Sota juonsi juurensa Armenian ja Azerbaidžanin vanhoihin aluekiistoihin koskien Vuoristo-Karabahin aluetta.[6][1]
Konflikti alkoi 12. heinäkuuta 2020, kun Armenian ja Azerbaidžanin asevoimat ottivat yhteen maiden välisellä raja-alueella. Azerbaidžanin armeija eteni muun muassa lennokki-iskujen turvin. Armenialaiset torjuivat joitain Azerbaidžanin armeijan hyökkäyksiä. 18. marraskuuta oli Armenian puolelta kuollut 2 317 sotilasta. Satoja oli kateissa.[7] Azerbaidžanin tappiot olivat sen ilmoituksen mukaan lähes 2 783 kuollutta, ja yli 100 kateissa.[8][9] Siviilejä oli kuollut molemmin puolin yhteensä yli 140, yli 500 on haavoittunut.[10][11][12]
Molemmat osapuolet tulittivat myös toistensa kaupunkeja aiheuttaen siviiliuhreja ja melko suuria tuhoja kaupungeissa. Taistelut ajoivat pakoon Vuoristo-Karabahista ja Azerbaidžanin rajaseuduilta kymmeniä tuhansia siviilejä.
Rauha solmittiin 10. marraskuuta 2020.[13] Sen mukaan armenialaisille jää pääosin Vuoristo-Karabah, mutta armenialaiset joutuvat vetäytymään miehittämiltään Azerbaidžanin alueilta.
Vuoristo-Karabah oli ennen 1990-lukua Azerbaidžanin hallussa, mutta etnisesti enemmistöltään armenialainen.[14] Neuvostoliiton hajotessa 80-luvun lopulla alueella heräsi armenialainen nationalismi ja separatismi. Vuoristo-Karabahin autonominen hallinto järjesti kansanäänestyksen, jossa päätettiin liittyä Armeniaan. Armenialaisten ja azerien välinen kiista kärjistyi etnisiksi levottomuuksiksi ja lopulta Vuoristo-Karabahin sodaksi, jonka Armenia ja sen tukemat separatistit voittivat.[15]
Armenialaisten separatistien haltuun jäivät Vuoristo-Karabah sekä alueen ja Armenian välinen alue.[14] Separatistit muuttivat alueensa nimen Artsakhin tasavallaksi. Kansainvälinen yhteisö ei ole kuitenkaan hyväksynyt tai tunnustanut aluevaihdosta.[16] Armeniakaan ei taktisista syistä tunnusta Artsakhia osaksi itseään, vaikka alue onkin riippuvainen Armeniasta.[17]
Miehityksen jälkeen maiden välit ovat olleet huonot, mikä on johtanut useisiin yhteenottoihin. Vuoden 2016 rajakonfliktissa kaatui yli sata sotilasta.[18] Azerbaidžan on useita kertoja uhannut vallata Vuoristo-Karabahin takaisin, mutta pyrkinyt välttämään sotaa.[19] Maa on 2010-luvulla hankkinut aseita muun muassa Turkista, Israelista ja Venäjältä.[20][21]
Osapuolten taustatuki
Turkki tuki avoimesti turkinsukuisten azerien asuttamaa Azerbaidžania.[22][23] Turkki myi vuonna 2020 Azerbaidžanille kuusi kertaa enemmän aseita kuin edellisenä vuonna.[24] Turkin asetoimitukset Azerbaidžaniin lisääntyivät varsinkin heinäkuussa, jolloin ensimmäiset taistelut puhkesivat.[25] Turkin tukemalla Vapaan Syyrian armeija -palkka-armeijalla oli rintamalla arviolta 1 500 taistelijaa Azerbaidžanin tukena.[26] Israel tuki niin ikään Azerbaidžania, mutta sen tuki oli pitkälti aseiden toimittamista osittain maan puolustuspoliittisten intressien vuoksi.[27] Israel jatkoi asekauppojaan Azerbaidžanin kanssa läpi konfliktin.[28]
Venäjä on myynyt vuosia aseita molemmille maille, mutta sillä on läheisemmät suhteet Armenian kanssa. Maiden välillä on puolustussopimus. Venäjällä on Armenian alueella myös sotilastukikohta, mutta maa ei antanut suoraa tukea Armenialle.[22][29] Se ilmaisi huolensa yhteenotoista ja vaati osapuolia lopettamaan taistelut ja pyrki hakemaan ratkaisua avustamalla tulitaukoneuvotteluissa.[29]
Ensimmäiset yhteenotot osapuolten välillä tapahtuivat Vuoristo-Karabahin alueen ulkopuolella, maiden raja-alueen pohjoisosissa Tovuzin alueella Azerbaidžanissa ja Tavušin alueella Armeniassa.[18] Armenian mukaan azerbaidžanilaiset ylittivät Tavushin alueella 12. heinäkuuta 2020 noin kello 12:30 maiden välisen rajan UAZ-autolla. Ajajat pakenivat armenialaisten ammuttua varoituslaukauksia. Armenialaiset tuhosivat tyhjän ajoneuvon.[30][31] Molemmat maat syyttivät toisiaan konfliktin aloittamisesta.[32] Ulkopuoliset valtiot ilmaisivat huolensa tilanteesta ja vaativat Armeniaa ja Azerbaidžania rauhoittamaan tilanteen.
