Nauta (Bos taurus) on märehtiviinsorkkaeläimiin kuuluva nisäkäs. Naudan luonnonvarainen kantamuoto alkuhärkä kuoli 1600-luvulla sukupuuttoon. Siitä on kesytetty ja jalostettu viimeisten noin 9 000 vuoden aikana noin tuhat nautarotua. Maailmassa elää nykyisin yli miljardi nautaa.
Nautoja hyödynnetään karjaeläiminä. Naudasta käytetään esimerkiksi liha, maito ja nahka. Naudanlihantuotanto kuormittaa ympäristöä merkittävästi[1].
Nauta on kehittynyt alkuhärästä. Alkuhärän kolme alalajia olivat euraasialainen alkuhärkä, intialainen alkuhärkä sekä pohjoisafrikkalainen alkuhärkä, joka kehittyi euraasialaisesta alkuhärästä 25 000 vuotta sitten. Viimeinen alkuhärkä kuoli Puolassa 1600-luvulla. Intialainen nauta eli seebu (Bos taurus indicus) kesytettiin intialaisesta alkuhärästä noin 9 000 vuotta sitten. Euraasialaisesta alkuhärästä kesytettiin Lähi-idässä eurooppalainen nauta (Bos taurus taurus) noin 8 000 vuotta sitten. Kolmas naudan tyyppi tai alalaji, sanga, saattoi kehittyä pohjoisafrikkalaisesta alkuhärästä, mutta mahdollisesti se on seebun ja eurooppalaisen naudan risteytys.[2]
Kesytetyt naudat ovat pienempiä kuin alkuhärkä. Niillä on myös pienempi kallo, paksummat jalat ja suuremmat utareet.[3]
Seebu on naudan toinen alalaji. Sen erottaa eurooppalaisesta naudasta hartiakyttyrä ja löysä nahka leuan alla.
Naudan kaksi alalajia, eurooppalainen ja intialainen nauta eli seebu, pystyvät risteytymään keskenään, ja risteymät ovat yleisiä. Seebulla on hartioissaan tunnusomainen rasvakyttyrä, ja joidenkin seeburotujen korvat roikkuvat ja niillä roikkuu leuan alla helluvainen. Seebu kestää hyvin kuumaa ilmastoa ja kuivuutta, minkä vuoksi se on yleinen lämpimissä maissa. Eurooppalainen nauta on yleinen Euroopassa ja muissa lauhkeissa ja viileissä maissa.[4] Maailman noin tuhannesta nautarodusta seebuja on 75, ja loput ovat joko eurooppalaisia nautoja tai näiden alalajien risteymiä.[5]
Eurooppalaista nautaa vietiin Amerikkaan vuodesta 1493 alkaen. Seebua vietiin Australiaan vuonna 1788. Uudessa-Seelannissa nautoja oli viimeistään vuonna 1814. Vuonna 2018 maailmassa arvioitiin olevan yli miljardi nautaa, joidenkin mukaan jopa 1,4 miljardia. Eniten nautoja on Intiassa (30 prosenttia kaikista naudoista) sekä Brasiliassa, Kiinassa, Yhdysvalloissa ja Euroopan unionissa. Lypsykarjaa on eniten Intiassa, Brasiliassa ja Sudanissa. Nautoja on lähes kaikkialla; vain Grönlannissa ei ole nykyisin rekisteröity yhtään nautaa, vaikka keskiajan lämpimällä kaudella niitä sielläkin oli. Joissain maissa naudan korvaavat suurelta osin paikallisiin oloihin paremmin sopeutuneet lajit, kuten Tiibetissä ja Nepalissajakki, ja Kaakkois-Aasiassa gauri ja vesipuhveli.[6]
Lehmän elopaino on rodusta riippuen 150–900 kg sekä härän ja sonnin 225–1 150 kg. Ayrshirelehmä painaa noin 400 kg ja ayrshiresonni noin 800 kg. Suomenkarjaan kuuluvan lehmän elopaino on nykyisin keskimäärin 380 kg ja sonnin 550 kg (vielä 1920-luvulla vain 120 kiloa[8].) Naudan poikasen eli vasikan syntymäpaino on eri roduilla 25–60 kilogrammaa. Ayrshirerodun vasikan keskimääräinen syntymäpaino on 30–35 kg ja suomenkarjan 26 kg.[9][7]
Naudalla on karvapeite, joka joillain kylmien seutujen roduilla voi olla hyvinkin pitkä, mutta trooppisten seutujen roduilla lyhyt.[10]
Monella nautarodulla on sarvet, jotka joillain roduilla ovat hyvinkin pitkät. Sonneilla on usein suuremmat sarvet kuin lehmillä. Jotkin rodut ovat luonnostaan sarvettomia, ja joiltakin naudoilta sarvet poistetaan, tai niiden kasvu estetään turvallisuussyistä.[11]
