Kornilov syntyi Ust-Kamenogorskissa nykyisessä Kazakstanissa. Hänen isänsä oli kasakka ja äitinsä eri tietojen mukaan joko kazakki tai kalmukki. Kornilov korosti myöhemmin avoimesti ”eksoottista” etnistä taustaansa.[3] Hän loi kuitenkin sotilasuransa Venäjän tavanomaisessa armeijassa eikä kasakkajoukoissa.[4] Valmistuttuaan Omskissa toimineesta Siperian kadettikoulusta vuonna 1890 ja Pietarin Mikaelin tykistökoulusta vuonna 1892 hän palveli tykistöupseerina Turkestanissa. Hän suoritti myös Nikolain yleisesikunta-akatemian vuonna 1898 ja palveli vuodesta 1901 Turkestanin sotilaspiirin esikunnassa.[2]
Kornilov osallistui 1890-luvulla sotilasmaantieteellisiin tutkimusretkiin Pamirin alueella[5] ja teki myöhemmin tiedusteluretkiä Venäjän naapurivaltioiden puolelle Afganistaniin, Itä-Turkestaniin, Persiaan ja Intiaan.[2] Hän oli tiedustelutehtävissä myös vuosien 1904–1905 Venäjän–Japanin sodan aikana,[1] jolloin hän oli esikuntaupseerina 1. tarkk’ampujaprikaatissa ja osallistui Mukdenin taisteluun.[2] Vaikka sota oli Venäjälle tappiollinen, Kornilov sai tilaisuuden näyttää taitonsa ja rohkeutensa.[6] Vuosina 1907–1911 hän oli Venäjän sotilasattaseanaPekingissä.[1][5][2] Palattuaan Venäjälle Kornilov oli eri prikaatien komentajana ja palveli vuosina 1911–1913 rajavartiojoukoissa Kaukoidässä.[2]
Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa Kornilov oli prikaatinkomentajana, mutta siirtyi jo elokuussa 1914 komentamaan 48. jalkaväkidivisioonaa.[2] Hän jäi Gorlicen–Tarnówin offensiivin yhteydessä maaliskuussa 1915 haavoittuneena itävaltalaisten vangiksi Przemyślin luona, mutta tervehdyttyään hän pakeni heinäkuussa 1916 takaisin Venäjän puolelle, mikä toi hänelle sankarin maineen.[1][4][2][7] Venäjän lehdistö paisutteli Kornilovin saavutusta, koska rintamalta kantautui muuten lähinnä huonoja uutisia.[4] Syyskuusta 1916 alkaen hän komensi XXV armeijakuntaa lounaisrintamalla.[2][5]
Vallankumousvuosi 1917
Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen yhteydessä Kornilov nimitettiin Pietarin sotilaspiirin komentajaksi,[1] missä ominaisuudessa hän asetti entisen keisariperheen kotiarestiin Tsarskoje Selon palatsiin väliaikaisen hallituksen määräyksestä.[4][2] Kornilov yritti palauttaa kurin armeijaan vallankumouksen jäljiltä, mikä teki hänestä epäsuositun Pietarissa.[1] Kun hallitus ei toukokuun alussa antanut hänelle lupaa tukahduttaa Pietarissa puhjenneita hallituksen vastaisia mielenosoituksia aseellisesti, hän pyysi turhautuneena siirtoa takaisin rintamalle ja sai nimityksen 8. armeijan komentajaksi.[8][2] Kesäkuussa niin sanotun Kerenskin hyökkäyksen sivustaa suojaamaan määrätty Kornilovin armeija onnistui tekemään odottamattoman läpimurron ja valtasi tilapäisesti Halytšin ja Kalušin.[8] Pian omien joukkojen kurittomuus pakotti Kornilovinkin perääntymään, jolloin hän hurjistui ja määräsi tykistön ampumaan omia karkaavia joukkojaan.[7][8]
Kornilov Moskovassa elokuussa 1917.