16. heinäkuuta mennessä kumpikin osapuoli oli menettänyt useita sotilaita.[33] Myös alueen siviilit olivat uhattuina.[34] Välikohtaukset jatkuivat koko heinäkuun ajan. Taisteluja käytiin pääosin tykistöllä ja lennokeilla. Azerit tuhosivat armenialaisten panssareita ja asemia Turkista ja Israelista hankkimiensa lennokkien avulla. Ainakin 16 sotilasta sai surmansa.[35][32] Molemmat osapuolet kertoivat ampuneensa alas toistensa lennokkeja.[36][37][38]
Jännitteen kasvaminen
Levottomuuksien seurauksena Bakussa järjestettiin suuri mielenosoitus.[14] Turkki asettui näkyvästi Azerbaidžanin tueksi.[23]
Azerbaidžan alkoi koota vapaaehtoisia joukkoja elokuun alusta lähtien ja kutsui 21. syyskuuta armeijansa harjoituksiin ja "erityiskokoontumisiin".[39] Syyskuussa 2020 konflikti laajeni uudelleen sodan partaalle.[40][41]
Armenian joukkojen ampuma ohjus on osunut Ganjan kaupunkiin.
Sodan alku ja kulku
Azerbaidžanin joukot hyökkäsivät Vuoristo-Karabahin alueelle laajalla rintamalla 27. syyskuuta.[42]
Ennen sodan syttymistä armenialaisten armeija vaikutti azerien armeijaa tehokkaammalta, sillä armenialaisten joukot olivat parempia ja johtaminen taitavampaa.[43]
Azerbaidžanin armeija käytti hyökkäyksessä modernille sodankäynnille tyypillisesti tykistöä, ohjuksia ja lennokkeja. Näillä iskettiin armenialaisten maastoon linnoitettuja panssarivaunuja ja ilmapuolustusta vastaan myös syvällä selustassa.[44] Lennokeiden tiedustelutiedon avulla azerit pystyivät ohjaamaan tykistön, raketinheitinten ja ohjusten tulen siltoihin ja muihin kohteisiin. Näiden tuhoaminen esti aseiden ja joukkojen täydennyksiä armenialaisten etulinjaan. Päin vastoin azerit kykenivät antamaan täydennyksiä tykistölleen.[43][45]
Lennokit olivat tehokkaita, koska maasto oli niille sopivaa ja armenialaisten ilmatorjunta vähäistä.[46] Armenialaisten ilmatorjuntaohjukset eivät soveltuneet kovin hyvin pienten lennokkien tuhoamiseen.[43] Armenialaisilla ei ollut myöskään lennokkien radioliikenteen häirintälaitteita.[43]
Azerbaidžan onnistui paljastamaan Armenian ilmapuolustusta hankkimalla ilmavoimiinsa laivastollisen vanhoja, alun perin neuvostovalmisteisia Antonov AN-2 kaksitasolentokoneita. Ne lensivät automaatti- ja etäohjauksessa matalalla ilmapuolustuksen yläpuolella. Kun Armenian ilmatorjunta ampui niitä, korkeammalla lentäneet Azerbaidžanin lennokit tunnistivat ilmatorjunnan asemat tarkasti ja tuhosivat ne.[47]
