McDonnell Douglas F/A-18 Hornet on yhdysvaltalaisen McDonnell Douglasin (nykyään Boeing) valmistama kaksimoottorinen hävittäjä ja rynnäkkökone. F/A-18A ja C ovat yksipaikkaisia malleja, ja F/A-18B ja D kaksipaikkaisia.
Vuoden 1973 jälkipuoliskolla Yhdysvaltain laivasto esitti vaatimukset uudeksi monikäyttöiseksi hävittäjäksi ja kevyeksi rynnäkkökoneeksi, minkä perusteella ilmailuteollisuudelle lähetettiin tarjouspyynnöt kesäkuussa 1974. Yhdysvaltain kongressi määräsi kuitenkin 28. elokuuta laivaston valitsemaan jommankumman Yhdysvaltain ilmavoimien kevythävittäjäkilpailun ehdokkaasta (General Dynamics YF-16 tai Northrop YF-17) laivaston uudeksi NACF-hävittäjäksi (engl.Navy Air Combat Fighter).[1]
F/A-18A/B
McDonnell Douglasin ja Northropin yhdessä edelleen kehittämä YF-17 valittiin 2. toukokuuta 1975 NACF-kilpailun voittajaksi. Koneesta piti valmistaa kolme eri versiota: yksipaikkainen F-18 korvaamaan hävittäjänä F-4 Phantom II, yksipaikkainen A-18 korvaamaan rynnäkkökoneena A-7 Corsair II ja kaksipaikkainen TF-18A koulukoneeksi. Yksipaikkaisten F-18- ja A-18-koneiden ero rajoittui asekuormaan sekä avioniikkaan. TF-18A-kone oli yhtä taistelukykyinen kuin yksipaikkaiset, mutta sen sisäinen polttoainemäärä oli hieman pienempi. Suunnittelun tuloksena yksipaikkaisten ominaisuudet saatiin yhdistettyä F/A-18A:ksi ja taistelukykyinen kaksipaikkainen koulukone nimettiin uudelleen TF/A-18A:ksi ja edelleen F/A-18B:ksi.[1]
Marraskuussa 1975 General Electric vastaanotti tarjouksen F404-moottoreiden kehittämisestä ja tammikuussa 1976 McDonnell Douglas sai tilauksen yhdeksästä yksipaikkaisesta ja kahdesta kaksipaikkaisesta esisarjan koneesta. Koneiden ensilennon piti olla heinäkuussa 1978. Kehitys prototyypistä tuotantokoneeksi vaati kuitenkin suunniteltua enemmän aikaa ja ensimmäinen tilatuista koneista (BuNo 160775) valmistui St. Louisin tehtaalta 13. syyskuuta 1978. Jack E. Krings teki koneella ensilennon 18. marraskuuta Lambert Fieldissä.[1]
Tammikuussa 1979 pääosa koelennoista mukaan lukien laivaston vastaanotto ja viralliset hyväksyntälennot oli suoritettu laivaston Patuxent Riverin koelentokeskuksessa. Lentotukialustestit aloitettiin kolmannella valmistuneella koneella (BuNo 160777) USS AmericallaVirginia Capen edustalla 30. lokakuuta.[1]
F/A-18C/D
Myöhemmin esiteltiin C- ja D-mallit, jotka ovat yksi- ja kaksipaikkaiset uudemmat versiot. Kaksipaikkaista D-mallia käytetään tiedusteluun, tactical air control ja forward air control -tehtäviin Yhdysvaltain laivastossa.[2] Tila takaohjaamolle on saatu avioniikan uudelleensijoituksella ja kuusi prosenttia pienemmällä polttoainesäiliöllä. Kaksipaikkaisia malleja käytetään etupäässä koulutukseen, mutta ne ovat myös täysin taistelukykyisiä ja varustelultaan samanlaisia yksipaikkaisten koneiden kanssa.
F/A-18E/F Super Hornet on Yhdysvaltain laivaston käyttämä vuonna 1999 käyttöönotettu edelleen kehitetty hävittäjämalli, joka on kehitetty C/D-mallien Hornetista. E-malli on yksipaikkainen ja F-malli kaksipaikkainen. Käytännössä Super Hornet on eri konemalli kuin alkuperäinen F/A-18. [3] Super Hornet on kookkaampi kuin aiempi malli (suluissa C/D-malli):
Pituus: 18,31 m (17,1 m)
Kärkiväli: 13,62 m (12,3 m)
Korkeus: 4,88 m (4,7 m)
Siipipinta-ala: 46,5 m² (38 m²)
Super Hornet suuremman kokonsa puolesta mahdollistaa suuremman polttoainekuorman kantamisen sisäisesti sekä ulkoisesti useamman lisäsäiliön käyttämisen samanaikaisesti.
