Saksan 3. jalkaväkidivisioona

Kommandant von Frankfurt 3. jalkaväkidivisioona 3. motorisoitu jalkaväkidivisioona
divisioonan tunnus
Toiminnassa	1934–31. tammikuuta 1943
Valtio	Saksa
Puolustushaarat	Maavoimat
Aselajit	Jalkaväki
Tukikohta	Frankfurt
Sodat ja taistelut	Puola Ranska Itärintama
Infobox OK

Saksan 3. jalkaväkidivisioona (saks. 3. Infanterie-Division) oli Saksan armeijan divisioona toisen maailmansodan aikana. Yhtymä perustettiin lokakuussa 1934 Frankfurt an der Oderissa.

Divisioona taisteli sodan alussa Puolassa, Belgiassa ja Ranskassa. Operaatio Barbarossan alettua kesällä 1941 se taisteli itärintamalla, missä se eteni pohjoisen armeijaryhmän mukana kohti Leningradia ja taisteli keskustan armeijaryhmän mukana operaatio Taifuunissa kohti Moskovaa. Se taisteli myös etelän armeijaryhmässä ja antautui puna-armeijalle Stalingradissa Pauluksen 6. armeijan mukana tammikuussa 1943.

Wehrkreis III perusti lokakuussa 1934 Frankfurt an der Oderissa divisioonan peitenimellä Kommandant von Frankfurtin. Nimi vaihdettiin 15. lokakuuta 1935 Saksan irtautuessa Versailles'n rauhan rajoituksista 3. jalkaväkidivisioonaksi. Sen yksiköt muodostettiin Reichswehrin 3. divisioonan 8. ja 9. preussilaisista jalkaväkirykmenteistä (saks. 8. Preußisches Infanterie-Regiment ja 9.Preußisches Infanterie-Regiment). Perustettaessa divisioonaan kuuluivat kolmipataljoonaiset jalkaväkirykmentit Frankfurt ja Crossen, nelipatteristoinen kenttätykistörykmentti Frankfurt/Oder, pioneeripataljoona Küstrin ja viestipataljoona Potsdam A. Divisioonan joukot numeroitiin 15. lokakuuta 1935, jolloin esikunta oli Frankfurtissa, ja divisioonaan kuuluivat kolmipataljoonaiset jalkaväkirykmentit 8, 29 ja 50, kolmipatteristoinen kenttätykistörykmentti 3 ja kaksipatteristoinen kenttätykistörykmentti 39. Lisäksi divisioonajoukkoina olivat tiedustelupataljoona 3, pioneeripataljoona 3, panssarintorjuntapataljoona 3 ja viestipataljoona 3.^[1][2]

Divisioonassa suoritettiin liikekannallepano 1. elokuuta 1939 ja se liitettiin pohjoiseen armeijaryhmään. Se hyökkäsi Pommerista Puolaan 1. syyskuuta osana 4. armeijan II armeijakuntaa. Divisioona eteni Puolan käytävän poikki kohti Itä-Preussia, mistä se jatkoi Veikselin yli kohti Varsovaa. Sotatoimien päätyttyä divisioona siirrettiin lokakuussa länteen Eifeliin, jossa se aloitti rajan vartioinnin Luxemburgin vastaisella rajalla Ouren-Dasburgin alueella. Eifelissä divisioona kuului aluksi armeijaryhmä B:n 6. armeijan III armeijakuntaan, kunnes se siirrettiin armeijakunnan mukana marraskuussa armeijaryhmä A:n 12. armeijaan.^[1]

Taistelun Ranskasta alkaessa divisioona ylitti 10. toukokuuta 1940 Luxemburgin rajan ja Maasin Nouzonvillessä. Divisioona eteni länteen Brunehameliin, jossa se kääntyi Aisnen suuntaisesti etelään. Se jatkoi etenemistä hyökkäyksen toisen vaiheen alkaessa 10. kesäkuuta, ja se osallistui Epoyen ja Masmesin taisteluihin. Sotatoimien päättyessä se oli Le Creusot’ssa. Syyskuussa divisioona siirrettiin rauhanajan kasarmeihinsa Saksaan.

Divisioona motorisoitiin syksyn aikana ja nimettiin 27. lokakuuta 3. motorisoiduksi jalkaväkidivisioonaksi. Organisaatiomuutoksen aikana jalkaväkirykmentti 50 siirrettiin 111. jalkaväkidivisioonaan. Muutoksen jälkeen siihen kuuluivat motorisoidut jalkaväkirykmentit 8 ja 29, motorisoitu kenttätykistörykmentti 3, 53. moottoripyöräpataljoona ja 53. tiedustelupataljoona.^[3]