Naudan hampaisto on samankaltainen kuin muillakin kasvissyöjänisäkkäillä. Kaikki pysyvät hampaat ovat puhjenneet viimeistään neljän vuoden iässä.[12]
Nautanaaraalle eli lehmälle on jalostettu suuret nisät eli utareet, jotka tuottavat paljon maitoa. Utareessa on neljä nänniä.[10]
Naudalla on hyvä kuuloaisti, ja se kuulee sekä matalampia että korkeampia ääniä kuin ihminen. Nauta myös näkee hyvin. Sen silmät ovat pään sivuilla, mikä antaa sille 300 asteen näkökentän. Nauta ei kuitenkaan näe taakseen, ja se saattaa potkaista, jos se havaitsee takanaan liikettä. Naudalla on lisäksi sokea piste turpansa edessä, ja sen binokulaarinen näkö on huonompi kuin ihmisen. Nauta ei aina erotakaan varjoja maassa olevista kuopista. Silmänsä rakenteen vuoksi nauta ei pidä kovin kirkkaista tai hämäristä paikoista. Naudan hajuaisti ja makuaisti ovat myös hyviä.[13]
Elinikä
Lihaksi kasvatetut vasikat teurastetaan noin 18 kuukauden ikäisinä. Nauta voi elää yli 20-vuotiaaksi, mutta yleensä se teurastetaan jo nuorempana, kun se ei enää tuota tarpeeksi maitoa. Maailman vanhin lehmä eli 49-vuotiaaksi.[14]
Käyttäytyminen
Nauta käyttää aikansa syömiseen, märehtimiseen ja lauman kanssa olemiseen. Naudat pitävät rutiineista, eivätkä juurikaan nahistele toistensa tai ihmisten kanssa. Naudat myös antavat ihmisten ja koirien ohjailla itseään vapaasti. Kuohitsemattomat sonnit voivat olla aggressiivisempia kuin kuohitut härät. Kohdatessaan uusia asioita tai kuullessaan kovia ääniä naudat yleensä hermostuvat. Emo saattaa suojella poikastaan aggressiivisesti.[15]
Sukupuolet pidetään usein erillään toisistaan. Sekä sonneilla että lehmillä on omat hierarkiansa, ja lauman johtaja on usein sen suurin tai vanhin yksilö. Suuri lauma jakaantuu usein kahdeksi laumaksi.[16]
Naudat ääntelevät ammumisen lisäksi monella tavalla. Eurooppalaiset naudat ääntelevät enemmän kuin aasialaiset. Ääntelyllään naudat kutsuvat poikasiaan, kumppaneitaan ja tuttujaan. Ne ääntelevät, kun niillä on kipuja, tai nälkäisinä nähdessään maanviljelijän. Joskus lehmä ammuu ilman näkyvää syytä.[17]
Nuorten poikimattomien lehmien eli hiehojen annetaan paritella, eli ne astutetaan ensi kerran 14–21 kuukauden ikäisinä. Nautauros eli sonni tulee siitoskykyiseksi viimeistään yksivuotiaana, mutta yleensä sitä käytetään astutukseen vasta 1,5–3 vuoden ikäisenä. Hyvin yleinen siitosmenetelmä on ihmisen suorittama siemennesteen vienti naaraan sukuelimiin eli keinosiemennys. Naaraan kiima on noin neljän viikon välein, jos hedelmöittymistä ei ole tapahtunut. Kiima palaa poikimisen eli vasikan synnyttämisen jälkeen neljän viikon kuluttua. Sonni pystyy astumaan 80–100 lehmää vuodessa ja se säilyttää siitoskykynsä 12–15-vuotiaaksi. Naaraan tiineysaika eli kantoaika on keskimäärin 280 vuorokautta eli hieman yli 9 kuukautta, ja jälkeläisiä on tavallisesti yksi kerrallaan.[9][7]
Emon annetaan aluksi imettää vasikkaansa, jotta tämä saisi emoltaan immuniteettia vahvistavia vasta-aineita. Lypsykarja imettää vain muutaman päivän, mutta lihakarja 4–6 kuukautta.[18]
Lihaksi kasvatettavat sonnit kastroidaan muutaman viikon ikäisinä, sillä muuten niiden lihaan tulee sivumaku hormonien vaikutuksesta. Moni sonni teurastetaan heti syntymän jälkeen, ja osa sonneista pidetään siitossonneina.[18]
Ravinto
Laitumella märehtiviä lehmiä.
