Suomen vaakuna

Suomen vaakuna on Suomen valtion tunnus. Suomen vaakunaa käyttävät aina sineteissään ja leimoissaan tasavallan presidentti ja tasavallan presidentin kanslia, valtioneuvosto, ministeriöt, valtioneuvoston oikeuskansleri ja oikeuskanslerinvirasto, korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus, valtakunnansyyttäjä ja valtakunnansyyttäjänvirasto, Helsingin yliopiston kansleri, Suomen Pankki, Puolustusvoimat ja Rajavartiolaitos sekä Suomen ulkomaanedustustot.^[2]

Vaakunan syntyhistoria on osittain tuntematon.^[2] Se esiintyi ensimmäisen kerran Uppsalan tuomiokirkossa olevan Kustaa Vaasan hautamuistomerkin jalustassa vuonna 1580. Autonomisella Suomen suuriruhtinaskunnalla oli 1800-luvulla käytössään leijonavaakuna, ja vuonna 1917 siitä tuli itsenäisen Suomen tunnus. Vaakunan yksityiskohdat ovat vaihdelleet vuosien varrella. Nykyisen Suomen vaakunan vuodelta 1978 on suunnitellut Olof Eriksson.^[3]

Suomen vaakunassa punaisella pohjalla oleva leijona on niin sanottu Suomen leijona, joka seisoo käyrän sapelin päällä. Taustalla on yhdeksän hopearuusuketta eli rosettia. Nämä heraldiset ruusut eivät kuvaa mitään, eli ne lisättiin vain sommittelun elementeiksi. Joskus niiden kuitenkin ajatellaan symboloivan yhdeksää Suomen historiallista maakuntaa. Ruusujen lukumäärä on vaihdellut vuosien saatossa.^[4] Suomen vaakunassa oli kilven yläpuolella suuriruhtinaskunnan kruunu, mutta se poistettiin valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1920.^[1]

Suomen vaakunan heraldinen selitys on määritelty Suomen vaakunasta annetussa laissa seuraavasti:^[5]

»Punaisessa kentässä kruunupäinen leijona, joka pitää oikean etujalan sijalla olevassa haarniskoidussa kädessä iskuun kohotettua miekkaa ja polkee takajaloillaan sapelia, leijona kruunuineen ja varuksineen, aseiden kahvat ja käsivarsihaarniskan nivelet kultaa sekä aseiden terät ja käsivarsihaarniska hopeaa; kenttään siroteltu yhdeksän hopearuusua.»
(Laki Suomen vaakunasta (381/78))

Henkilöä, joka myy Suomen vaakunana yllä kuvatusta poikkeavaa vaakunaa, voidaan sakottaa.^[5]

• 
  Suomen suuriruhtinaskunnan aikana vaakunassa oli käytössä ranskalainen kilpi.
• 
  Suomen nykyinen vaakuna on muodoltaan espanjalainen kilpi.

Suomen vaakunaa käyttävät valtioneuvoston päätöksen mukaan asiakirjojen varmenteena ja sinettinä valtioneuvosto, ministeriöt, Puolustusvoimat, Korkein oikeus, Korkein hallinto-oikeus, Suomen Pankki ja Helsingin yliopiston kansleri. Muut valtion virastot käyttävät niille erikseen vahvistettuja tunnuskuvia.^[6] Suomen vaakuna on myös Suomen molemmissa valtiolipuissa ja niiden johdannaisissa, kuten tasavallan presidentin lipussa.^[7]

Suomen lipun tai Suomen vaakunan käyttö tavaramerkissä on sallittu vain erityisellä luvalla, joka on haettava sisäministeriöltä.^[8] Vaakunan käytöstä muissa yhteyksissä ei ole erityisiä säännöksiä.^[6] Vaakunan leijonan tulee olla ajoneuvojen oikeassa kyljessä niin, että leijona katsoo oikealle, jotta ei synny vaikutelmaa, että leijona peruuttaa, kun ajoneuvo liikkuu eteenpäin. Toisin sanoen, leijona katsoo aina menosuuntaan.^[9]

