Pommikone (pommituskone, pommittaja) on ensisijaisesti lentopommituksiin tarkoitettu sotilaslentokone.[1] Usein ilmapommitukset jaetaan taktisiin ja strategisiin. Taktinen ilmapommitus on suora ilmahyökkäys vihollisen maa- tai merivoimia vastaan, kun taas strateginen pommitus kohdistuu asutus- ja teollisuuskeskuksiin, liikenteeseen ja viestintäverkkoihin.
Terroripommitus on nimitys vihollisen siviiliväestöön kohdistuville ilmapommituksille, joiden tarkoitus on herättää pelkoa ja heikentää taistelutahtoa.[7] Kansainvälinen laki kieltää ilmapommitukset silloin, kun niiden tavoitteena on siviilien tappaminen, siviiliväestön terrorisointi tai muun kuin sotilaskäyttöön tarkoitetun yksityisomaisuuden tuhoaminen. Asutuskeskuksiin kohdistuvat ilmahyökkäykset ovat tästä huolimatta olleet yleisiä. Vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla sotilasteknologia kehittyi niin, että sotilaskohteisiin oli mahdollista iskeä tarkasti ja tehokkaasti ilman merkittävää vaaraa suurten siviilikohteiden tuhoutumisesta.[6]
Ensimmäisessä maailmansodassa (1914–1918) ilmailu rajoittui aluksi tiedustelulentoihin. Vuodesta 1915 lentokoneita käytettiin kasvavassa määrin hyökkäystehtäviin.[5] Saksalaiset lentäjät suorittivat tammikuusta 1915 toukokuuhun 1918 yli 100 Englantiin kohdistunutta strategista pommitushyökkäystä. Aluksi saksalaiset pudottivat pommeja ilmalaivoista. Myöhemmin ilmalaivat korvattiin nopeammilla kaksitasoilla, joista merkittävimmät olivat kaksimoottorinen Gotha G.IV ja suuri nelimoottorinen Staaken R.VI. Muut suurvallat alkoivat nopeasti kehitellä omia pommikonetyyppejään.[2]Italian asevoimilla oli jo varhain käytössä kolmimoottorisia Caproni-pommikoneita.[10] Taktisiin pommituksiin käytettiin pienempiä koneita. Ranskalainen Voisin oli varhainen taktinen pommikone, joka kykeni kuljettamaan noin 60 kilogrammaa pommeja. Pommien pudottamiseen ei ollut erillistä mekanismia, vaan tähystäjä nosti ja pudotti pommit käsin.[2]
Varhaiset pommikoneet olivat epätarkkoja, eikä lentäjien käytössä ollut tehokasta suunnistusteknologiaa, joten pommihyökkäysten tuhot jäivät melko pieniksi. 1930-luvulla käyttöön tuli nopeita yksitasoisia pommikoneita, joiden ruko oli kokonaan metallia. Tämä mahdollisti syöksypommittajien rakentamisen.[2] Konetyypille ominaista oli jyrkkä syöksy kohti maalia ja pommien pudottaminen matalalta korkeudelta. Ympärysvallat kokeilivat syöksypommittamista jo ensimmäisessä maailmansodassa. 1920-luvulla Yhdysvaltain laivaston ja merijalkaväen ilmavoimat kehittivät syöksypommittamisesta tehokkaan taktiikan, jolla hyökkäys saatiin kohdistettua pinta-alusten heikosti panssaroituun yläkanteen.[11]
Italialainen kenraali Giulio Douhet kehitti 1910- ja 1920-luvuilla ilmasodan teoriaa.[10] Hän uskoi tulevaisuuden sotien ratkeavan strategisilla ilmahyökkäyksillä, jotka romahduttaisivat vihollisen taistelutahdon ja sotatalouden.[12] Douhet vaati myös ilmavoimien perustamista itsenäisenä puolustushaarana. Hänen ajatuksensa olivat vaikutusvaltaisia muun muassa Yhdysvalloissa.[10]
Sodan alussa kaikki osapuolet pidättäytyivät ilmahyökkäyksistä siviilikohteisiin. Tilanne muuttui kesällä 1940, kun saksalaiset alkoivat pommittaa Britannian suurkaupunkeja.[5] Aluksi pommituksiin käytettiin kaksimoottorisia koneita, mutta myöhemmin ne korvautuivat raskailla nelimoottorisilla pommittajilla. Merkittävimpiä malleja olivat brittiläiset Halifax ja Lancaster sekä yhdysvaltalaiset B-17 Flying Fortress, B-24 Liberator ja B-29 Superfortress. Sodan suurin pommikone oli B-29, joka kuljetti 9 000 kiloa pommeja ja jonka torjunta-aseistukseen kuului 10 raskasta konekivääriä.[2]
Strategisten pommitusten mittakaava oli toisessa maailmansodassa ennenäkemättömän suuri. Ilmahyökkäyksiin osallistui samanaikaisesti satoja pommikoneita. Hampurin, Dresdenin ja Tokion palopommituksissa kuoli kymmeniätuhansia siviilejä. Liittoutuneiden pommikoneet kärsivät vihollishävittäjien hyökkäyksissä suuria tappioita vuoden 1944 lopulle, jolloin Yhdysvaltain ilmavoimien käyttöön tuli pitkän kantaman saattohävittäjä P-51 Mustang. Sodan lopulla B-29-koneista pudotettiin ydinpommit Hiroshimaan ja Nagasakiin. Sodan jälkeen heräsi keskustelu siitä, oliko valtavaa tuhoa aiheuttaneilla ilmapommituksilla saatu merkittävästi heikennettyä Saksan sodankäyntikykyä. Ydinaseella sen sijaan todennäköisesti oli vaikutusta Japanin antautumiseen.[2]
