Terveydenhuolto tarkoittaa suppeasti ottaen lääketieteellisiä ja osin myös sosiaalialan piiriin (päihdehuolto) kuuluvia järjestelmiä, kuten lainsäädäntöä ja resurssointia, joilla turvataan itse terveydenhoito, mukaan lukien ennaltaehkäisevä terveydenhoito, seuranta ja kaikkinainen sairaanhoito.[1] Laajasti ottaen terveydenhuolto voi tarkoittaa synonyymiä sanalle terveydenhoito, joka tarkoittaa itse fyysistä toimintaa terveyden edistämiseksi ja sairauksien varhaistoteamiseksi sekä hoidon toteuttamista.
Potilaan itsemääräämisoikeus
Potilaan itsemääräämisoikeutta pidetään suomalaisen terveydenhuollon johtavana periaatteena. Potilasta on hoidettava potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain mukaan yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Tämä merkitsee sitä, että hoitoon hakeutuminen ja hoitotoimenpiteisiin suostuminen on lähtökohtaisesti vapaaehtoista. Potilaan terveyteen kohdistuva toimenpide voidaan suorittaa vain, jos hoitohenkilökunta on saanut potilaalta vapaasta tahdosta annetun suostumuksen. Potilaalla on lisäksi oikeus saada tietoa kaikista asiaan vaikuttavista seikoista ennen suostumusta koskevan päätöksensä tekoa. Potilaalla on oikeus tehdä myös päätöksiä, jotka voivat vahingoittaa hänen omaa terveyttään tai henkeään ja hänellä on oikeus kieltäytyä hänelle suunnitellusta tai jo aloitetusta hoidosta. Potilaan hoitoon osallistuvien on kunnioitettava potilaan omia päätöksiä.[2]
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksikköjen virheellisiin menettelytapoihin sekä kirjoitettuihin tai kirjoittamattomiin sääntöihin saattaa sisältyä laitonta itsemääräämisoikeuden rajoittamista. Tällaisia toimintakäytäntöjä ovat esimerkiksi hygieniahaalarien käyttö ja asioista päättäminen esimerkiksi muistisairaan, kehitysvammaisen tai mielenterveyspotilaan puolesta.[2]
Lähtökohtana on, että myös niiden potilaiden tahtoa on kunnioitettava, jotka eivät kykene päättämään hoidostaan. Potilaan arvioidun edun pohjalta voidaan toimia vain silloin, jos ei ole mahdollista saada selvitystä hänen omasta tahdostaan sen vuoksi, että potilas on pysyvästi tai pidemmän aikaa kykenemätön esimerkiksi tajuttomuuden vuoksi käyttämään itsemääräämisoikeuttaan.[2]
Suostumuksen antamiseen kykenemättömän potilaan lähiomaista tai muuta läheistä tai laillista edustajaa on kuultava on ennen tärkeän hoitopäätöksen tekoa. Tämän kuulemisen tarkoituksena on selvittää, millainen hoito parhaiten vastaisi potilaan tahtoa. Kyseiseen hoitoon on saatava myös kuultavan suostumus.[2]
Itsemääräämisoikeus koskee myös muistisairasta, jos hän kykenee tekemään pätevällä tavalla itseään koskevia päätöksiä. Tällöin hänen tekemälleen ratkaisulle on annettava etusija laillisen edustajan tai muun läheisen mielipiteen asemasta. Potilaalla voi olla kyky ja oikeus päättää hoidostaan, vaikkei hän olisi enää kelpoinen hoitamaan esimerkiksi taloudellisia asioitaan.[2]
Tahdosta riippumattomaan mielenterveyshoitoon määrääminen muodostaa poikkeuksen edellä mainitusta. Potilaan Itsemääräämisoikeutta ei saa kuitenkaan rajoittaa enempää kuin sairauden hoito tai turvallisuus välttämättä edellyttää. Henkilökunnalla on oikeus hoitaa potilasta ilman hänen suostumustaan lääketieteellisesti asianmukaisella tavalla vain silloin, jos hoitamatta jättäminen vaarantaisi vakavasti potilaan tai toisten henkilöiden terveyden tai turvallisuuden.[3]
Päätös täysi-ikäisen potilaan tahdosta riippumattomasta hoidosta voidaan tehdä vain jos seuraavat kolme kriteeriä toteutuvat yhtä aikaa. Potilaalla on vakava mielenterveyshäiriö, jonka vuoksi hänen todellisuudentajunsa on selvästi häiriintynyt. Potilaan sairaus pahenisi ilman sairaalahoitoa tai potilas vaarantaisi oman tai muiden ihmisten terveyden tai turvallisuuden. Mitkään muut mielenterveyspalvelut eivät sovellu tai ole riittäviä kyseisessä tilanteessa.