Kerenskin hyökkäyksen epäonnistuminen johti useimpien armeijan komentajien vaihtoon, jolloin Kornilov singahti huipulle.[4][6] Uusi pääministeri Aleksandr Kerenski nimitti hänet 20. (7.) heinäkuuta 1917 lounaisrintaman komentajaksi ja 1. elokuuta (19. heinäkuuta) koko armeijan ylipäälliköksi uupuneen Aleksei Brusilovin tilalle.[4][1][8][2] Kornilov nähtiin ammattiupseerina, joka ei sekaantuisi politiikkaan.[7] Hän oli myös sopiva poliittinen kompromissi, sillä hänen kurinpalautuspyrkimyksensä vetosivat autoritaarisuuden kannattajiin ja toisaalta hänen vaatimaton syntyperänsä ja tsaariperheen vangitseminen demokraatteihin.[4] Oikeisto alkoi nähdä Kornilovissa Venäjän pelastajan. Saapuessaan elokuussa Kerenskin aloitteesta Moskovassa pidettyyn valtakunnankonferenssiin hän sai etenkin upseereilta ja yläluokalta haltioituneen vastaanoton.[8][4] Kornilov sai jalkaväenkenraalin arvon vuonna 1917.[5][2]
Kornilovin ja pääministeri Kerenskin välille syntyi nopeasti vastakkainasettelu.[1] Kornilov halusi laajentaa poikkeustilan koko maahan, ulottaa Kerenskin rintamakarkureille palauttaman kuolemanrangaistuksen myös rintaman takana oleviin varuskuntiin ja siviileihin, lakkauttaa rintamajoukkojen sotilasneuvostot sekä asettaa puolustusteollisuuden ja rautatiekuljetukset armeijan valvontaan lakkojen estämiseksi. Kerenski vaikutti olevan samaa mieltä mutta ei suostunut toteuttamaan ehdotuksia. Monet Kornilovin oikeistolaisista kannattajista toivoivat hänen syrjäyttävän Kerenskin ja palauttavan ”järjestyksen” maahan. Myös apulaissotaministeri Boris Savinkov tuki Kornilovia.[8][4]
Saksan vallattua syyskuun alussa Riian Kornilov päätti siirtää joukkoja rintamalta Pietariin ”vahvistaakseen hallitusta” kumouksellisia voimia vastaan ja vaati Kerenskiä julistamaan pääkaupungin sotatilaan, antamaan hänelle ylipäällikkönä ylimmän vallan myös siviiliasioissa sekä saapumaan itse päämajakaupunkiin Mogiljoviin.[4][8] Ilmeisesti Kornilovin yllätykseksi Kerenski tulkitsi tämän vallankaappausyritykseksi ja julisti hänet erotetuksi 9. syyskuuta (27. elokuuta). Raivostunut Kornilov lähetti alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti kenraali Aleksandr Krymovin komentaman III armeijakunnan kohti pääkaupunkia, mikä nyt merkitsi avointa kapinaa hallitusta ja Kerenskiä vastaan. Kerenski turvautui kaappauksen torjumisessa muun muassa bolševikkienpunakaartien apuun, ja rautatietyöläiset estivät Krymovin armeijakunnan kuljetuksen Pietariin. Mogiljovin kaupungin työläis- ja sotilasneuvosto vangitsi Kornilovin ja tätä tukeneet päämajan kenraalit 14. (1.) syyskuuta, ja seuraavana päivänä heidät vietiin vankeina Byhoviin.[4][8][1]
Kornilovin kapina heikensi Kerenskin hallituksen uskottavuutta ja vahvisti Kerenskiä vastustanutta äärivasemmistoa.[6] Armeija ajautui entistä syvempään sekasortoon, kun sotilaat surmasivat estoitta Kornilovin tukijoiksi epäiltyjä upseereita.[8] Marraskuun alussa bolševikit kaappasivat vallan ja syrjäyttivät itse Kerenskin.
