Matkakertomus on kirjallinen tuotos, joka kertoo kirjailijan tekemästä matkasta ja sen aikana tehdyistä havainnoista, syntyneistä ajatuksista ja vaikutelmista. Matkakertomus sijoittuu kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden, faktan ja fiktion välimaastoon. Peter Stadius on luonnehtinut matkakertomuksia "äpärägenreksi, joka ei ole kunnolla kirjallisuutta eikä kunnolla tiedettä".[1]
Matkakertomuksia on kirjoitettu yhtä kauan kuin kirjallisuutta ylipäätään. Ne ovat palvelleet lukevan yleisön kiinnostusta vieraisiin ja kiinnostaviin paikkoihin. Matkakertomukselle on vuosisatojen saatossa muodostunut oma tunnistettava kirjallinen tyylinsä.
Muodollisesti matkakertomus on narraatio matkasta, jonka oheen sijoitetaan tutkielmia matkan varrella tavatuista ihmisistä, nähdyistä luonnonihmeistä tai taideteoksista. Matkakertomus voi olla myös kirjeen tai päiväkirjan muotoon tehty. Suosittuja muotoja ovat myös lokikirjat, esseet ja saarnat. Myös kuvitteelliset matkakertomukset voidaan laskea matkakertomukseksi, jos ne noudattavat näitä muodollisia vaatimuksia.
Matkakuvaukset muodostavat lähes poikkeuksetta eroja kahden yhteiskunnan välille. Matkakohteesta muodostuva kuva on usein jopa suora peilikuva kirjoittajan käsityksestä omasta yhteiskunnastaan. On esitetty, että tämä peilikuvamaisuus pitää paikkansa erityisesti kuvitteellisissa matkakertomuksissa.
Länsimaisen kulttuurin kehittymisen kannalta tärkeitä matkakertomuksia ovat olleet esimerkiksi Marco Polon matkat ja Charles Darwinin Beaglen matka.
Tyylilajia on hyödynnetty kirjallisuudessa paljon. Sitä on myös parodioitu. Tästä ovat esimerkkeinä Jonathan Swiftin 1700-luvulla kirjoittama Gulliverin retket sekä kreivi Xavier de Maistren matkakirjat Matka huoneeni ympäri ja Öinen tutkimusmatka huoneessani.[2]
Joustavuutensa ansiosta matkakirjallisuus on säilyttänyt suosionsa. Suomalaisista viime vuosien matkakertomuksista voidaan mainita esimerkkeinä Markku HenrikssoninKanada – Vaahteranlehden maa (Gaudeamus 2006) ja Mikko LahtisenKirjastojen maa (Vastapaino 2010).