Alle 18-vuotias voidaan kuitenkin määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon vakavan mielenterveyden häiriön takia, vaikka hänentodellisuudentajunsa ei olisi häiriintynyt.[3]
Tahdosta riippumattoman hoidon edellytysten arviointiin ja hoitoa koskevaan päätökseen osallistuu useampi lääkäri. Hoitoon lähettävä sairaalan ulkopuolinen lääkäri kirjoittaa M1-tarkkailulähetteen. Kyseessä voi olla esimerkiksi terveyskeskuslääkäri. Sairaalaa edustava lääkäri päättää sen jälkeen, otetaanko potilas tarkkailuun. Kolmas lääkäri laatii tarkkailulausunnon (M2-lausunto) ja saattaa ehdottaa hoitoon määräämistä. Sairaalan ylilääkäri tekee päätöksen mahdollisesta hoitoon määräämisestä (M3-päätös).[3]
Hoitoonmääräämispäätöksen on perustuttava tarkkailujakson aikana tehtävään huolelliseen tutkimukseen, jossa selvitetään myös potilaan oma mielipide hoidon tarpeesta. Tarkkailujakso sairaalassa saa kestää enintään neljä päivää tarkkailuun ottamispäivän jälkeen. Tämän jälkeen laaditaan tarkkailulausunto, jossa selvitetään, täyttyvätkö tahdosta riippumattoman hoidon edellytykset. Tahdonvastaiseen hoitoon määrätylle potilaalle on annettava ylilääkärin tekemä kirjallinen päätös, josta on käytävä ilmi perusteet, joilla potilas on määrätty tahdosta riippumattomaan hoitoon. Myös vapaaehtoisesti psykiatrisessa sairaalassa oleva potilas voidaan ottaa tarkkailuun ja määrät tarvittaessa hoitoon, jos hänen vointinsa huononee siten, että hän ei itse ymmärrä hoidon tarvetta ja haluaa jättää hoidon kesken.[3]
Potilaan tilaa on seurattava hoidon aikana, ja tahdosta riippumaton hoito on lopetettava, kun sille ei ole enää perusteita.[3]
Tahdosta riippumaton hoitojakso saa kestää enintään kolme kuukautta. Jos hoidon tarve jatkuu pitempään, mutta hoidon jatkamisesta ei päästä potilaan kanssa yhteisymmärrykseen, tahdosta riippumattoman hoidon edellytykset arvioidaan uudelleen sairaalassa. Potilaalle on järjestettävä tällöin mahdollisuus saada hoitavan sairaalan ulkopuolisen, riippumattoman lääkärin arvio ja lausunto siitä, ovatko tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämisen edellytykset edelleen olemassa. Ulkopuolisen lääkärin arvio ei kuitenkaan sido tarkkailulausunnon laativaa eikä päätöksen tekevää lääkäriä. Potilaalla on oikeus valita itse omalla kustannuksellaan, kuka lääkäri tekee ulkopuolisen arvion ja se voidaan tehdä potilaan halutessa muulloinkin, kun kolmen kuukauden enimmäisajan täyttyessä.[3]
Terveydenhuolto Suomessa
Suurin osa terveyspalveluista on lakisääteisiä. Lainsäädäntö velvoittaa kunnat järjestämään nämä palvelut. Lakisääteisten palvelujen lisäksi kunnat voivat järjestää muitakin terveyspalveluja. Julkisen vallan velvoite edistää kansalaisten hyvinvointia, terveyttä ja turvallisuutta lähtee Suomessa perustuslain määrittelemistä kansalaisen perusoikeuksista. Tarkemmin velvoitteet määräytyvät varsinaisen sosiaali- ja terveyslainsäädännön kautta. Potilaan oikeuksia turvaava lainsäädäntö toteuttaa tätä niin sanottua perustuslaillista toimeksiantoa.