Venäjän sisällissota
Kerenskin kukistuttua tämän nimittämä ylipäällikkö Nikolai Duhonin määräsi 2. joulukuuta (19. marraskuuta) 1917[2] vapauttamaan Kornilovin ja muut tämän kanssa kapinasta vangitut kenraalit, ja he pakenivat etelään DonilleatamaaniAleksei Kaledinin kasakkajoukkojen suojiin. Muista poiketen Kornilov yritti taittaa 1 400 kilometrin matkan ratsain kokoamansa kolmensadan turkmeenin muodostaman henkivartioston kanssa. Hän selvisi lukuisista bolševikkien väijytyksistä, mutta kohdattuaan panssarijunan ja menetettyään oman hevosensa hän suostui lopulta kulkemaan loppumatkan junalla talonpojaksi naamioituneena ja vapautti henkivartijansa palveluksesta.[8] Hän saapui 19. (6.) joulukuuta Novotšerkasskiin ja perusti siellä yhdessä kenraali Mihail Aleksejevin kanssa vapaaehtoisarmeijana tunnetun valkoisen armeijan.[9][2] Kornilovista tuli 7. tammikuuta 1918 (25. joulukuuta 1917)[2] vapaaehtoisarmeijan sotilaallinen komentaja kuolemansairaan Aleksejevin vastatessa sen poliittisesta, taloudellisesta ja hallinnollisesta johdosta. Miesten yhteistyötä hiersi se, että Aleksejev oli toiminut Kerenskin nimittämänä Venäjän armeijan ylipäällikönä Kornilovin kapinan aikana ja vastannut Kornilovin pidätyksestä.[8]
Muistomerkki Kornilovin kuolinpaikalla. Kuolinpäiväksi on merkitty juliaanisen kalenterin mukainen 31.3.1918.
Bolševikkien vallattua Rostovin ja Novotšerkasskin ja Kaledinin tehtyä itsemurhan vapaaehtoisarmeijan oli paettava. Kornilov johti helmikuun 1918 lopussa 3 700 miestä käsittäneet joukkonsa etelään pitkälle ”jäämarssille” talvisen Kubanin aron halki. Yhdistettyään voimansa Kubanin kasakoita komentaneen Viktor Pokrovskin kanssa hän ryhtyi 10. huhtikuuta piirittämään Jekaterinodaria. Kornilov kuoli kolme päivää myöhemmin bolševikkien tykistön saatua kranaatilla täysosuman hänen päämajanaan toimineeseen maalaistaloon. Hänen seuraajansa Anton Denikin määräsi vapaaehtoisarmeijan vetäytymään takaisin pohjoiseen.[9][8] Kornilov haudattiin 15. huhtikuuta Gnatšbaun saksalaiseen siirtokuntaan, mutta seuraavana päivänä paikalle saapuneet bolševikit kaivoivat ruumiin haudasta ja polttivat sen roskakasassa Jekaterinodarissa.[2][9][8] Denikin valtasi lopulta kaupungin muutamaa kuukautta myöhemmin.[8]
Jälkiarvioita
Eräät myöhemmät sotahistorioitsijat ovat pitäneet Kornilovin sotilaallisia saavutuksia enintään keskinkertaisina.[4] Monien aikalaisten mielestä hänellä oli enemmän rohkeutta kuin älyä.[8]
Historiantutkijat ovat esittäneet erilaisia näkemyksiä siitä, mihin Kornilov varsinaisesti pyrki toimillaan syyskuussa 1917. Yhden käsityksen mukaan kyseessä oli Kornilovin etukäteen suunnittelema vallankaappausyritys, toisen tulkinnan mukaan hän halusi alkuaan luoda autoritaarisemman hallinnon yhdessä Kerenskin kanssa ja päätti ryhtyä kapinaan vasta Kerenskin julistettua hänet erotetuksi, ja kolmannen näkemyksen mukaan Kerenski manipuloi petollisesti yksinkertaista Kornilovia vahvistaakseen omaa asemaansa.[4]
↑Stephen Kotkin: Stalin – Volume I: Paradoxes of Power, 1878–1928, s. 184. Penguin Books 2014.
↑ abcdefghijklmSiobhan Peeling: Kornilov, Lavr Georgievich(englanniksi)1914-1918-online. International Encyclopedia of the First World War. Viitattu 28.8.2024.
↑ abcLavr Georgievich Kornilov(englanniksi)Encyclopedia of World Biography, Encyclopedia.com. Viitattu 28.8.2024.
↑ abcTorbacke, Jarl: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 16: Ensimmäinen maailmansota, s. 122, 181, 184. Suomentanut Eskelinen, Heikki. Otava, 2004. ISBN 951-1-09277-4
↑ abcdefghijklmnoAntony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota, s. 72–73, 99–110, 139, 151–152, 191–194, 197–199, 222–223 (suom. Markku Päkkilä). WSOY, Helsinki 2022. Alkuteos Russia – Revolution and Civil War 1917–1921.
↑ abcEvan Mawdsley: The Russian Civil War. Birlinn 2011. Google Books(englanniksi)