Naudat ovat märehtijöitä, ja niiden maha on neliosainen.[19] Naudan ravinto riippuu muun muassa sen rodusta ja käyttötarkoituksesta. Vapaasti laiduntava lypsykarja käyttää kahdeksan tuntia päivässä syömiseen ja lihakarja yhdeksän tuntia. Nauta kaluaa heinän viiden sentin korkuiseksi. Syödessään nauta yleensä seisoo ja märehtiessään se lepää. Märehtiessään nauta palauttaa syömänsä ruoan suuhunsa ja jatkaa sen hienontamista. Kun nauta ei laidunna, sitä ruokitaan rehulla, johon on lisätty vitamiineja ja kivennäisaineita.[20]
Suomen peltopinta-alasta yli puolet käytetään nautakarjatalouteen eli erityisesti nautojen rehun tuotantoon.[1]
Ihminen hyödyntää nautoja moneen tarkoitukseen. Naudasta saadaan muun muassa lihaa, maitoa ja nahkaa, ja sen lannasta saadaan lannoitetta ja polttoainetta. Työjuhtana nauta voi vetää painavampaa kuormaa kuin hevonen, vaikka se onkin hevosta hitaampi.[21] Sonneja käytetään viihteellisissä rodeossa, härkätaistelussa ja härkäjuoksussa.[22]
Joissain kulttuureissa on rajoituksia naudanlihan syönnin suhteen. Esimerkiksi hinduille lehmät ovat pyhiä eläimiä, eikä niitä näissä kulttuureissa saa syödä. Jos ihminen noudattaa tiettyä ravitsemuksellista elämäntapaa, voi siinä olla rajoituksia naudanlihan suhteen.
Nautakarjaa voidaan hyödyntää myös perinnebiotooppien ja maiseman hoitotarkoitukseen. Parhaiten tämän tyyppiseen laiduntamiseen sopivat hiehot ja paikoitellen myös ummessa (tiineyden loppuvaiheessa oleva lehmä jota ei lypsetä) olevat lehmät.
Laiduntaminen
Laiduntavia lehmiä Saksassa.
Pohjoisissa oloissa, kuten Suomessa, nautoja on vanhastaan pidetty kesäisin ulkona laitumella ja talvella sisätiloissa navetassa. Nykyään suurilla tiloilla laidunnus käy harvinaisemmaksi, mutta luonnonmukaisessa tuotannossa ja mahdollisesti eläinten hyvinvointitukeen sitoutuneilla tiloilla laki edellyttää eläimille kesällä laiduntamismahdollisuuden[23][24]. Maitokarja ja sonnivasikat eivät usein laidunna lainkaan, ja vain pieni osa lihakarjasta pääsee Suomessa ulos[1]. Osa naudoista ei laidunna koskaan elämänsä aikana, ja osa ei edes ulkoile elämänsä aikana[1].
Suhteellisen kylmänkestävänä eläimenä sekä tavanomaiset lypsylehmät että varsinkin paksuturkkisemmat liharodut kestävät muuten hyvissä olosuhteissa useiden kymmenienkin asteiden pakkasta. Kylmä voi olla eläimille jopa mukavaa.[25] Pienet vasikatkin pärjäävät pakkasella, kun niillä on kuiva ja suojaisa makuupaikka, esimerkiksi niin sanottu vasikkaiglu[26].
Parsinavetassa lehmät on kytketty parteen, jossa jokaisella on oma paikkansa. Kytkentälaitteita ja parsimalleja on monenlaisia, ja eläinten hyvinvointiin panostamisen myötä yleistyviä ovat sellaiset, jotka mahdollistavat eläimen mahdollisimman vapaat liikkeet ja mukavuuden. Lehmät ruokitaan ja lypsetään parsinavetassa omilla paikoillaan. Parsinavetoiden lypsylehmien eli navetassa kiinnikytkettyjen nautojen on päästävä laitumelle vähintään 60 päivänä vuodessa, mutta tämä ei toteudu kaikilla tiloilla[1]. Vuonna 2017 Itä-Suomen aluehallintoviraston tarkastuksessa lähes puolella tiloilla naudat eivät päässeet laiduntamaan[1].