Kylmä sota
Syöksypommittajien käyttö loppui pian toisen maailmansodan jälkeen. Tilalle tulivat suihkumoottorein varustetut nopeat pommikoneet ja ohjukset.[11] Merkittäviä pommikonetyyppejä olivat yhdysvaltalainen B-47 Stratojet, neuvostoliittolainen Tupolev Tu-16 sekä brittiläiset Valiant, Vulcan ja Victor. Ydinaseita kuljettavat keskipitkän kantaman pommikoneet kykenivät tuhoamaan kokonaisia kaupunkeja, mikä vaikutti merkittävästi kylmän sodan (1947–1991) strategiseen ajatteluun. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kehittivät B-52 Stratofortressin ja Tupolev Tu-95:n kaltaisia mannertenvälisen kantaman pommittajia, jotka oli mahdollista tankata ilmassa. Koneilla ei ollut merkittävä puolustusaseistusta, mutta ne välttivät vihollishävittäjät ja ilmatorjunnan lentämällä jopa yli 15 kilometrin korkeudessa.[2]
Ohjusteknologian kehittyessä ydinpommikoneiden tarpeellisuus joutui 1960-luvulla kyseenalaiseksi. Maasta laukaistavat ja tutkan ohjaamat ilmatorjuntaohjukset kykenivät tuhoamaan jopa korkealla lentävät ja nopeat viholliskoneet, ja ballististen ohjusten kehitys mahdollisti ydinkärkien tarkan laukaisemisen ilman miehitettyjä pommikoneita. Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto kehittivät uuden sukupolven pommikoneita: keskipitkän kantaman F-111 Aardvark ja Tupolev Tu-22M sekä pitkän kantaman B-1 Lancer ja Tupolev Tu-160. Ne välttivät tutkan lentämällä hyvin matalalla, ja niiden aseistuksena oli kemiallisia- ja ydinräjähteitä sekä risteily- ja ballistisia ohjuksia.[2] Ohjuksiin verrattuna strategisten pommikoneiden etuna oli, että ne kykenivät siirtymään paikasta toiseen ja ne voitiin tehtävän aloittamisen jälkeen vielä vetää takaisin. Ohjussiilot sen sijaan olivat alttiita vihollisen ilmahyökkäyksille.[5]
Yhdysvallat teki Vietnamin sodan aikana laajoja strategisia ilmahyökkäyksiä Pohjois-Vietnamin alueelle (mm. operaatio Rolling Thunder). Niillä ei kuitenkaan saavutettu toivottua tulosta, ja tiedotusvälineiden kuvat pommituksissa kuolleista siviileistä lisäsivät sodan vastustusta.[5]
Kylmän sodan lopulla Yhdysvallat otti käyttöön häiveteknologiaa hyödyntäneet F-117 Nighthawk- ja B-2 Spirit -pommikoneet. Niiden hinta muodostui erittäin korkeaksi, mikä yhdessä kylmän sodan päättymisen kanssa johti uuteen keskusteluun siitä, voisiko strategiset pommikoneet korvata ohjuksilla.[2]
Pommikoneet ovat 2000-luvulla säilyttäneet tärkeän aseman suurvaltojen ilmavoimissa. Miehittämättömien koneiden merkitys on Yhdysvaltojen sotaopissa korostunut, mutta maan asevoimien käytössä on myös suuri määrä miehitettyjä pommikoneita. Kiina on kehittänyt oman strategisen ydinpommikoneensa Xi’an H-6:n.[2]
↑ ab”strategic”, The Oxford Essential Dictionary of the U.S. Military. (3 (of bombing or weapons) done or for use against industrial areas and communication centers of enemy territory as a long-term military objective [– –]. Often contrasted with TACTICAL.) Oxford University Press, 2002. ISBN 9780199891580(englanniksi)
↑”tactical”, The Oxford Essential Dictionary of the U.S. Military. (2 (of bombing or weapons) done or for use in immediate support of military or naval operations. Often contrasted with strategic.) Oxford University Press, 2002. ISBN 9780199891580(englanniksi)
↑ abChambers, John Whiteclay: ”Bombing, Ethics of.”, The Oxford Companion to American Military History. Oxford University Press, 2004. ISBN 9780199891061(englanniksi)
↑”terror-bombing”, The Oxford Essential Dictionary of the U.S. Military. Oxford University Press, 2002. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
↑rynnäkkökoneKielitoimiston sanakirja. 2024. Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy. Viitattu 24.6.2024.
↑hävittäjäpommittajaKielitoimiston sanakirja. 2024. Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy. Viitattu 24.6.2024.
↑Chambers, John Whiteclay: ”Douhet, Giulio”, The Oxford Companion to American Military History. Oxford University Press, 2004. ISBN 9780199891061(englanniksi)
.jpg)