Euroopan valtiolliset vaakunat voidaan jakaa karkeasti ottaen kotkiin ja leijoniin.^[10] Fennoskandiassa leijonat ovat olleet historian saatossa suositumpia.^[11] Myös Ruotsin heraldiikka käytti paljon leijonaa vaakunoissaan, missä se esiintyy rohkeuden, voiman ja valppauden symbolina.^[12] Suomen vaakunan leijona on mahdollisesti peräisin Ruotsin hallitsijasukuihin keskiajalla kuuluneesta Folkunga-suvun käyttämästä goottilaisesta leijonatunnuksesta.^[12][13] Folkunga-sukuun kuulunut Suomen herttua Valdemar Maununpoika käytti leijonaa vaakunassaan jo 1300-luvun alussa.^[14] Vaakunan leijona voi toisaalta juontua myös Flanderin kreivien 1100-luvulta saakka käytössä olleen vaakunan leijonasta. Oletettavasti leijonan veistänyt William Boy päätti käyttää hyväksi havaittua mallia.^[11]

Suomen vaakunan varhaisin tunnettu versio esiintyy ensimmäisen kerran flaamilaisen William Boyn 1580-luvulla Uppsalan tuomiokirkkoon veistämässä Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä.^[11] Hautamuistomerkissä on esitetty useita maakuntavaakunoita, joista yksi on Suomen suurruhtinaskunnan vaakuna, jonka aatteellisena alkuna olivat muistomerkin valmistuessa vallassa olleen kuningas Juhana III:n maailmankuva ja poliittiset tavoitteet. Samoihin aikoihin hän liitti arvonimeensä tittelin ”Suomen suurruhtinas”. Vaakunan heraldinen selitys kuului 1580-luvulla näin:^[12]

»Kultainen leijona kruunu päässä, oikea etujalka aseistettu käpälässä olevalla miekalla, polkee molemmilla takajaloilla venäläissapelia.»

Vaakunan punainen väri kuvasi sotaisuutta. Suurruhtinaan kruunu on yhteydessä Liettuan vaakunaan, joka oli läntisen kristikunnan ainoa varhaisempi suurruhtinaskunta.^[12]

Vaakunan suoran miekan oletetaan viittavan saksalaistyyppiseen ratsuväen käyttämään suoraan pistomiekkaan ja sapelin olevan turkkilais-tataarilaista tyyppiä, jota Iivana Julman ja hänen seuraajiensa ratsuväki käytti.^[12] Suomen vaakunan kaksi miekkaa muistuttavat myös vielä vanhemman Karjalan vaakunan miekkoja. Ruotsi ja Venäjä kävivät Karjalan alueista vuosina 1579–1595 ankaraa taistelua. Vaakunan on toisinaan tulkittu symboloivan sitä: leijonalla on oikeassa etukäpälässä lännen suora miekka ja samalla se polkee jalkoihinsa idän käyrän sapelin.^[13]

Matti Klingen näkemyksen mukaan käyrä sapeli ei Suomen ja Karjalan vaakunoissa alun perin suinkaan viitannut Venäjään, jonka sotilaat eivät ole sellaisia koskaan käyttäneetkään, vaan mongoleihin, jotka vielä 1500-luvulla pitivät hallussaan laajoja alueita eteläisellä Venäjällä, sekä mahdollisesti myös turkkilaisiin, joita kaikkialla Euroopassa tuohon aikaan pidettiin uhkana.^[15]

Kustaa II Aadolfin aikana 1600-luvun alussa vaakunasta yleistyi muunnos, jossa leijona tukeutuu vasemmalla käpälällään sapelin kahvaan samalla kuitenkin polkien sitä. Tämä versio on kuvattu esimerkiksi Elias Brennerin piirroksena teoksessa Suecia antiqua et hodierna sekä Eric Tuneldin maantiedossa 1700-luvulla.^[12]

• 
  Suomen vaakuna Laurentius Petrin kronikassa 1580-luvulta.
• 
  Suomen vaakuna Kustaa II Aadolfin hautajaiskulkueesta vuodelta 1633.
• 
  Elias Brennerin laatimaan vaakunaan pohjautuva vaakuna ruotsalaisella kruunulla 1600-luvun loppupuolelta.
• 
  Tappiollisen Suomen sodan päätyttyä vaakunasta poistettiin Ruotsin kruunu, ja se korvattiin Venäjän Keisarikunnan kruunulla. Brennerin vaakunamalli säilytettiin kuitenkin vuoteen 1882.