Vuonna 1985 laivasto siirsi viisi F/A-18A:ta (BuNo 160777, 160778, 160780, 160782 ja 160785), F/A-18B (BuNo 160781) ja kaksi esisarjan F/A-18A:ta (BuNo 161121 ja 161251) NASAlle. Koneita käytettiin Ames-Dryden Flight Research Facilityssä tutkittaessa erilaisia lentotiloja. Näiden lisäksi Nasa käytti saamiaan koneita erilaisissa tutkimusprojekteissa, joista ensimmäinen oli maaliskuussa 1987 alkanut lentokoneen ympäristön ilmavirtauksia suurissa kohtauskulmissa ja suihkuvirtauksen ohjauksen vaikutuksia tutkinut High Alpha -ohjelma.[1]
X-53
X-53Active Aeroelastic Wing (AAW), NASA:n käyttämä tutkimus- ja teknologiademonstraatiokone.[7][8]
Käyttö
F/A-18 todettiin palveluskelvolliseksi Patuxent Riverin koelentokeskuksessa tehtyjen koelentojen ja niitä seuranneiden Point Mugussa VX-4:ssä ja China Lakessa VX-5:ssä tehtyjen operatiivisten testien päätyttyä. Koneiden sijoittaminen koulutus- ja taisteluyksiköihin alkoi Yhdysvaltain laivaston hävittäjä- ja rynnäkkölaivue VFA-125:stä, joka oli perustettu Kalifornian NAS Lemooressa 13. marraskuuta 1980. Laivue vastaanotti ensimmäiset koneensa kolme kuukautta myöhemmin. Aluksi laivue keskittyi F-4 ja A-7 koneilla lentäneiden koulutukseen, mikä vaihtui myöhemmin uusien lentäjien tyyppikoulutukseen. Myöhemmin perustettiin koulutustehtäviin itärannikolle NAS Cecil Fieldiin Floridaan VFA-106 ja merijalkaväelle MCAS El Toroon Kaliforniaan VMFAT-101.[1]
Ensimmäiset operatiiviset laivueet olivat merijalkaväen VMFA-314 ja VMFA-323 MCAS El Torossa, mitkä vastaanottivat koneensa tammikuussa ja maaliskuussa 1983. Laivaston A-7E-konein varustetut rynnäkkölaivueet NAS Lemooressa VA-113 ja VA-25 nimettiin uudelleen VFA-113:ksi ja VFA-25:ksi ennen uudelleen varustamista Horneteilla syksyllä 1983. Tämän jälkeen Hornetit vaihdettiin kaikkiin merijalkaväen (VMFA-115, -122, -212, -232, -235, -251, -312, -333, -451 ja 531) ja kahteen laivaston F-4 laivueeseen (VFA-151 ja -161) sekä kahteentoista laivaston A-7 laivueeseen (VFA-15, -81, -82, -83, -86, -87, -131, -132, -136, -137, -146 ja -147). Ensimmäisen kerran osallistui F/A-18C kalustolla partiomatkaan, kun VFA-82 ja VFA-86 sijoitettiin USS Americalle elokuussa 1989.[1]
Laivaston reservin lentoyksiköihin aloitettiin kaluston sijoittaminen lokakuussa 1985 ja vuoden 1989 puoleenväliin mennessä oli kalustettu VFA-203, -303 ja -305. Ensimmäinen yksikkö, joka vastaanotti yötoimintaan kykenevät F/A-18D Hornetit korvaamaan Grumman A-6E -koneet, oli toukokuussa 1990 VMFA(AW)-121 MCAS El Torossa Arizonassa. Merijalkaväen reservilaivueet VMFA-112 ja VMFA-321 vaihtoivat F-4S-koneet Horneteihin vuoden 1990 alusta alkaen.[1]
Kuwait tilasi 32 F/A-18C:tä ja kahdeksan kaksipaikkaista F/A-18D:tä, joilla se varusti Ahmed Al Jaberin lentotukikohtaan sijoitetut 9. ja 25. hävittäjälaivueet sekä 61. koulutuslentolaivueen.[9]
Vuonna 1981 Australian ilmavoimat tilasi 57 F/A-18A:ta ja 18 F/A-18B:tä. Ilmavoimat vastaanotti koneet vuosina 1984–1990. Niillä on kalustettu kolme 16 koneen hävittäjälaivuetta sekä koulutusyksikkö.[9]
Kanada tilasi 98 F/A-18A:ta, jotka nimettiin CF-188A:ksi ja tunnetaan kansanomaisesti myös nimellä CF-18A. Tilaukseen kuului myös 40 F/A-18B:tä, jotka vastaavasti tunnetaan nimillä CF-188B ja kansanomaisesti CF-18B.[9]
Suomi tilasi 57 F-18C:tä ja seitsemän F-18D:tä. Koneet luovutettiin ilmavoimille marraskuusta 1995 elokuuhun 2000. Niillä on varustettu laivue sekä Lapin että Karjalan lennostoissa.[9] Hankintavaiheessa Suomea rajoitti vielä Pariisin rauhansopimuksen rajoitteet joten koneiden varustelusta ja aseistuksesta oli karsittu hyökkäystointaan liittyviä ominaisuuksia. Myöhemmin päivityksissä Suomen koneet päivitettiin F/A-versioiksi.
