Viikinkilaiva

Viikinkilaiva on viikinkiaikana skandinaavisten kansojen rakentama laiva.

Viikinkilaivalle samoin kuin muille Itämeren piirissä rakennetuille puulaivoille on tyypillistä laidoituksena käytetty limilaudoitus eli limisaumoitus, jossa ylempi lautaa peittää osin alemman ja laudat on niitattu yhteen. Tämä menetelmä säilyi suurienkin laivojen rakenteessa keskiajalle saakka. Ero on selkeä Välimerellä tehtyihin veneisiin, kun näissä käytettiin tasasaumoja, joita toisinaan nimitetään myös puskusaumoiksi ja jossa laudat ovat samassa tasossa ja raot on tilkitty. Köli on myös ominainen viikinkien aluksille, joista on myös periytynyt termejä, kuten "tyyrpuuri" eli ohjausairon puoli, joka oli laivan perässä kulkusuunnassa oikealla puolella. Laivat olivat suhteellisen kapeita, pitkiä ja nopeakulkuisia. Laivoissa oli yleensä purjeet. Sotalaivoja myös soudettiin, ja soutajia oli useita kymmeniä yhdessä laivassa, pisimmissä jopa 60 penkkiä ja 120 soutajaa. Laivoja nimitettiin soutajien määrän mukaan: 20-penkkinen ja 40 soutajaa kuljettanut laiva oli "ledung". Sana tarkoittaa myös sotapalvelusta merellä ja maakuntien pakkoa asettaa laivoja kuninkaan käyttöön. Näistä sotalaivoista käytetään nimitystä "långskepp" (pitkävene).^[1]

Viikinkilaivoista on säilynyt tietoja arkeologisina löytöinä, joista on saatu tarkkaa tietoa laivojen rakenteista. Näitä laivoja on myös kuvattu tuon ajan maalauksissa, joista on saatu tietoja esimerkiksi purjeista. Kirjoitetuissa lähteissä on tietoja erilaisista laivatyypeistä, niiden käytöstä ja koosta. Laivoista tehdyt rekonstruktiot kertovat niiden merenkulkuominaisuuksista.

Viikinkiretket tulivat mahdollisiksi laivanrakennustekniikan kehittyessä. Maston ja airojen yhdistelmä oli viikinkialusten salaisuus. Viikinkiveneiden masto voitiin helposti laskea alas tuulen vastuksen vähentämiseksi sekä vakauden lisäämiseksi, kun alusta soudettiin tai kun oli tarpeen pitää matalaa profiilia yllätyshyökkäykseen ryhdyttäessä.

Viikinkien pitkät veneet kehittyivät viikinkiaikaa edeltävinä vuosisatoina. Hjortspring-veneestä ennen ajanlaskun alkua varsinaiseen pitkäveneeseen noin vuonna 800 on nähtävissä selkeä linja. Viikinkiveneiden selkäranka oli pitkä köli, joka leikattiin yhdestä suorasta puunrungosta. Kölin avulla vene pystyi nousemaan tuuleen. Laivojen kevyt rakenne ja matala syväys tukivat niiden käyttöä maihinnousuun ja hyökkäyssotaan. Viikingit saattoivat nousta maihin loiville rannoille, ja laivoista päästiin nopeasti rantautumaan. Tilanteen mukaan laivaa voitiin soutaa myös taaksepäin. Kevyinä aluksia voitiin siirtää maakannasten yli.^[2]

Veneiden kaaret muotoiltiin oksista, jotka olivat valmiiksi halutun muotoisia. Tavoitteena oli notkeus ja taipuisuus. Kylkilaudat veistettiin ohuiksi suurinta mahdollista joustavuutta silmällä pitäen, koska alusten runkojen tuli purjehtia kevyesti aalloilla eikä taistella niitä vastaan. Reilunkokoisen sota-aluksen rakennukseen käytettiin noin tusina tammea. Pohjoisemmassa, missä tammea ei kasvanut, käytettiin mäntyä. Limisaumainen laidoitus oli helppo tiivistää. Airojen aukot voitiin peittää kovassa merenkäynnissä estämään veden tulo sisään. Penkkien puuttumisen vuoksi soutajat ovat ilmeisesti istuneet merimieskirstuillaan. Peräsinairo oli kulkusuunnassa oikealla puolella ohjattavissa oikealla kädellä, josta nimityskin "tyyrpuuri".^[2]

Koska viikingit hautasivat mahtimiehiään, rikkaita naisia ja miehiä laivoissa, muutamia laivoja on säilynyt. Tällaisia ovat norjalaiset Osebergin laiva ja Gokstadin laiva.^[3]

Viikingit tekivät matkansa purjelaivoilla, joita voitiin myös soutaa. Avomerellä käytettiin suurta suorakulmaista purjetta, jokivesiä ja rannikkoa pitkin kuljettiin soutamalla, jolloin masto kaadettiin. ^[4]

Tyypillinen viikinkien sota-alus oli noin 30 metriä pitkä ja siihen mahtui 32 soutajaa. Kuitenkin saagojen mukaan rakennettiin jopa yli 50-metrisiä sota-aluksia. Vene tehtiin tammesta, jos sitä vain oli saatavilla. Se oli matala ja vakaa, ja sillä pystyi rantautumaan helposti. Joettomien taipaleiden yli veneet siirrettiin vetämällä tai kantamalla hankainreikiin työnnettyjen airojen avulla. Tosin osa arkeologeista epäilee viimeksi mainittua, sillä käytännön kokeissa se on osoittautunut hankalaksi.

Valtaosa viikinkien retkistä tehtiin rannikkoa seuraillen. Maamerkkejä tarkkailemalla saattoi selvittää, kuinka pitkälle oli edetty. Rannikkoa pitkin tehdyillä retkillä tilaa vievää ruokaa ei tarvinnut lastata, sillä tarvittava ravinto saatiin rannikon pysähdyspaikoista. Matkat Atlantin yli Islantiin ja Grönlantiin olivat huomattavasti haasteellisempia, koska merellä oltiin useita päiviä ja öitä. Ruoaksi viikingit söivät pitkillä retkillä kuivattua kalaa tai lihaa ja hapattamatonta leipää. Nahkaleileistä he joivat vettä, maitoa tai olutta.

Aavoilla merillä viikingeillä oli omat suuntimis- ja matkanmittauskeinonsa. Vaikka monia teorioita on esitetty siitä, kuinka viikingit navigoivat aavalla merellä, teorioiden tueksi ei ole löydetty arkeologista todistusaineistoa mistään navigointivälineistä. On luultavaa, että he selvisivät auringon ja Pohjantähden asemaa seuraamalla, sekä tarkkailemalla luontoa, aaltoja, tuulta, lintuja ja meren kaloja. Linnut ja valaat esiintyivät rannikkojen läheisyydessä, sekä aallot muodostuivat eri tavalla merenpohjan kohotessa rannikkoa lähestyttäessä. Kokenut purjehtija osasi myös tarkkailla taivaanrannassa näkyvää jääkenttien heijastusta.

Kokeilut nykyaikana tehdyillä viikinkialusten kopioilla ovat osoittaneet, että aluksilla voi nelikulmaisen purjeen ja soutajien avulla saavuttaa yli 15 solmun (28 km/h) nopeuden hyvissä olosuhteissa, ja pitkiä matkoja kuljettaessa voitiin edetä 200 km tai enemmänkin 24 tunnissa.^[2]

• Knarri

• Susan M. Margeson: Viikingit, Merkurius-kirjat, Helsinki Media 2000, ISBN 951-32-0068-X

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Viikinkilaiva Wikimedia Commonsissa