Venäjän voitettua Suomen sodan ja liitettyä alueen itseensä leijona ei voinut enää polkea Venäjään viitannutta sapelia.^[12] Brennerin versioon perustuva vaakuna oli käytössä, kun keisari Aleksanteri I kohtasi Porvoon valtiopäivät maaliskuussa 1809.^[1]

Lokakuussa 1809 Aleksanteri I vahvisti Venäjän säädöskokoelmassa Suomen vaakunan, jossa oli kruunupäinen leijona seisomassa hopeasapelilla, jota se pitelee vasemmalla etutassullaan. Vaakunan perustana oli Brennerin vaakuna ja siinä alkuperäinen vaakasuora sapeli oli sijoitettu vinommin, niin että sitä oli vaikea polkea.^[12]

Vuoden 1857 Venäjän säädöskokoelman määrittämässä Suomen vaakunassa leijonan vasen takakäpälä ei ole sapelilla, eikä leijona enää polje tai seiso sillä, vaan pitää siitä kiinni oikealla takakäpälällään ja tukeutuu siihen. Sapeli muutettiin samalla niin sanotuksi käyrämiekaksi. Aiemmin poljettu ase muutettiin vaakunassa käytössä olevaksi aseeksi ja tueksi. Tällä vaakunamuunnoksella oli esikuvansa vuoden 1618 ruotsalaisessa Raamatussa esitetyssä versiossa.^[12]

Kolmeen jalkaan tukeutuva leijona painettiin Suomen postimerkkeihin 1880-luvun puoliväliin asti.^[1] Litografi Ferdinand Tilgmann toteutti valtionarkistonhoitaja Karl Bomanssonin suunnitteleman Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunan vuonna 1886.^[1] 1880-luvulla käyttöön otetussa vaihtoehtoisesta vaakunasta ei puuttunut poliittista kärjistystä ja sen esikuvana oli Upsalan tuomiokirkon vaakuna.^[12] Leijonahahmo yleistyi Suomessa valmistetuissa vaakunoissa, postimerkeissä ja leijonalipuissa. Postimerkeissä ja -korteissa leijonavaakunan käyttö loppui kuitenkin venäläistämisen seurauksena, ja kaksipäinen kotka tuli postimerkeissä leijonan rinnalle vuoden 1891 postimanifestin jälkeen. Suomalaiset suosivat kuitenkin leijonamerkkejä. Vuoden 1900 alusta lähtien Suomen postilaitos ei saanut ottaa vastaan postilähetyksiä, joissa näkyi erikseen painettuna Suomen vaakuna. Maakuntatunnukset tulivat leijonan tilalle postikortteihin ja leijona-aiheisten postimerkkien käyttö loppui kokonaan 14. tammikuuta 1901.^[1]

Venäjän vallan loppuvuosina Suomen vaakuna oli sekä keisarikunnan pienessä että suuressa vaakunassa. Suuressa vaakunassa Venäjän kaksipäistä kotkaa ympäröivät myös imperiumin kuuden alisteisemman osan vaakunat.^[1]