Lennokit mahdollistivat azerien hitaan etenemisen niin, ettei syntynyt salamasodalle tyypillistä vaaraa huollon katkeamisesta. Toisaalta nekään eivät riittäneen täysin murtamaan ainakaan alkuvaiheessa armenialaisten puolustusta.[48] Armenialaiset pudottivat joitakin azerien lennokkeja.[49] Alusta alkaen konfliktissa oli myös modernin informaatiosodan piirteitä. Molemmat osapuolet jakoivat verkossa videoita iskuistaan.[44]
Azerbaidžan käytti Nato-joukkojen Afganistanissa kehittämää ja Turkin välittämää sotataktiikkaa, jossa hyökkääjinä toimivat pienet, noin kahdentoista erikoistuneen sotilaan kommandoryhmät.[47]
Azerien pommitus osui sekä sotilas- että siviilikohteisiin Vuoristo-Karabahin pääkaupungissa Stepanakertissa.[50] Armenian mukaan taisteluihin osallistui Syyriassa taistelleita Turkin avustamia palkkasotureita.[51][52] Eri lähteet, esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö SOHR vahvistivat tiedon,[53][54] mutta Azerbaidžan kiisti väitteet.[55] Armenia julisti sotatilan sekä Armeniaan että Vuoristo-Karabahiin.[40][41] Armenian mukaan Azerbaidžan hyökkäsi Vuoristo-Karabahin alueelle. Azerbaidžanin mukaan maalla on ollut tarkoituksenaan vain puolustaa kansalaisiaan.[41] Molemmat maat julistivat syyskuun lopulla sotatilalain ja mobilisoivat joukkojaan.[56][57]
Kaupunkien tulitus
2. lokakuuta Azerbaidžanin armeija alkoi tulittaa raskain asein Stepanakertin kaupunkia.[58] Armenia vastasi tähän ampumalla ohjuksia Azerbaidžanin toiseksi suurimpaan kaupunkiin Gəncəän.[59] Puolin ja toisin kuoli kymmeniä siviilejä, satoja haavoittui. 4. lokakuuta Azerbaidžanin armeija valtasi Cəbrayılin kaupungin.[60] 7. lokakuuta mennessä Vuoristo-Karabahista oli paennut jopa 75 000 siviiliä.[61]
Kansainvälinen yhteisö yritti lokakuun alussa moneen otteeseen selvitellä konfliktia, mitä Azerbaidžan ja Turkki vastustivat.[62] Armenia halusi pysäyttää taistelut tulitaukoon. Azerbaidžanin ehto taistelujen lopettamiselle oli se että armenialaiset luovuttavat Vuoristo-Karabahin.[63] Tulitauot rikkoutuivat 10., 18. ja 26. lokakuuta.[64][65][66]
Kaupunkien valtaaminen
Azerbaidžanin armeija jatkoi hidasta etenemistään teknisen ylivoimansa turvin. Lennokki-iskut tuhosivat armenialaisten kalustoa ja elävää voimaa. Armenialaiset puolestaan tuhosivat azerien panssareita[67] Azerit valtasivat Hadrutin 16. lokakuuta ja Füzulin seuraavana päivänä.[68][69] Presidentti İlham Əliyev ilmoitti sallivansa Vuoristo-Karabahin kulttuurin autonomian Azerbaidžanin osana.[70] Azerien armeija eteni lokakuun lopussa eteläisellä alueella.
