Very ’eavy... very ’umble on progressiivista hard rockia soittavan Uriah Heep -yhtyeen debyyttialbumi vuodelta 1970. Levyn hittikappaleeksi Euroopassa nousi ”Gypsy”, josta on tullut varhaisen heavy metalin tärkeimpiä sävellyksiä.[4] Albumin teko ei ollut helppoa; sen tekemistä vaikeutti muun muassa yhtyeen jäsenten vaihtuminen.[3]
Albumilla yhtye vielä haki tyyliään, ja sen sävellysmateriaali onkin melko vaihtelevaa.[3] Esimerkiksi kappale ”Gypsy” edustaa julkaisuaikansa raskainta musiikkia,[5] kun taas kappaleet ”Come Away Melinda” ja ”Lucy Blues” ovat rauhallisia kappaleita,[3] joista ensimmäisenä mainittu on cover-versio Fred Hellermannin ja Fran Minkoffin säveltämästä balladista.[6] Kriitikot antoivat albumista runsaasti negatiivista palautetta,[3] vaikka albumi menestyi joidenkin maiden albumilistoilla.[7][8]
Vuonna 2003 albumista julkaistiin uusi versio (Expanded De-Luxe Edition) bonuskappalein varustettuina.[3]
Kitaristi Mick Box perusti vuonna 1965 The Stalkers -nimisen yhtyeen LontoonWalthamstow’ssa. Yhtye soitti tuolloin paikallisissa tilaisuuksissa. Muutaman kuukauden kuluttua yhtyeen alkuperäinen laulaja lähti, jolloin solistiksi valittiin rumpali Roger Perlingtonin serkku David Garrick (muutti sukunimensä myöhemmin Byroniksi).[9]
Kun The Stalkers hajosi, Box ja Garrick perustivat yhdessä Spicen vuonna 1967. Yhtyeeseen tuli mukaan rumpali Nigel Pegrum. Yhtyeen kokoonpanot vaihteli useasti, kunnes basisti Paul Newton liittyi yhtyeeseen.[10]
Yhtye ehti tehdä lähes albumin verran materiaalia, mutta julkaisi lopulta vain yhden singlen vuonna 1968.[10] Vuonna 1969 Alex Napier korvasi Pegrumin yhtyeen rumpalina, minkä jälkeen Gerry Bronista tuli yhtyeen manageri. Yhtye halusi kappaleisiin mukaan kosketinsoittimia, joten albumin levytyksiin kutsuttiin Colin Wood. Kosketinsoittimet toimivat yhtyeen musiikissa sen verran hyvin, että yhtye alkoi etsiä jäseneksi urkuria.[10] Jouluna 1969 basisti Newton pyysi Ken Hensleya liittymään yhtyeeseen, ja hän myös liittyi. Hensley oli soittanut aiemmin muun muassa The Godsissa.[11] Yhtyeen keikka Twickenhamissa 21. helmikuuta 1970 jäi viimeiseksi Spice-nimellä. Ensimmäisen keikkansa Uriah Heep -nimellä yhtye teki Salisburyssa 20. maaliskuuta samana vuonna.[12] Yhtye otti nimensä Charles DickensinDavid Copperfield -romaanissa esiintyneen samannimisen henkilön mukaan.[13] Albumin nimen sana ’umble (humble ’nöyrä’), viittaa Dickensin kirjan Uriah Heep -hahmoon, sillä kyseinen hahmo vakuutti usein olevansa nöyrä.[14]
Tuotanto
»Kirjaimet LP voisivat hyvin tarkoittaa ”isoa ongelmaa” [”large problem”], sillä se kuvaisi sitä, mitä kaikki tätä albumia tehneet joutuivat kokemaan.» (Ken Hensley[3])
Yhtye aloitti Very ’eavy... very ’umblen nauhoitukset kesäkuussa 1969 ja sai ne valmiiksi alkuvuodesta 1970.[3] Yhtyellä valmistui tuolloin myös monia albumin ulkopuolelle jääneitä kappaleita, joista osa julkaistiin vasta vuonna 1993 The Lansdowne Tapes -kokoelmalla.[10] Ken Hensley kuvasi Expanded De-Luxe Editionin kansilehtisessä albumin tekoa ongelmalliseksi. Myös kitaristi Mick Box on kertonut albumin nauhoituksen olevan hyvin jännittävää aikaa.[3] Eräs suurimmista ongelmista oli yhtyeen jäsenten vaihtuminen. Rumpali Alex Napier erotettiin yhtyeestä kesken albumin nauhoituksien. Hänen tilalleen hankittiin The Spencer Davis Groupissa soittanut Nigel Olsson, jonka ura Uriah Heepissä jäi kuitenkin hyvin lyhyeksi. Hän soitti albumilla kappaleissa ”Lucy Blues” ja ”Dreammare” ja esiintyi yhdeksällä keikalla, mutta siirtyi sen jälkeen Elton Johnin taustayhtyeeseen.[15][16] Vakituisen rumpalin löytäminen osoittautui vaikeaksi, ja ennen seuraavan albumin Salisburyn ilmestymistä oli rumpuja ehtinyt soittaa useampikin muusikko.[17]