• 
  Suomen vaakuna Porvoon valtiopäivillä käytetystä keisari Aleksanteri I:n valtaistuimen katoksesta vuodelta 1809.
• 
  Suomen hallituskonseljin (1809–1916) aikainen vaakunatunnus.
• 
  Vuoden 1881 versio, jossa leijona seisoo kolmella jalalla. Kilvellä on 16 ruusua.
• 
  Suomen ensimmäinen postimerkki vuodelta 1856. Leijona seisoo kolmella jalallaan.
• 
  Autonomian aikana Suomen vaakuna kuvattiin usein Venäjän kaksipäisen kotkan kannattelemana. Suomen senaatin sinetti.
• 
  Suomen vaakuna vuoden 1890 leijonamerkissä.
• 
  Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna hyväksyttiin 26. lokakuuta 1809. Vaakuna oli käytössä vuoteen 1917.
• 
  Suomen vaakuna oli osana Venäjän keisarikunnan suurta vaakunaa vuosina 1882–1917.^[18]
• 
  Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna. Leijonavaakuna kaksipäisen kotkan kannattelemana.
• 
  Karl Bomanssonin malli Suomen vaakunasta vuodelta 1889.
• 
  Gallen-Kallelan surumerkin leijonavaakuna ensimmäisen sortokauden ajalta vuodelta 1900.
• 
  Autonomia-ajan pieni Suomen vaakuna kaksipäisellä kotkalla, hyväksytty kilpiversio.
• 
  Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna vuodelta 1882, Suomen virallinen vaakuna kaksipäisellä kotkalla vahvistettiin 26. lokakuuta 1809.
• 
  Suuriruhtinaskunnan virallinen vaakuna, jossa yhdistettiin Venäjän valtakunnan kaksipäinen kotka ja ruotsalainen leijonasymboli.

Itsenäisen Suomen tunnus leijonavaakunasta tuli vuonna 1917.^[6] Muun muassa sosiaalidemokraattisen puolueen vasemmistosiiven Otto Wille Kuusinen pilkkasi eduskunnassa porvareita leijonan käyttämisestä vaakunassa toteamalla: ”...miten he olivat löytäneet sellaisen otuksen Suomen metsistä, jota siellä ei olekaan. Monenlaisia metsänpetoja siellä kyllä löytyy, mutta ei leijonaa!”.^[19] Punaisella pohjalla olevaa vaakunaleijonaa, leijonalippua käytettiin itsenäisyyden alussa myös Suomen lippuna, kunnes sinivalkoiseen ristilippuun siirryttiin toukokuussa 1918.^[20]

Valtion sinettikomitea ei pitänyt Karl Bomanssonin suunnittelemaa vaakunaa täysin onnistuneena. Eric O. W. Ehrström otti suunnittelutyönsä pohjaksi Kustaa Vaasan hautamonumentin vaakunan. Sen päällä oli suuriruhtinaskunnan kruunu, jonka valtioneuvosto poistatti vuonna 1920.^[1]

Taiteilija Akseli Gallen-Kallela esitti 1929 valtioneuvostolle laatimansa ehdotuksen, jossa vaakunan kilpi oli muutettu nelijakoiseksi niin, että ensimmäinen ja neljäs kenttä olisivat mustia, toinen ja kolmas punaisia. Taiteilijan mukaan historiallinen punainen kuvaa menneisyyttä, musta taas on nykyisyyden ja tulevaisuuden ”vakava tunnusväri”. Lisäksi hän asetti kilven päälle patalakkiin perustuvan rautaisen päähineen, jota koristaa neljä kuusenoksaa muistuttavaa ristiä.^[21] Myös pääkonsuli Rudolf Ray ehdotti Suomen vaakunan uusimista, ja hän ajoi Suomen vaakunaeläimen vaihtamista Ruotsista lainatusta leijonasta kotoperäiseksi karhuksi. Hän suunnitteli Suomelle uuden vaakunan, jossa oli iestä katkova musta karhu symboloimassa Suomen vapautumista.^[22][23] Tämä karhuvaakuna on kuvattuna Rayn Helsingin Kaivopuistoon vuonna 1931 lahjoittamassa Itsenäisyyden kuusen muistokivessä.^[24]

Vuonna 1934 valtioneuvosto asetti komitean suunnittelemaan tasavallalle täysvaakunaa eli suurta valtakunnanvaakunaa. Taiteilija Germund Paaerin piirtämissä luonnoksissa varsinainen vaakunakilpi olisi ollut Suomen vanhan leijonavaakunan kaltainen, mutta lisäksi vaakunassa olisi ollut kilvenkannattajina kaksi heraldista karhua, arvokruununa suurruhtinaan kruunu sekä jalustana havuja. Tunnuslauseena ehdotuksissa oli ”Vapaa, vankka, vakaa”. Vaihtoehtoisessa luonnoksessa kilven päällä kuvattiin ritarikypärä ja kypäränkoristeena kahdeksansakarainen kultatähti.^[25] Vaakunan uudistustyö eteni kuitenkin hitaasti ja se unohtui sotavuosina.^[1]