Divisioona ylitti operaatio Barbarossan alkaessa 22. kesäkuuta 1941 Neuvostoliiton rajan pohjoisen armeijaryhmän Erich von Mansteinin johtaman LVI motorisoidun armeijakunnan mukana. Divisioona osallistui alkuvaiheen sotatoimiin Baltiassa ja eteni Jaamaan.^[4] Se osallistui armeijakunnan mukana Kėdainiain ja Ukmergėn valtaukseen sekä eteni Väinäjoelle, jonka armeijakunnan joukot saavuttivat 26. kesäkuuta. Armeijakunnan eteneminen uhkasi kenraaliluutnantti V. I. Morozovin komentaman Neuvostoliiton 11. armeijan selustayhteyksiä ja armeija vetäytyi epäjärjestyksessä itään. Samalla katkesivat kenraalimajuri Pjotr Sobennikovin johtaman Neuvostoliiton 8. armeijan yhteydet edessä oleviin joukkoihin. Divisioona kävi Daugavpilsin hallinnasta kiivaita taisteluita aina kesäkuun loppuun kenraali Dmitri Leljushenkon johtaman Neuvostoliiton XXI mekanisoidun armeijakunnan tukeman 8. armeijan pyrkiessä työntämään Väinäjoen pohjoispuolelle edenneet saksalaiset takaisin.^[5]

Sillanpään tuhoamisen jäätyä tuloksettomaksi joutui Fjodor Kuznetsov vetämään 8. armeijan pohjoiseen ja 11. sekä 27. armeijan itään kohti Opotškaa, mikä jätti Pihkovan ja Ostrovin välisen alueen käytännössä ilman puna-armeijan joukkoja. Divisioona jatkoi etenemistään armeijakunnan mukana 2. heinäkuuta ja valtasi seuraavana päivänä Rēzeknen kiivaiden taisteluiden päätteeksi. Tämän jälkeen joukkojen eteneminen hidastui Velikajajoen soisten ranta-alueiden vuoksi. Divisioona määrättiin siirtymään pohjoisemmaksi, jossa sen tuli liittyä Ostrovia kohti etenevään panssarikenraali Georg-Hans Reinhardtin XXXXI armeijakuntaan. Divisioona osallistui 6.–7. heinäkuuta Ostrovissa vastahyökkäyksen torjuntaan ja Pihkovan valtaukseen 8. heinäkuuta.^[6]

Puna-armeija aloitti 13. heinäkuuta suuren vastahyökkäyksen Soltsyn alueella hyökkäyksen kärkenä olevia 8. panssaridivisioonaa ja sen vasemmalla puolella olevaa 3. motorisoitua jalkaväkidivisioonaa vastaan. Pohjoisesta hyökkäsivät 21. panssaridivisioona ja XVI kivääriarmeijakunnan 70. ja 237. divisioonat. Idästä hyökkäsivät XXII kivääriarmeijakunnan 180., 182. ja 183. divisioonat. Saksalaisdivisioonat joutuivat erilleen toisistaan. Saksan 3. motorisoitu jalkaväkidivisioona torjui yhden vuorokauden aikana seitsemäntoista erillistä hyökkäystä ja kesti muutaman päivän ennen kuin saarrostuksesta selvittiin. Käydyt taistelut viivästyttivät viikolla saksalaisjoukkojen etenemistä kohti Leningradia.^[7]

Divisioona siirrettiin 15. elokuuta Lugan alueelle yhdessä Mansteinin esikunnan kanssa. Joukkojen tuli pysäyttää ilmavoimien tukemana Neuvostoliiton 34. armeijan tekemän läpimurto ja lyödä se takaisin. Vastahyökkäys oli menestys, ja 25. elokuuta mennessä 34. ja 11. armeijat oli työnnetty Lovatin taakse. Taisteluissa ilmoitettiin saadun 18 000 sotavankia ja joko vallatun tai tuhotun 200 panssarivaunua, 300 tykistöasetta, 36 ilmatorjuntatykkiä, 700 ajoneuvoa sekä ensimmäinen Katjuša-raketinheitin. Taistelut kuitenkin hidastivat saksalaisjoukkojen etenemistä kymmenellä päivällä.^[8]

Elokuun alussa divisioona oli armeijaryhmän reservinä. Se aloitti 10. elokuuta yhdessä Saksan L armeijakunnan kanssa etenemisen kohti Lugaa. Divisioona siirrettiin kuitenkin Staraja Russaan torjumaan alueella syntynyttä kriisiä, eikä se osallistunut läpimurtoon 24. elokuuta.^[9]

