Pälkäneen rauniokirkko eli Pyhän Mikaelin kirkko on Pälkäneen kirkonkylässä Onkkaalassa sijaitseva keskiaikaisen harmaakivikirkon raunio. Kirkko sijaitsee maisemallisesti keskeisellä paikalla peltoaukean keskellä valtatien 12 varrella.[1][2]
Alun perin katoliseksi kirkoksi perustettu Pyhän Mikaelin kirkko suunniteltiin ja rakennettiin todennäköisesti vuosien 1495 ja 1505 välisenä aikana.[3][4] Kirkko on omistettu arkkienkeli Mikaelille.[5] Oletetaan, että paikalla on jo ennen kivikirkon rakentamista sijainnut puurakenteinen kappeli tai kirkko. Kirkon paikalla on ilmeisesti sijainnut rautakauden loppupuolelta lähtien pakanallinen kalmisto. Kaivauksissa alueelta on löydetty kirkkoa vanhempia keskiaikaisia hautoja ja merkkejä rautakautisista hautauksista.[1]
Uskonpuhdistus 1500-luvulla vaikutti niin, että kirkon sisäosia uusittiin. Pyhimysten kuvat poistettiin, ja kirkkoon tuli saarnastuoli, penkit ja parvekkeet. Ulkokuori säilyi pääosin ennallaan. IsonvihanKostianvirran taistelun aikaan kirkko ryöstettiin lähes kokonaan.
1740-luvulla hiekkamaalle perustetun kirkon perustukset alkoivat pettää, seiniin ilmestyi halkeamia ja toisen päädyn alttaritaulu vajosi. Lopulta kirkko hylättiin Pälkäneen uuden kirkon valmistuttua vuonna 1839.[6] Kirkon katto sortui joulukuun 3. päivänä 1890 raivonneessa myrskyssä.[7] Rauniota ja sen ympäristöä on sen jälkeen kunnostettu ja tutkittu useita kertoja. Kirkollisia tilaisuuksia rauniokirkossa on pidetty 1920-luvulta lähtien.[8]
Pääkallot
Ruotsalainen Retziuksen retkikunta vei kirkolta 55 sinne haudatun ihmisen pääkallotTukholmaan tutkimustarkoituksessa vuonna 1873.[9] Varastetut pääkallot päätyivät sittemmin Karoliinisen instituutin haltuun, ja vuonna 2018 instituutille jätettiin pyyntö saada ne takaisin Suomeen. Pääkalloja oli viety Ruotsiin myös muilta hautausmailta.[10]
Alkuvuodesta 2024 uutisoitiin, että pääkallot tultaisiin palauttamaan Suomeen ja hautaamaan uudelleen.[11] Ne palautettiin Pälkäneelle 20. elokuuta, ja niiden virallisena vastaanottajana oli Suomen valtio. Palautuksen jälkeen Tampereella toimiva museokeskus Vapriikki otti kalloista näytteitä, joista toivotaan saatavan tietoa ihmisten elinajasta, terveydentilasta ja ruokavaliosta. Suomeen palautettuja kalloja oli kaikkiaan 82 kappaletta. Niistä 45, joiden oli voitu todeta olevan peräisin Pälkäneeltä, haudattiin uudelleen rauniokirkon kirkkomaahan 8. syyskuuta 2024. Tilaisuuteen osallistuivat Tampereen piispa Matti Repo sekä tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala.[12][13] Vaihtoehtoisena paikkana uudelleenhautaukselle oli harkittu Pälkäneen nykyistä hautausmaata, jonne on haudattu Museoviraston kaivauksissa aikaisemmin löytyneitä vainajien jäänteitä.[14]
Kirkon pihalla sijaitsevat vuonna 1949 paljastettu kirjanpainaja Daniel Medelplanin muistomerkki sekä vuonna 1982 paljastettu, 1700-luvulla Pälkäneellä kirkkoherrana toimineen[16] Olaus Castreniuksen muistomerkki.[17]
Kulttuuriympäristö
Kuva kattamisehdotuksesta.
Rauniokirkko sisältyy Pälkäneen pitäjänkeskuksen valtakunnallisesti merkittävään rakennettuun kulttuuriympäristöön. Pälkäneen pitäjän keskus sijaitsi 1800-luvulle saakka rauniokirkkoa ympäröivillä Epaalan-Kuulialan viljelytasangoilla, vanhan talvitien varrella. Maakaupan vapautumisen jälkeen 1800-luvulla Pälkäneen keskusta siirtyi nykyiselle paikalleen Onkkaalaan.[18][1] Rauniokirkko sijaitsee maakunnallisesti arvokkaalla maisema-alueella.[19]
Käyttö
Nykyisin Pälkäneen rauniokirkko on suosittu vihkikirkko, ja siellä järjestetään erilaisia juhlia sekä jumalanpalveluksia.[15][2]
Kunnostushanke
Kirkonraunio todettiin yleisölle vaaralliseksi kesällä 1999. Jumalanpalvelukset ja muut tilaisuudet jouduttiin toimittamaan muurien ulkopuolella.
