Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
Panssarintorjunta (pst) on panssarivaunujen ja muiden panssaroitujen kohteiden tuhoamisesta käytetty yleisnimitys. Pst-aseita ovat tarkoitukseen kehitetyt panssarintorjuntakiväärit ja -tykit, singot ja ohjukset sekä miinat. Muita keinoja ovat polttopullot sekä erilaiset räjähteistä kootut miinat tai kasapanokset. Aseita passiivisempaa panssarintorjuntaa edustavat panssariesteet.
Nykyisin käytettäviä aseita ovat ohjukset, singot ja miinat. Tykistöllä ja raketinheittimellä voidaan ampua kuorma-ammuksia, joiden siroteammuksilla on panssarinläpäisykyky.
Ensimmäisten panssarivaunujen ilmestyessä taistelukentälle ensimmäisen maailmansodan aikana, panssarintorjuntaan käytettiin kenttätykkejä ja miinoja. Hieman myöhemmin kehitettiin panssarintorjuntakivääreitä ja panssarintorjuntatykkejä. Espanjan sisällissodassa käytettiin kasapanoksia sekä polttopulloja. Talvisodan aikana Suomi käytti polttopulloja neuvostoliittolaisten panssarivaunujen tuhoamisessa. Harppaus panssaritorjunnassa saavutettiin ontelokranaatteihin perustuvien sinkojen tullessa käyttöön toisen maailmansodan loppuvaiheissa. 1960-luvulla käyttöön tulivat panssarintorjuntaohjukset, joita voitiin käyttää vaunun lähiaseiden ulottumattomista. Ohjusten taistelukärjen onteloräjähde pystyi läpäisemään kaikkien käytössä olleiden vaunujen panssarit. Ensimmäisen polven ohjusten kuten Suomessa käytössä olleet brittiläinenVickers Vigilant ja ranskainenSS.11, ampujan antamat ohjauskäskyt välitettiin ohjuksesta purkautuvalla johdolla.[1]
Tämä korvattiin puoliautomaattisella ohjauksella, jossa ampujan tarvitsee vain pitää maali tähtäimen näkökentässä ja laskin määrittää automaattiset käskyt. Tällainen ohjus on esimerkiksi yhdysvaltalainenBGM-71 TOW[1] sekä venäläinen9K111-1 Konkurs.
Seuraava kehitysvaihe oli laserilla ohjattavat ohjukset, jotka hakeutuvat säteen osoittamaan kohteeseen. Tällaisia ovat esimerkiksi venäläinen Vikhr- ja yhdysvaltalainen AGM-114 Hellfire.
Käännös kehitykseen tuli 1970-luvulla kehitettyjen komposiittipanssarointien ja reaktiivisen panssaroinnin myötä. Entiset aseet eivät pystyneet uusiin panssarivaunuihin, ja ontelokranaattien koon kasvaessa torjunta-asetta ei useissa tapauksissa enää pystynyt liikuttamaan miesvoimin.
1980-luvulla tulivat käyttöön sirotekranaatit ja kuormaohjukset.
Täsmäaseet olivat merkittävässä asemassa myös vuoden 1991 Persianlahden sodassa. Irakin sodassa yhdysvaltalaiset tuhosivat yhden lentohyökkäyksen aikana useita satoja irakilaisia panssariajoneuvoja.
Viimeisintä kehitystä panssarintorjunnassa ovat ohjukset, jotka ohjautuvat panssarivaunujen heikoimmin panssaroituun kattoon tai joiden ontelopanos räjähtää hieman panssarivaunun katon yläpuolella. Toinen keino yrittää läpäistä moderni panssari on useampikertainen ontelotaistelukärki.[2]
PST-aseita
Kranaatit, kuten tykistö-, raketinheitin- ja tykistöohjusten sirotteina olevat itsenäisesti kohteeseen hakeutuvat tytärammukset, ovat mahdollisia panssarintorjunta-aseita. Myös kranaatinheittimien kohteeseen hakeutuvat ammukset (esimerkiksi STRIX) edustavat nykyaikaista panssarintorjuntaa.
Vaunun voi saattaa toimintakyvyttömäksi myös miina tai polttopullo. Miinoilla panssarivaunu myös pakotetaan pst:een kannalta edulliselle alueelle. Miinan liikuntakyvyttömäksi tekemä panssarivaunu on myös helpommin tuhottavissa kuin liikkuva vaunu.
Kertasinko on historiallisesti merkittävä PST-ase, kuten telamiina ja pohjamiina, joita voidaan käyttää lähinnä panssarivaunun pysäyttämiseen.
Nykyaikainen ratkaisu raskaasti suojattujen panssareiden torjuntaan on panssarintorjuntaohjus.
Gunston, Bill: The Illustrated Encyclopedia of the World’s Rockets & Missiles. Salamander Books Ltd, 1979. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
Käkelä, Erkki: Marskin panssarintuhoojat: Suomen panssarintorjunnan kehitys ja panssariyhtymän panssarintorjuntayksiköiden historia, s. 125–138. Porvoo: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24638-7