Ns. TSS-oikeudet eli taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet nostettiin Suomessa perustuslain tasolle 1995 toteutetussa perusoikeusuudistuksessa. Säännöksen perusteella julkisen vallan on myös turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut sekä edistettävä väestön terveyttä. Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvatus. Voimassa oleva sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö määrittelee sen, miten palvelujen saatavuudesta on huolehdittava.
Eräiden palvelujen turvaamista on pidetty niin tärkeänä, että yksilölle on säädetty ns. subjektiivinen oikeus saada palvelu. Tällainen palvelu on esimerkiksi kiireellinen sairaanhoito. Kunnalla on velvollisuus kaikissa tilanteissa varata riittävä määräraha näitä palveluja varten.
Suuri osa sosiaali- ja terveyspalveluista on kuitenkin määrärahasidonnaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilöllä on oikeus palveluun kunnan varaamien määrärahojen rajoissa. Palveluja voidaan tällöin kohdentaa esimerkiksi niitä kaikkein eniten tarvitseville. Yleisenä periaatteena voidaan kuitenkin pitää sitä, että palvelun tarve on aina arvioitava yksilöllisesti eikä palvelua voida evätä pelkästään määrärahan puutteeseen vedoten.
Vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä on kunnilla. Lainsäädäntö velvoittaa kunnat järjestämään sosiaali- ja terveyspalveluja asukkailleen, mutta ei sääntele yksityiskohtaisesti toiminnan laajuutta, sisältöä eikä järjestämistapaa.
Kunnat voivat järjestää palvelut itsenäisesti omana toimintanaan, olemalla jäsenenä kuntayhtymässä tai ostamalla palvelut muilta kunnilta tai yksityisiltä palveluntuottajilta. Toiminnassa voi olla kuntakohtaisia eroja paikallisten olosuhteiden ja väestön tarpeiden mukaan. Tämä korostaa kunnallisten luottamushenkilöiden ja muiden päättäjien vastuuta siitä, että palvelujen taso ja laatu vastaavat kunnan asukkaiden tarpeita.
Terveydenhuoltopalvelut voidaan jakaa perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon. Perusterveydenhuoltoon kuuluvat esimerkiksi terveyskeskuksesta tai työterveyshuollosta saadut palvelu. Erikoissairaanhoitoon kuuluvat palvelut ovat erikoislääkärijohtoisia; näitä palveluja on saatavissa esimerkiksi poliklinikoilla, sairaaloissa ja yliopistollisissa keskussairaaloissa.
Lainsäädäntötasolla pyritään niin sanotulla sote-uudistuksella perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhdistämiseen, yhteistyön lisäämiseen ja yhteiseen järjestelmään - alueellista tai seutukunnallista mallia suunnitellaan.
Omalääkärimalli
Vuosina 1985-1993 Kelan kokeilussa neljässä kaupungissa yksityiset lääkärit toimivat omalääkäreinä. Hoitoon pääsi paremmin ja hoidon jatkuvuus koheni, lähetteitä tuli vähemmän ja kustannukset eivät nousseet. Lääkärit kuitenkin vastustivat mallia, ja poliittista tahtoa mallin laajentamiseen ei löytynyt.[4]
Pitkät lääkärisuhteet vähentävät terveydenhuollon kokonaiskustannuksia. Tästä on professori Juha Auvisen mukaan erittäin vahva näyttö. Laadukkaan 4,5 miljoonan norjalaisen tutkimuksen mukaan: mitkä pidempi lääkärisuhde, sitä harvemmin potilaat joutuivat päivystykseen, sairaalaan tai kuolemaan. Norjassa hoidon jatkuvuus on hyvä, Suomessa yleensä hoitosuhteet kestävät alle vuoden.[5]
Vuonna 2023 omalääkäri-hoitaja -malli kirjattiin hallitusohjelmaan. Näytöt sen hyödyistä ovat kiistattomat. Esimerkkinä toimii Tanskan omalääkärimalli. Malli olisi vähemmän lääkärikeskeinen kuin 1990-luvun malli.[6]
Lääkäripula
Lääkäreitä ei kouluteta suomessa riittävästi, vaikka Suomessa on lääkäripula, joka vaivaa etenkin kunnan terveyskeskuksia. Tilanne on johtanut muun muassa siihen, että hyvätuloiset saavat pienituloisia huomattavasti enemmän terveyspalveluja. He saavat parempaa hoitoa myös julkisella puolella, koska pääsevät yksityislääkäreiden kirjoittamilla lähetteillä esimerkiksi leikkauksiin muita helpommin.[7]
Historiaa
Vuoden 1964 sairausvakuutuslaki ja 1972 kansanterveyslaki paransivat huomattavasti Suomen terveydenhuoltoa. Kunnille alettiin maksaa valtionosuuksia terveydenhuollon järjestämiseksi ja lääkäreitä alettiin kouluttaa lisää Lääkäriliiton vastustuksesta huolimatta. "Terveyskeskukset" eli kunnalliset terveysasemat olivat 1980-luvulla jopa ilmaisia.[8] Myöhemmin terveyskeskukset muuttuivat jälleen maksullisiksi.