Yhtye aloitti levynteon Spice-nimisenä, mutta vaihtoi nimensä Uriah Heepiksi. Näihin aikoihin kosketinsoittaja Ken Hensley liittyi yhtyeeseen. Vaikka Hensleysta tuli myöhemmin yhtyeen tuotteliain säveltäjä, ei hän ehtinyt osallistua debyyttialbumin kappaleiden sävellystyöhön.[3] Yhtyeen tuolloinen basisti Paul Newton on tosin väittänyt Hensleyn osallistuneen kappaleiden ”Gypsy” ja ”I'll Keep on Trying” kirjoittamiseen.[18] Mick Box ja David Byron ovat tehneet valtaosan levyn kappaleista,[19] mutta myös basisti Paul Newton on ollut tekemässä kappaleita ”Walking in Your Shadow”, ”Dreammare” ja ”Real Turned On”.[20]
Aloituskappale ”Gypsy” julkaistiin singlenä, ja siitä tuli hitti muun muassa Saksassa.[21] Kappale kertoo minäkertojan kielletystä rakkaudesta romaninaiseen.[3] Kappaleessa kuullaan villi urkusoolo, mikä oli kappaleen julkaisuajalle hyvin epätyypillistä.[22] Kappale on kokonaan kitaristi Boxin käsialaa, pois lukien alun urkuintron, joka on solisti Byronin käsialaa.[23] ”Gypsya” seuraa bluespohjainenhard rock -kappale ”Walking in Your Shadow”, jonka sanoitukset kertovat minäkertojan monimutkaisesta suhteesta erääseen ihmiseen. Yhtye soitti kappaletta jo ”Spice” -nimisenä.[3][24]
”Come Away Melinda” on alun perin Fred Hellermanin ja Fran Minkoffin säveltämä sodanvastainen balladi, josta oman versionsa on tehnyt muun muassa UFO-yhtye.[25] Vuoden 2003 uudelleenjulkaisulla kappaleesta julkaistiin aiemmin julkaisematon versio, joka kesti reilut neljä minuuttia.[3] Kappaleessa kuullan Ken Hensleyn sijaan Colin Woodin urkujensoittoa. Sen sanat kertovat perheenisästä ja tytöstä, jonka äiti on kuollut sodassa.[3] Urkupainotteinen[26] ”Lucy Blues” muistuttaa runsaasti bluesmusiikkia.[3] Kappale ei sisältynyt Yhdysvalloissa julkaistulle Uriah Heep -albumille, vaan sen tilalla oli kappale ”Bird of Prey”, joka julkaistiin muualla maailmassa Salisbury-albumilla.[3] Tämä Yhdysvalloissa julkaistu versio tosin poikkeaa hieman Salisburylla julkaistusta versiosta.[3]
”Dreammare” on kautta aikojen yhtyeen ainoa kappale, jonka basisti Paul Newton on tehnyt yksin.[20] Kappaleessa on reilun minuutin kestoinen intro, joka on julkaistu itsenäisenä The Lansdowne Tapes -kokoelma-albumilla.[27] Kappaleen sanat kertovat minäkertojan painajaisista.[3] Kappaleesta on julkaistu vuoden 2003 uusintapainoksella liveversio.[3] ”Real Turned On” edustaa hard rockia. Se on myös albumin ainut kappale, jota on tehnyt useampi kuin kaksi ihmistä; kappale on Mick Boxin, David Byronin ja Paul Newtonin käsialaa.[3] Tämän lisäksi kappale on myös albumin lyhyin kappale ja siinä kuullaan ensi kertaa Ken Hensleyn sooloja.[3]
”I'll Keep on Trying” on albumin progressiivisimpia kappaleita, muistuttaen hiukan aloituskappaletta ”Gypsy”.[3] Kappaleen sanat kertovat minäkertojan vaikeasta suhteesta valehtelijanaiseen sekä hänestä ylipääsemisestä.[28]
Jazzvaikutteinen[29] päätöskappale ”Wake Up (Set Your Sights)” sisältää progressiivisia vaikutteita, vaikka kappaleen rauhallinen loppu osoittaakin yhtyeen ”pehmeämpää puolta”.[3] Kappaleessa kuullaan Ken Hensleyn sijaan Colin Woodin urkujensoittoa.[3] Kappale julkaistiin singlenä Yhdysvalloissa.[30] Kappaleesta on käytetty myös pelkkää ”Wake Up”- nimeä.[3] Vuoden 2003 uudelleenjulkaisun kansilehtisessä kappaleen tekijöiksi on merkitty kitaristi Box ja laulaja Garrick[3] (David Byronin vanha sukunimi).