Vuonna 2002 perustettiin Pälkäneen Vanhankirkon Suojeluyhdistys tarkoituksena estää kirkon tuhoutuminen ja mahdollisesti kattaa kirkko uudella katolla. Herätteenä oli vuonna 1997 palaneen Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakennus. Yhdistys aloitti kesällä 2003 alueella arkeologiset kaivaukset ja perustusten vahvistamisen. Tähän tarkoitukseen se sai avustusta Alfred Kordelinin säätiöltä. Perustusten vahvistamisen ja asehuoneen päädyn oikaisun jälkeen käyttökielto poistettiin syksyllä 2004.[20]
Suojeluyhdistys ja Tampereen teknillisen yliopiston terässtudio järjestivät 2005 oppilaskilpailun, jolla haettiin rauniokirkolle kattamisideoita. Kilpailun voitti Mikko Lahikaisen työ "Viimeinen virsi", jonka periaatteena on suojata muurit koko raunion ylle kohoavalla lasikatteella.[21]Museovirasto oli torjunut raunion kattamisen lausunnossaan 2004, mutta asettui syksyllä 2015 annetussa lausunnossa puoltamaan lasikatetta.[22]
Kattamishanke eteni, kun lasikatteen rakentamiselle saatiin rakennuslupa huhtikuun 2024 alussa. Työ tarvitse rahoituksen lisäksi vielä Museovirastolta luvan liittää uudet rakenteet rauniokirkon muureihin.[23] Kattamishankkeen arvioidut rakennuskustannukset ovat runsaat puoli miljoonaa euroa, josta puolet katetaan Euroopan unionin maaseuturahaston syyskuussa 2024 myöntämällä tuella. Loput kustannuksista jäävät Pälkäneen kunnan ja seurakunnan sekä yksityisten tahojen maksettaviksi. Rakennustyöt on tarkoitus aloittaa keväällä 2025.[24]
Raunion kunnostuksen ja tutkimuksen vaiheita
Kirkko sisältä kesällä 2016.
1890 kirkon katto romahti.
1891 seurakuntalaiset purkivat loput puuosat.
1902–1904 Muinaismuistoyhdistyksen ja seurakunnan kustantamia kunnostustoimia, jotka keskeytyivät kustannusarvion ylityttyä.[7]
1917 lähtien Muinaistieteellinen Toimikunta (Museoviraston edeltäjä) vastasi rauniokirkon tutkimuksista ja korjauksista. Rahoitusta on myöhemminkin saatu seurakunnalta ja muista paikallisista lähteistä.[25]
1923 kirkon sisällä kasvaneet puut raivattiin pois, pohja tasoitettiin, ikkunoihin laitettiin piikkilankaesteet.
1932 tuettiin kallistuneita kuoripäädyn ja asehuoneen seiniä, korjattiin sisäseiniä ja muurattiin uudelleen ikkuna- ja oviaukkoja.[8]
1952 kaatumassa ollut seinä tuettiin rautatangoin, muita pienempiä korjauksia.[26]
1988–1994 muureja vahvistettiin, tiilirakenteita restauroitiin, rakennettiin kirkon sisäpuolen pintavesien poistojärjestelmä. Länsipäädyn koristekuvioiden tutkimus ja jäljentäminen.
1992 arkeologinen kaivaus vedenpoistojärjestelmän rakentamisen vuoksi.
1996 perustusmaan ominaisuuksia tutkittiin painokairauksella.
1998 arkeologinen kaivaus perustusten tilan selvittämiseksi sen jälkeen kun oli havaittu länsipäädyssä halkeamia.
1999 raunio todettiin vaaralliseksi yleisölle ja alue suljettiin.
2003 tuettiin länsipäädyn ja asehuoneen perustukset betonianturoilla. Tehtiin näiden töiden vaatimat pelastuskaivaukset.
2004 asehuoneen päädyn yläosa oikaistiin, kirkon käyttökielto poistettiin.[25]
Heinonen, Päivi (toim.): Kivi sydämellä. Rauniokirkkohanke 2003–2006. Pälkäneen Vanhankirkon Suojeluyhdistys ry 2006. 36 s. + 14 kuvasivua. ISBN 9789529208517
↑Arvio, Taru: Pälkäneen rauniokirkon kattaminen : ideakilpailu. (101 s.) Tampereen teknillinen yliopisto. Rakennussuunnittelun laitos, 2006. ISBN 952-15-1589-9
↑Lasikatto ehkä sittenkin (Museovirasto asettui puoltamaan Pälkäneen Vanhankirkon kattamista) Sydän-Hämeen Lehti. 5.11.2015. Viitattu 30.9.2018.
↑Ulla Siren: Katto paikoilleen vaikka pala kerralla (Vanhakirkko: Pälkäneen Lions Club ryhtyi kattamaan asehuonetta talkoilla) Sydän-Hämeen Lehti. 2.9.2014. Viitattu 30.9.2018.
