen painostuksesta yhdessä pysynyt SKP hajosi lopullisesti kahtia, ja hajoaminen tuntui välittömästi esimerkiksi vaalimenestyksessä. Erotettu vähemmistö muodosti Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) (SKPy) vuonna 1986 ja, SKDL:n kilpailijaksi, Demokraattisen vaihtoehdon (Deva). Kommunistien kannatuksen laskulla oli se seuraus, että suojelupoliisi lopetti heidän rekisteröintinsä, koska he eivät enää muodostaneet Suomelle vakavaa sisäistä uhkaa. Syksyllä 1980 käytyjen kunnallisvaalien yhteydessä kaikki SKDL:n ehdokkaat merkittiin viimeisen kerran suojelupoliisin pitämään rekisteriin.[7]
SKP lakkautettiin vuonna 1992 puolueen mentyä vararikkoon 1980-luvun lopun pörssiseikkailujen seurauksena. SKP:n lisäksi sotkuissa hävitettiin vuosikymmenien aikana hankittu niin sanottu punapääoma.[8] Puolueen kaaderit olivat jo vuonna 1990 perustamassa Vasemmistoliittoa, jolloin SKP:n poliittinen toiminta lakkasi. Vasemmistoliittoon meni mukaan myös pääosa SKP:n entisestä vähemmistöstä. Vasemmistoliiton asiakirjoissa ei puhuta kommunismista tai sosialismista, sillä puolue on perustamisestaan lähtien tarkoituksellisesti tehnyt eroa näihin käsitteisiin.lähde?
Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19201-5.
Saarela, Tauno: Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923. (Väitöskirja, Helsingin yliopisto) Helsinki: Kansan sivistystyön liitto, 1996. ISBN 951-9455-55-8
Upton, Anthony F.: Kommunismi Suomessa. Helsinki: Kirjayhtymä, 1970.