Divisioona osallistui operaatio Taifuuniin liitettynä 4. panssariryhmän LVII motorisoituun armeijakuntaan, johon kuului myös 20. panssaridivisioona ja SS-divisioona Das Reich. Divisioona hyökkäsi 2. lokakuuta armeijakuntansa mukana toisessa portaassa 60 kilometriä leveällä kaistalla Varsovan valtatien ja Kirovin radan välissä Neuvostoliiton Brjanskin ja Reservirintaman väliseen saumaan.^[10] Armeijankomentaja Günther von Kluge määräsi 7. lokakuuta reservinä olleen armeijakunnan ryhmittymään Juhnovin alueelle Vjazman kaakkoispuolelle, josta sen tuli valmistautua hyökkäämään Medyniin. Tiedustelu piti aloittaa välittömästi alueelle saavuttua.^[11] Se taisteli 9. lokakuuta alkaen Medynin hallinnasta 13. lokakuuta saakka. Miatlevossa 22 kilometriä Medynistä lounaaseen olleen Izver-jokilinjan puolustajat olivat 17. panssariprikaatin komentajan alaisuudessa oleva tilapäisjoukko, joka oli muodostettu militiapataljoonan jäänteistä, läheisen lentokentän henkilöstöstä ja 122 millimetrin haupitsipatterista. Divisioonan kolme pataljoonaa menettivät taistelussa kukin yli sata miestä ja sitä tukenut 20. panssaridivisioonan rykmentti menetti kaikki komppanianpäällikkönsä.^[12][13]

Divisioona osallistui puna-armeijan talvihyökkäyksen torjuntaan 1941-1942. Maaliskuussa 1942 divisioonan tiedustelupataljoona lakkautettiin, jolloin sen miehistö sekä kalusto liitettiin 53. moottoripyöräpataljoonaan 1. ja 4. komppaniana^[14]. Lisäksi divisioonaan liitettiin 312. ilmatorjuntapatteristo.^[15]

Kesällä 1942 divisioona siirrettiin osaksi etelän armeijaryhmää. Se osallistui Vjazman alueella käytyihin taisteluihin, Donin ylitykseen ja työntyi Volgalle. Elokuussa 1942 divisioona liitettiin osaksi Saksan 6. armeijaa, jonka mukana se joutui marraskuussa saarroksiin Stalingradissa. Stalingradin taistelun päättyessä divisioonan jäänteet antautuivat armeijan mukana puna-armeijalle 31. tammikuuta 1943.^[15]

Pääartikkeli: Saksan 3. panssarikrenatööridivisioona

Divisioonan uudelleen muodostettiin 11. helmikuuta annetun käskyn mukaisesti Ranskassa 386. motorisoidusta jalkaväkidivisioonasta. Divisioona nimettiin 1. maaliskuuta 3. motorisoiduksi jalkaväkidivisioonaksi ja tästä divisioonasta muodostettiin 23. kesäkuuta 3. panssarikrenatööridivisioona 27. toukokuuta annetun käskyn mukaisesti.^[16]

Divisioonankomentajina olivat^[1]

• kenraalimajuri Curt Haase perustaminen - 7. maaliskuuta 1936
• kenraaliluutnantti Walter Petzel 7. maaliskuuta 1936 - 10. marraskuuta 1938
• kenraaliluutnantti Walter Lichel 10. marraskuuta 1938 - 1. lokakuuta 1940
• kenraaliluutnantti Paul Bader 1. lokakuuta 1940 - 25. toukokuuta 1941
• kenraaliluutnantti Curt Jahn 25. toukokuuta 1941 - 1. huhtikuuta 1942
• kenraalimajuri Helmuth Schlömer 1. huhtikuuta 1942 - 17. tammikuuta 1943
• eversti Jobst Freiherr von Hanstein 18. tammikuuta - helmikuu 1943
• divisioona antautui 31. tammikuuta 1943 puna-armeijalle ja se perustettiin uudelleen kuukautta myöhemmin.
• kenraaliluutnantti Fritz-Hubert Graser uudelleen perustaminen - 23. kesäkuuta 1943

• Mitcham, Samuel W. Jr: German Order of Battle Volume One: 1st-290th Infantry Divisions in WWII. Mechanicsburg, Pennsylvania: Stackpole Books, 2007. ISBN 978-0-8117-3416-5 (englanniksi)
• Mitcham, Samuel W. Jr.: German Order of Battle Volume Three: Panzer, Panzer Grenadier, and Waffen SS Divisions in WWII. Mechanicsburg, Pennsylvania: Stackpole Books, 2007. ISBN 978-0-8117-3438-7 (englanniksi)
• Glantz, David M.: The Battle for Leningrad 1941-1944. Lawrence, Kansas: University Press of Kansas, 2002. 0-7006-1208-4 (englanniksi)
• Stahel, David: Operation Typhoon - Hitler's March on Moscow, October 1941. Cambridge: Cambridge University Press, 2013. 978-1-107-03512-6 (englanniksi)
• Lopukhovsky, Lev: The Viaz'ma Catastrophe, 1941 - The Red Army's Disatstrous Stand Against Operation Typhoon. West Midlands: Helion & Company Limited, 2013. 978-1-908916-50-1 (englanniksi)
• Edwards, Robert: Scouts Out - A History of German Armored Reconnassaince Units in World War II. Mechanicsburg, Pennsylvania: Stackpole Books, 2013. 978-0-8117-1311-5 (englanniksi)