Vuoristo-Karabahin sairaalat olivat täynnä sodassa haavoittuneita ja koronaviruspotilaita. Virus levisi kylmissä, kosteissa ja ahtaissa pommisuojissa. Lääkärit hoitivat sairaina potilaita levittäen tautia.[71] 28. lokakuuta armenialaisten ohjusisku tappoi 21 siiviiliä Bardassa.[72]
Azerien armeija käytti idempänä fosforiammuksia, mikä sytytti monia metsäpaloja.[73]
Azerbaidžanin armeija eteni 29. lokakuuta mennessä Şuşan eteläpuolisiin kyliin.[74] Tästä alkoivat rajut taistelut, joissa armenialaiset pyrkivät estämään Azerbaidžanin joukkojen tunkeutumisen Şuşan kaupunkiin. Şuşa on noin kahdeksan kilometrin päässä Vuoristo-Karabahin pääkaupungista Stepanakertista. Lisäksi sieltä lähti tie joka yhdisti Stepanakertin Armeniaan. Azerbaidžan ilmoitti 8. marraskuuta että sen armeija oli vallannut Şuşan.[75] Azerien joukot olivat enää 2–3 kilometrin päässä pääkaupunki Stepanakertista. Tällöin Armenian pääministeri päätti luovuttaa.
Rauhansopimus
Kartta tilanteesta tulitauon hetkellä.
Armenia ja Azerbaidžan allekirjoittivat yöllä 10. marraskuuta sopimukset sodan lopettamisesta.[76] Myös Venäjän presidentti Vladimir Putin vahvisti sopimuksen. Venäjän oli määrä sijoittaa alueelle rauhanturvaajia.
Rauhansopimuksen mukaan Azerbaidžan pysyy konfliktin aikana haltuunsa ottamillaan Vuoristo-Karabahin alueilla. Armenia on myös luvannut vetäytyä useilta seutuun liittyviltä alueilta seuraavien viikkojen aikana. Armenialaisille jää silti suurin osa Neuvostoliiton aikaisesta Vuoristo-Karabahista. Stepanakert jää armenialaisille, Şuşa jää azereille.[77] Armenian ja Stepanakertin välille jää venäläisten valvoma reitti. Azerbaidžanin ja Nahitševanin välille jää myös venäläisten tarkkailema kulkutie. Venäläisiä rauhanturvaajia lähetetään partioimaan etulinjoja. Myös Turkki ehkä osallistuu rauhan säilyttämiseen.[78][79][80]
Sota luultavasti vahvisti Venäjän vaikutusvaltaa alueella, mutta näytti sen, että Venäjän on käytettävä siellä enemmän voimaansa.[80] Turkin ja Azerbaidžanin välille syntyy maayhteys.
Rauhaa rikottiin ensimmäistä kertaa 11. joulukuuta Hadrutin alueella.[81] Venäjä lähetti joukkojansa rauhoittamaan tilannetta alueelle.[81] Armenian mukaan Azerbaidžan hyökkäsi kahteen kylään.[81] Azerbaidžan ilmoitti, että se teki vain asianmukaisia vastatoimia Armenian provokaatiota vastaan ja rauhansopimusta kunnioitetaan yhä.[81]
Reaktiot
Armenialaiset kärsivät sodassa ja rauhanteossa nöyryytyksen. [82][83]
Armenian pääministeri Nikol Pašinjanin mukaan rauha oli ”sanoinkuvaamattoman kivulias”. Azerbaidžanin presidentin mukaan Armenia antautui. Jerevanissa alkoi protesti rauhan takia. Suuttuneet protestoijat tunkeutuivat parlamenttitaloon ja hallituksen päämajaan rikkoen paikkoja. Protestoijat pahoinpitelivät parlamentin puhemiehen Ararat Mirzojanin.[80] Harvalukuinen poliisi ei puuttunut tapahtumiin. Pääministeri Pašinjan kehotti protestoijia palaamaan koteihinsa.[13]
Vuoristo-Karabahin johto on myöntänyt, että sopimus tehtiin viimeisellä hetkellä. Sen mukaan koko alue olisi menetetty alle viikossa.[80]
Rauhansopimus heikensi Armenian kansannousussa keväällä 2018 valtaan nousseen Pašinjanin asemaa. Osa sotilasjohdosta protestoi rauhaa. Rintaman toisella puolella Bakussa juhlittiin.[80]
Monet armenialaiset pakenivat Vuoristo-Karabahista rauhansopimuksen solmimisen jälkeen azerien kostoiskujen pelossa.[84] Osa jopa poltti talonsa vain sen vuoksi, etteivät azerit voi muuttaa niihin.[84][85]
Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğan sanoi 10. joulukuuta 2020, että Azerbaidžanin taistelu Armenian kanssa ei ole vielä ohi.[86]
Armeija vaati 25. helmikuuta 2021 Pašinjanin eroa. Tämä erotti puolustusvoimien komentajan Onik Gasparjanin ja sanoi armeijan yrittävän vallankaappausta. Oppositiopuolue Vauras Armenia ilmoitti samana päivänä, että Pašinjanilla on viimeinen hetki erota, tai tilanteesta voisi seurata sisällissota.[87] Presidentti Armen Sargsjan kieltäytyi 27. helmikuuta erottamasta puolustusvoimien komentajaa sanomalla, ettei poliittista kriisiä voi ratkaista henkilöitä vaihtamalla.[88]
Armenian pääministeri Pašinjan ilmoitti 17. maaliskuuta 2021 aikaistavansa parlamenttivaalit, jotka pidetään kesäkuussa. Tarkoitus oli ratkaista maassa vallitseva poliittinen kriisi.[89] Pääministeri aikoi maaliskuun lopussa erota.[90]
Tulitauon rikkomus
Armenia väitti Azerbaidžanin hyökänneen kahteen kylään 12. joulukuuta. Azerbaidžan ilmoitti tehneensä vastatoimia provokaatioon, mutta kunnioittavansa muuten tulitaukoa.[91]
Jälkiseurauksia
Tulitaukorikkomuksia esiintyi.[92][93] Osapuolet ja ulkovallat yrittivät neuvotella konfliktista.[94][95] Armenian mukaan azerit aloittivat laajan hyökkäyksen Vuoristo-Karabahiin 19. syyskuuta 2023.[96] Hyökkäys päättyi seuravaana päivänä tulitaukoon.[97] Tarkoitus oli neuvotella alueen liitrtämisestä Azerbaidžaniin.[98]
Vaikutukset siviiliväestöön
Molemmat osapuolet pommittivat siviilialueita.[99] Armenia iski monta kertaa ohjuksin Azerbaidžanissa sijaitsevaan Gəncəän. Asuintaloja vaurioitui, kymmeniä siviilejä kuoli.[100] Vuoristo-Karabahissa sijaitsevasta Stepanakertista tuli aavekaupunki, josta suurin osa asukkaista pakeni ja jonka infrastruktuuri vaurioitui pahoin.[101] Kaupunki menetti sähkönsä 3. lokakuuta kokonaan intensiivisten pommitusten takia.[101] Alueen siviilit uskoivat, että Azerbaidžan kohdisti iskuja tahallisesti yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittisiin osa-alueisiin heikentääkseen yleistä moraalia.[101] Azerbaidžan syytti Armeniaa vastaavanlaisesta toiminnasta, kun se pommitti Gəncəä.[99]
Amnestyn mukaan molemmat osapuolet käyttivät Vuoristo-Karabahissa rypälepommeja, jotka suurin osa maailman maista on sitoutunut kieltämään kokonaan.[47][101][102] Israel, Azerbaidžan ja Armenia eivät kuitenkaan ole mukana rypälepommien kieltosopimuksessa.[102] Kansainvälinen yhteisö on pyrkinyt aktiivisesti rajoittamaan rypälepommeja, sillä ne aiheuttavat suurta vaaraa siviileille etenkin pitkällä aikavälillä, sillä rypälepommin osat leviävät hyvin laajalle alueelle ja hyvin usein niistä kaikki eivät edes räjähdä tippuessaan maahan.[102]
Marraskuun alkuun mennessä noin 40 000 azeria ja 90 000 armenialaista oli paennut sodan takia kotoaan.[103][104]
Sotilasliitto Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg kehotti Turkkia käyttämään vaikutusvaltaansa taisteluiden rauhoittamiseen ja ilmaisi huolensa taisteluiden kiihtymisestä.[105]
Kreikka veti pois suurlähettiläänsä Azerbaidžanista vastalauseena Azerbaidžanin syytöksille, joissa maalaillaan Kreikan valmistelevan kyberhyökkäystä ja palkkaavan terroristeja hyökätäkseen Azerbaidžaniin.
Kanada rajoitti lennokkien vientiä Turkkiin, sillä se pelkäsi niiden päätyvän käytettäväksi konfliktissa.[106]
.svg)