Sveitsi osti 26 F/A-18C:tä ja kahdeksan F/A-18D:tä, jotka toimitettiin tammikuusta 1996 joulukuuhun 1999. Koneet on sijoitettu kolmeen hävittäjälaivueeseen.[9]
Espanja tilasi 1983 kaikkiaan 60 EF-18A:ta ja kaksitoista kaksipaikkaista EF-18B:tä. Koneet luovutettiin ilmavoimille marraskuusta 1985 heinäkuuhun 1990. Niiden tyyppimerkintänä on Espanjan ilmavoimissa C.15 ja CE.15. Espanjan kahdentoista lisäkoneen optiota ei rahoitusvaikeuksien vuoksi lunastettu.[9]
Käytöstä poistaminen
Suomi suunnittelee poistavansa Hornetinsa käytöstä vuosina 2025–2030; Yhdysvallat suunnittelee lopettavansa niiden käytön 2030; Kanada vuonna 2032; Espanja vanhimpien mallien osalta 2025 ja uudempien 2035; Sveitsi 2030; Malesia 2035 ja Kuwait 2020-luvulla[10].
Tekniset tiedot (F/A-18C/D)
Lähde: U.S. Navy fact file,[11] Frawley Directory,[12] Great Book[13]
Voimalaite:&&&&&&&&&&&&&&02.&&&&002 × General Electric F404-GE-402 jälkipolttavaa ohivirtausmoottoria; &&&&&&&&&&&&&048.020000048,2 kN per moottori kuivana, &&&&&&&&&&&&&079.020000079,2 kN jälkipolttimella
Suoritusarvot
Suurin nopeus:&&&&&&&&&&&01915.&&&&001 915 km/h (Mach&&&&&&&&&&&&&&01.08000001,8) 12 190 metrissä
Lentomatka:&&&&&&&&&&&03700.&&&&003 700 km lisäsäiliöiden kanssa korkealla[14], 740 km[15] hävittäjätehtävä; noin 1 000 km rynnäkkötehtävä
ROVER-antenni (Remotely Operated Video Enhanced Receiver)
Lähteet
↑ abcdefghiFrancillon, René J.: ”McDonnell Douglas F/A-18 Hornet”, McDonnell Douglas Aircraft since 1920: Volume II, s. 343–363. (2nd revision) Annapolis, Maryland: Naval Institute Press, 1990. ISBN 1-55750-550-0(englanniksi)
↑ abcdefgKeeping the 'legacy' alive Part two: export operators. (issue 374) Air Forces Monthly, 2019, nro May, s. 50–55. London: Key Publishing Ltd. (englanniksi)
↑Frawley, Gerald. "Boeing F/A-18 Hornet". The International Directory of Military Aircraft, 2002/2003. Fyshwick ACT: Aerospace Publications Pty Ltd., 2002. ISBN 978-1-875671-55-7.
↑Spick, Mike, ed. "F/A-18 Hornet". Great Book of Modern Warplanes. St. Paul, Minnesota: MBI Publishing, 2000. ISBN 978-0-7603-0893-6.
.jpg)