Kehittäminen
Porter & Teisberg ehdottavat Yhdysvaltojen terveydenhuollon organisaation uudistamiseksi kahdeksaa päälinjaa, jotka on käsitelty Suomen psykiatriyhdistyksen piirissä 2008 ja todettu myös Suomessa käyttökelpoisiksilähde?:
- Terveydenhuollon palvelut järjestettävä potilaskeskeisesti.
- Potilaan on saatava mahdollisemman paljon terveyshyötyä.
- Tulosten säännöllinen mittaaminen – preferenssiperusteinen: esimerkiksi elämänlaatu.
- Järjestelmän organisointi terveysongelman / sairauden pohjalta.
- Esimerkiksi F2XXX (erilaiset psykoottiset häiriöt) lapsesta vanhukseen, tämä takaisi riittävän ”massan” asiantuntevia ammattilaisia ja uudet innovaatiot.
- Kilpailu tuloksella, ei hinnalla. Hyvä hoito on aina halvempi vaihtoehto (Jos tulee muu tulos ongelma on laskennassa. Köyhällä ei ole varaa halpaan terveydenhuoltoon)
- On huomattava että hoidolla vaikutetaan myös omaisiin, perheisiin ja verkostoon ja nämä kustannukset on huomioitava.
- Lääkäreillä on riittävästi osaamista johtamaan terveydenhuollon järjestelmää.
Maksuttomuus
Lasten terveydenhuollossa maksuttomuus aiheuttaa epäjatkuvalla tavalla ylimääräistä kysyntää ja siten antibioottien sopimatonta käyttöä ja resurssien kohdentumista enemmän terveisiin lapsiin tarvitsevimpien sijaan. Pienikin maksu, esimerkiksi kaksi dollaria, lievittää näitä ongelmia vaikkei juurikaan aiheuta ihmisille taloudellisia ongelmia. Maksuttomuus voi kuitenkin olla perusteltua kustannustehokkaimmille toimille kysynnän lisäämiseksi.[9]
Ammatit ja palvelut
Terveydenhuollossa toimivia ammattihenkilöitä ovat esimerkiksi kätilöt, lääkärit, psykologit ja sairaanhoitajat sekä lähi- ja perushoitajat, röntgenhoitajat, laboratoriohoitajat eli bioanalyytikot ja fysioterapeutit.
Terveydenhuoltopalveluja ovat muun muassa ehkäisevä hoito, rokotukset, reseptimääräykset lääkkeille ja niiden käytön valvonta, leikkaukset, diagnoosit, seurannat ja lapsen syntymisessä auttaminen.
Katso myös
Lähteet
- Kansanterveyslaki 28.1.1972/66
- Erikoissairaanhoitolaki 1.12.1989/1062
- Laki työterveyslaitoksen toiminnasta ja rahoituksesta 24.2.1978/159
- Laki terveydenhuollon järjestämisestä puolustusvoimissa 20.3.1987/322
- Porter, Michael E. Teisberg, Elizabeth Olmsted: How physicians can change the future of health care. JAMA (Journal of American Medical Association). 297(10):1103-11, 2007 Mar 14.
Viitteet
Kirjallisuutta
- Aromaa, Arpo ym. (toim.): Suomalaisten terveys. Helsinki: Duodecim: Kansanterveyslaitos (Stakes), 2005. ISBN 951-656-073-3
Aiheesta muualla
