Sotahistoriaa voi nykyään luonnehtia ammattitutkijoiden 1960-luvulta käydyn keskustelun kautta. Tähän debattiin on kuulunut kiistatta jako vanhan ja uuden sotahistorian suuntauksiin.
Termiä vanha sotahistoria on alettu käyttää tutkimuksesta, jossa tutkija on kiinnittänyt ensisijaisen huomionsa esimerkiksi joukko-osastojen liikkeisiin, sodan strategiaan sekä poliitikkojen ja sotilasjohtajien toimintaan. Sota on koettu diplomatian jatkeeksi. Lisäksi sota ilmiönä on usein sijoitettu ajallisesti irralleen rauhan ajan maailmasta.
Uusi sotahistoria on käsitteenä hiljalleen alkanut tarkoittaa nykyaikaisen historiatieteen keinoin toteutettua sotien tutkimista. Ensinnäkin tutkijat ovat pyrkineet saamaan niin kutsutun tavallisen ihmisen äänen kuuluville, mistä on seurannut muun muassa naisten toiminnan ulottaminen myös sotahistorian tutkimuksen piiriin. Toiseksi, tutkijat ovat vaihtaneet tapahtumatason kuvauksen analyyttisempään tarkasteluun, mikä on johtanut sodan taustalla olevien rakenteiden tutkimiseen. Molemmat yllä mainitut seikat ovat johtaneet havaitsemaan sodan kiinteänä osana rauhan ajan siviiliyhteiskuntaa sekä moniaikaisena ilmiönä, joka juontuu ajasta ennen sotaa ja jatkuu sen jälkeen. Kolmanneksi, tutkijat ovat työskennelleet monitieteisesti. Erityisesti sosiaalihistorian, etnografian, antropologian, taloushistorian ja kulttuurihistorian tutkimusteorioiden ja -metodien soveltaminen sotahistoriaan on johtanut uusien näkökulmien ja tulosten löytämiseen.
Katso myös
Lähteet
- Kinnunen, Tiina ja Kivimäki, Ville toim.: Ihminen sodassa. (Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta) Minerva, 2006. ISBN 952-5591-50-6