Vainio aloitti uransa 1950-luvulla ja hänen esikoislevy oli Mäntsälän polkka. 1960-luvulla harmonikkamusiikin arvostuksen romahtamisen takia Vainio lopetti soololevytyksien tekemisen moniksi vuosiksi. Hän kuitenkin palasi julkisuuteen 1980-luvulla ja julkaisi vuonna 1981 kultalevyyn yltäneen soololevyn Kultainen harmonikka. Vainio on myös voittanut harmonikansoiton Suomen mestaruuden kaksi kertaa, vuosina 1956 ja 1958.
Vainio syntyi Kaanaan kylässä Mäntsälässä aprillipäivä huhtikuussa 1935.[2] Hän varttui kymmenlapsisessa perheessä. Taito soitti jo pienestä alkaen harmonikkaa, mutta kun Vainio opiskeli Viipurin musiikkiopistossaLahdessa, hänen soittimekseen osui viulu, jonka soittamista hän opiskeli aina 15-vuotiaaksi saakka.[3] Iskelmälaulaja Oili Vainio (1940–2001) oli Taiton sisko[4] ja rumpali Arto Vainio oli hänen veli.[2]
Ura
Uran alku
Vuonna 1954 Vainio pääsi esikuvansa Viljo Vesterisen yhtyeeseen ja hänen ammattimuusikon uransa alkoi. Vuosina 1955–1958 hän oli mukana Lasse Pihlajamaan orkesterissa Pihlajamaan Pelimannit, jonka jälkeen hän perusti oman orkesterin esiintyen eri puolilla Suomea.[5]
Ensilevynsä Mäntsälän polkka, joka oli myös hänen oma sävellyksensä. Vainio levytti sen Pihlajamaan pelimanneissa vuonna 1955, jonka jälkeen hän jatkoi levytyksien tekemistä aktiivisesti 1960-luvulle saakka. Huomattavia taltiointeina tuolta ajalta olivat laulut ”Ilta Välimerellä”, ”Tango Virtuoso” ja ”Taitomiehen jenkka”. Kaksi viimeisintä kappaletta olivat hänen omia sävellyksiään.[5]
1960-luku ja uran lopettaminen
1960-luvulla Vainio jatkoi aktiivisesti levytyksien tekemistä. Myöhemmin 1960-luvulla hän joutui monen kollegansa tavoin kokemaan harmonikkamusiikin arvostuksen romahtamisen uuden nuorisomusiikin levittäytymisen paineessa, ja Vainio lopetti soololevytysten tekemisen vuosikausiksi.[6]
Vainio toimi useiden Musiikki-Fazerin vakiolaulusolistien sovittajana ja säestäjänä, tunnetuimpina Eino Grönin, Veikko Lavin, Tapio Rautavaaran ja Taisto Tammen. Hän oli mukana studiomuusikkona sadoilla suomalaisilla levyillä.[7] Sovittajana hän pyrki tunnetusti tavanomaisesta poikkeaviin sointuratkaisuihin. Vainio oli myös mukana Olavi Virran toiseksi viimeiseksi jääneellä ”Häämuistojen valssi” -levytyksellä 1965.[5] Taito Vainio soitti myös Esko Könösen kanssa kiertueilla ja sanoitti muutaman kappaleen Könösen äänilevyille.[8]
Paluu julkisuuteen 1980-luvulla ja 1990-luku
Uusi tuleminen julkisuuteen tapahtui vuonna 1980, jolloin Vainio levytti kokoelman omia sävellyksiään pitkäsoitoksi, jonka jälkeen hän julkaisi kultalevyyn yltäneen soololevyn Kultainen harmonikka 1981. Sovitukset olivat hänen omaa käsialaansa. Tämän jälkeen hän julkaisi vielä kaksi pitkäsoittoa, jotka jäivät levy-yhtiön vaikeuksien vuoksi vähemmälle huomiolle.[5]
Vainion terveytens alkoi horjua 1990-luvulla, jonka jälkeen Vainiolla studiotyöskentely jäi vähemmälle. Silti 1990-luvun alussa Vainio oli mukana Edward Vesalan levyllä Ode to the death of jazz. Vuonna 1991 hän levytti Reijo Lehtovirran kanssa singlen ”Hanurini kutsu” 1991.[5]
Kuoleman jälkeen julkaisu
Vuonna 2008 Vainiolta julkaistiin kymmenen hänen viimeisikseen jäänyttä levytystä postuumisti yhteislevyllä Seppo Leinon kanssa. Leino ja Vainio aikoivat julkaista jo 1990-luvun lopulla yhteisen levyn, johon Vainio soitti levystä osuutensa helsinkiläisessä studiossa ja lähetti materiaalin Leinolle. Vainio kuitenkin ehti kuolla ennen levyn valmistumista vuonna 2001 ja sen julkaiseminen siirtyi lopulta vuoteen 2008.[7]
Viljo Vesterinen -kilta
Kuva Viljo Vesterinen -kilta ry:n perustavasta kokouksesta Jukka Ollilan kotona Helsingissä 16.10.1977. Kuvassa vas. Varapj. Esko Könönen, kunniajäsen rva Toini Veserinen, pj. Jukka Ollila ja sihteeri-rahastonhoitaja Paavo Tiusanen. Takana vas. Veikko Ahvenainen ja Taito Vainio. Kuvaaja Peter Hamberg.
Vainio oli mukana Viljo Vesterisen nimeä kantavassa vuosina 1977–1994 toimineessa Viljo Vesterinen-kilta ry:n (V.V.-kilta), kiltaneuvostossa jäsenenä.[9][10] Järjestön lakkauttamisen jälkeen hän pääsi sen kunniajäseniksi. V.V.-kilta järjesti valtakunnallisia harmonikkakilpailuja vuosina 1978–1993.[11]
Palkinnot
Vainio osallistui useamman kerran Suomen mestaruuskisoihin harmonikansoitosta, ja voitti siinä Suomen mestaruuden vuosina 1956 ja 1958.[5]
↑Ollila, Jukka: Viljo Vesteriselle oma kilta. Hanuri-lehti, 1977, nro 3–4, s. 9. Suomen Harmonikansoittajain Liitto Ry (nyk. Suomen Harmonikkaliitto Ry).
↑Laine, Tapio & Palonen, Olli: Säkkijärven perilliset, s. 20, 34–36. Jyväskylä: Gummerus, 2002. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
↑Ollila, Jukka: Muistikuvia Viljo Vesterisen killasta. Hanuri-lehti, 2012, nro 3, s. 48–49.