Suomen vaakunan nykyisen ulkomuodon on suunnitellut Olof Eriksson. Myös hän teki vuonna 1978 valmistuneeseen suunnittelutyöhönsä muutoksia Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä olevan vaakunan pohjalta.^[1]

• 
  Eric O. W. Ehrströmin suunnittelema Suomen kuningaskunnan vaakuna vuosilta 1918–1920.
• 
  Suomen valtiolipussa vuosina 1918–1920 käytetty Suomen kuningaskunnan kruunullinen vaakuna.
• 
  Suomen valtiolipussa vuosina 1918–1920 käytetty Suomen kuningaskunnan kruunullinen vaakuna.
• 
  Suomen kuningaskunnan aikainen vaakunakilpi, josta valtioneuvosto poistatti kruunun vuonna 1920.
• 
  Suomen valtiolipussa vuosina 1920–1978 käytetty nelikulmainen vaakuna.
• 
  Akseli Gallen-Kallelan ehdotus Suomen vaakunaksi.
• 
  Rudolf Rayn karhuaiheinen ehdotus Suomen vaakunaksi.
• 
  Germund Paaerin suunnittelemat vaakunakomitean ehdotukset Suomen valtakunnan vaakunaksi.
• 
  Vaakunakomitean muita luonnoksia Suomen valtakunnan vaakunaksi.
• 
  Suomen lippu ja vaakuna vuoden 1978 lain mukaan.
• 
  Nykyisin käytössä oleva Suomen tasavallan presidentin käyttämä kielekkeinen Suomen valtiolippu, jonka siniristin keskellä on Suomen leijona ja tangonpuoleisessa yläkentässä sini-keltainen vapaudenristi.^[26]

Korkein oikeus tuomitsi vuonna 1974 taiteilija Harro Koskisen valtakunnanvaakunan häpäisemisestä Sikavaakuna-teoksissa (v. 1969) sakkoihin.^[27][28]

Kuvataiteilija Emmi Mustosen suunnittelemassa Kaikkien leijona -T-paidassa neljä leijonavaakunakuvaa kuvaavat Suomen eri etnisyyksiä, perinteisiä arvoja, seksuaalista monimuotoisuutta ja uskonnonvapautta. Paidasta julkaistu kuva vaatemyymälän Facebook-sivulla aiheutti kymmeniä raivokkaita kommentteja alkuvuonna 2016.^[29]

Vaakunan leijonasymboliikkaa onkin käytetty useissa yhteyksissä, muun muassa koruissa ja Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelipaidassa.^[30][31]

• Klinge, Matti: Suomen sinivalkoiset värit: Kansallisten ja muidenkin symbolien vaiheista ja merkityksestä. (3. p.) Helsingissä: Otava, 1999. ISBN 951-1-15314-5

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen vaakuna Wikimedia Commonsissa

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen historialliset vaakunat Wikimedia Commonsissa

• Laki Suomen vaakunasta (381/1978) (Arkistoitu – Internet Archive)
• Kysy mitä vain : Suomen virallisessa vaakunassa... (vain arkistossa) 3.2.2009. Helsingin kaupunginkirjasto. ”Talvion mukaan leijonan miekka on pistomiekka ja muistuttaa saksalaista puolentoistakäden ratsuväenmiekkaa 1520-luvulla.”
• Insigne Magni Ducatus Finlandiae (Titel i översättning: Storfurstendömet Finlands vapen (Kungliga biblioteket). Teoksen esittämässä Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunan piirroskuvassa 16 ruusua. (kb.se)
• Pelotuskuvalla päin politiikkaa, Kulttuurinavigaattoriblogi 6.12.2010