Pihattonavetassa lehmät saavat liikkua vapaasti. Silloin ne ruokitaan joko kaikki samalta ruokintapöydältä, tai sen lisäksi väkirehuautomaateilta ja lypsyasemalla tai robotilla tarjotulla lisärehulla. Lypsylehmät käyvät pihattonavetoissa lypsyasemalla tai robotilla lypsettävinä. Robottilypsyn automatiikka mahdollistaa sen, että lehmät voivat käydä lypsettävinä itsenäisesti halujensa mukaan, kun taas asemalypsyssä on enemmän ihmisen aikataulun määräämät vakioidut lypsyajat, yleisimmin kaksi kertaa vuorokaudessa aamulla ja iltapäivällä.
Jotkut pihattonavetat ovat sellaisia, että lehmät pääsevät käyskentelemään ulkona myös talvella. Pieni ulkoilu ja mahdollisuus liikkua edistää lehmien terveyttä.[27]
Luomueläintuotannossa nautoja kasvatetaan ja elätetään mahdollisimman luonnonmukaisella tavalla. Tällöin karjatilaan kohdistuu tietynlaisia vaateita ja lisäksi tilan toimintaa valvotaan kriittisellä silmällä. Luomutuotteet ovat hieman tavallisia tuotteita kalliimpia.
Nauta Suomessa
Vuonna 2021 Suomessa oli 844 000 nautaa, joista 254 000 oli lypsylehmiä. Vuonna 1960 Suomessa oli vielä 1 922 000 nautaa, joista lypsylehmiä oli 1 153 000.[28] Vuoden 2021 lopussa meijereille tuotti maitoa 4 958 maatilaa, ja meijerit ottivat maitoa vastaan koko vuonna yli 2 200 miljoonaa litraa, josta luomumaitoa oli 80 miljoonaa litraa. Naudanlihaa tuotettiin vuonna 2021 yhteensä 86 miljoonaa kiloa.[29]
Kyyttö, lapinlehmä ja länsisuomalainen lehmä ovat suomalaisia karjarotuja eli niin kutsuttua suomenkarjaa, jota on enää yksi prosentti nautakarjasta.[30] Suomenkarja on korvautunut lähes kokonaan toisen maailmansodan jälkeen yleistyneillä ayrshirellä ja holstein-friisiläisellä rodulla, jotka tuottavat enemmän maitoa. Karjarotuja joita on jalostettu erityisesti maidontuotantoa varten on tuotu Suomeen, näistä tärkeimmät ovat ayrshire ja holstein.lähde?
Viime aikoinamilloin? Suomen karjankasvatuksen painopiste on siirtynyt lihantuotantoon. Tätä on edesauttanut lypsykarjan keskituotoksen kasvaminen ja lypsylehmämäärän väheneminen. Lihakarjankasvattajat kokeilevat uusia rotuja: uusimpia lisäyksiä Suomen nautarotuihin on villava, pitkäsarvinen ylämaankarja.lähde?
Naudanlihan tuotantoon liittyvät ympäristövaikutukset
Naudanlihantuotanto aiheuttaa nautojen tuottaman metaanin vuoksi muuta lihantuotantoa enemmän ilmastoa lämmittäviä päästöjä. Kansainvälisen ympäristöjärjestö WWF:n mukaan suomalaisen nautakarjan määrää olisi tämän vuoksi pienennettävä. Suomalainen naudanlihantuotanto on kuitenkin ekologisesti kestävämpää kuin brasilialainen.[1]
Ennätyksiä
Säkäkorkeudeltaan suurin nauta oli Illinoisin Orangevillessä elänyt 13-vuotias Blosom, jonka omisti Patty Hanson. Säkäkorkeus oli 190 senttimetriä. Rodultaan nauta oli Holstein-karjaa. Nauta kuoli 26. toukokuuta 2015.[31]
Säkäkorkeudeltaan pienin nauta on 12. syyskuuta 2005 syntynyt Steven DeMoorin ja Christian Agnewin omistama Blaze-niminen seebu eli ryhähärkä Sanfordista, Floridasta. Säkäkorkeudeltaan 69,07 senttimetriä, 7. heinäkuuta 2013.
Lähteet
Rutland, Catrin: The Cow: A Natural and Cultural History. Princeton University Press, 2021. ISBN 978-0-691-19870-5
↑Anderson, V. Burr, D. Dhuyvetter, J. Ilse, B. Ingebretson, T. Schroeder, T. Stoltenow, C.: Winter Management of the Beef Cow Herd 2011. North Dakota State University. Viitattu 26.12.2012. (englanniksi)
Kaarlenkaski, Taija: Kertomuksia lehmästä: Tutkimus ihmisen ja kotieläimen kulttuurisen suhteen rakentumisesta. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, 2012
.jpg)
.jpg)
.jpg)