Kappaleista 2, 6, 7 ja 8 on julkaistu The Lansdowne Tapes -kokoelman 2CD Expanded Editionilla vaihtoehtoiset miksaukset.[31]
Kappaleista 1, 3, 5 ja 8 on julkaistu vaihtoehtoiset versiot Expanded De-Luxe Editionilla.[32]
Kansikuva
Kansikuvan seittien peittämät kasvot kuuluvat laulaja David Byronille. Mick Box on kertonut jälkikäteen, että ”seitit” saatin aikaan hämähäkinseittiä muistuttavan liiman avulla, ja että hän itse myös otti kuvan. Byronilla kesti kolme viikkoa saada liima kokonaan pois hiuksistaan, eikä hän ollut vaikuttunut kannesta. Box kuitenkin kommentoi ”albumin saaneen erinomaisen kannen”.[3] Albumin kannesta on julkaistu myös versio, jossa teksti ...very ’eavy on keltaisen sijasta valkoinen.[33]
Yhdysvaltain-version, Uriah Heepin, kansi on erilainen kuin Very ’eavy... very ’umblen.[3] Kyseisessä kansikuvassa on harmaamusta lohikäärmettä muistuttava olento (”kastematohirviö”), joka on peräisin Famous Fantastic Mysteries -lehden kannesta vuodelta 1949. Kuvan on piirtänyt Virgil Finlay.[24]
Julkaisu ja vastaanotto
Myynti ja julkaisut
Vertigo Records julkaisi albumin kesäkuussa 1970. Seuraavana vuonna Bronze Records julkaisi sen uusintapainoksena.[34]Very ’eavy... very ’umblen listamenestys jäi varsin vähäiseksi, ja listoilla se menestyi muun muassa Yhdysvalloissa[1] ja Saksassa heikommin kuin seuraajansa Salisbury. (esimerkiksi Saksassa albumi ylsi listan sijalle 22.). Yhtyeen kotimaassa Isossa-Britanniassa se ei noussut listoille ollenkaan.[3]Yhdysvalloissa levy julkaistiin vuoden 1971 puolella nimellä Uriah Heep, ja se nousi The Billboard 200-albumilistan sijalle 186.[1] Albumi ylsi myös Kanadan listoilla sijalle 99, sekä Australiassa sijalle 19.
Very ’eavy... very ’umble on julkaistu yhteensä 28 kertaa, tosin Yhdysvaltain-painokset (Uriah Heep) poislaskettuna 23 kertaa. Yhdysvaltain painoksia lukuun ottamatta vuoden 1970 julkaisuilla ei ole eri valtioiden välillä kappale-eroja. Kaikkien painoksien keskuudesta kappale-eroja kuitenkin löytyy (esimerkiksi vuosien 1996 ja 2003 uusintapainoksilla).[2]Very ’eavy... very ’umble on CD:nä ja vinyylilevynä, kun taas Uriah Heep on julkaistu myös C-kasettina.[2]
Kriitikoiden vastaanotto
»Jos tämä yhtye tekee sen (saavuttaa menestystä), minun täytyy tehdä itsemurha. Ensimmäisestä nuotista lähtien tiedät ettet halua kuulla enempää.» (Rolling Stone -musiikkilehden arvostelu albumista.[3])
Kriitikot suhtautuivat albumiin sen julkaisuaikana negatiivisesti; esimerkiksi arvostettu yhdysvaltalainen Rolling Stone -musiikkilehti arvioi albumin murskaavasti.[35] Levy sai julkaisuaikanaan kielteistä palautetta myös brittiläisissä musiikkilehdissä.[36] Kitaristi Mick Boxin mukaan syynä albumin kehnoihin arvosteluihin yhtyeen kotimaassa oli se, että brittiläiset olivat alkaneet jo kuunnella enemmän folkrockia kuin albumin edustamaa hard rockia. Kuitenkin hänen mukaansa ”albumi on saanut myöhemmin sen kunnioituksen minkä se on ansainnut”.[37] Rateyourmusic.com-sivuston käyttäjien antamien arvosanojen mukaan Very ’eavy... very ’umble on 274:nneksi paras albumi vuodelta 1970.[2] Nykyisin albumi on saanut kuitenkin kohtalaisia arvioita. Esimerkkinä Allmusic-sivusto, jonka arvostelija Donald A. Guarisco antoi arvostelussaan albumin Yhdysvaltain-versiolle kolme tähteä viidestä.[38] Myös kolme tähteä viidestä antoi progarchives.com-sivuston arvostelija, jonka mielestä "albumi on kaukana ollakseen yhtä uraauurtava debyyttialbumi kuin Black Sabbathin tai Ian Gillanin debyytti Deep Purplen kanssa”. Hän ei kuitenkaan pidä yhtään albumin kappaletta huonona, joskin kappaleet ”Walking in Your Shadow” ja ”Real Turned On” ovat hänen mielestään muita albumin kappaleita heikompia.[26] Dinosauradys.co.za-sivuston arvostelija on taas kertonut albumista, että ”häneltä meni vuosia ymmärtää tätä albumia. Nykyisin se on yksi suosikkejani”. Hän antoi albumille kahdeksan ja puoli tähteä kymmenestä.[39]
Vaikka Very ’eavy... very ’umblen sävellykset ovat tyyleiltään laaja-alaisia, ja julkaisuaikanaan kriitikot antoivat albumista negatiivista palautetta, sitä pidetään varhaisen heavy metalin klassikkona.[40]
