”Rikosten kuningattareksi” kutsuttu Christie on William Shakespearen jälkeen kaikkien aikojen myydyin kirjailija. Hänen kirjojaan on myyty noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle.[1] Vain Raamattua, Jules Vernen tuotantoa sekä Harry Potter -kirjoja on käännetty useammalle kielelle kuin hänen kirjojaan. Christien näytelmää Hiirenloukku on esitetty LontoonWest Endissä vuodesta 1952 asti; se on maailman pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty näytelmä ja sillä on ollut miljoonia katsojia.[2]
Agatha Mary Clarissa Miller syntyi englantilaisen Clara (o.s. Boehmer) ja yhdysvaltalaisen Frederick Millerin kolmantena lapsena.[3] Hänen sisaruksensa olivat yksitoista ja kymmenen vuotta vanhemmat Margaret Frary (Madge) ja Louis Montant (Monty).[4] Toisin kuin sisarensa ja veljensä Agatha ei käynyt lainkaan muodollista koulua, vaan äiti huolehti tyttärensä opetuksesta. Christien lapsuus oli hyvin suojattua Millerien omistamassa Ashfieldissä.[5] Perhe kuului ylempään keskiluokkaan ja isä oli niin kutsuttu koroillaeläjä; hän ei koskaan käynyt työssä.[4] Millerien taloudelliset vaikeudet alkoivat 1896, jolloin Frederick Millerin New Yorkin kiinteistösijoitukset alkoivat kärsiä sekä omaisuudenhoitajien epärehellisyyden että kohonneiden ylläpitokustannusten takia. Perhe muutti vuodeksi Ranskaan asumaan hotelleissa, mikä tuolloin oli halvempaa kuin suuren englantilaismaalaistalon ylläpito. Rahahuolet kuitenkin heikensivät Agathan isän terveyttä ja hän kuoli sydänkohtaukseen marraskuussa 1901.[6]
Köyhtyneet Millerit jäivät asumaan Ashfieldiin, joskin suuren palveluskunnan ja illalliskutsujen aika oli ohitse. Agathan sisaren Madgen avioiduttua 1902 äiti ja tytär asuivat kahdestaan Ashfieldissä.[7] Lapsuudessaan Agatha harrasti innokkaasti kirjallisuutta ja luki niin satukirjoja kuin jännitysromaanejakin. Hänen laajaan kirjastoonsa kuului muun muassa Jane Austenin, Lewis Carrollin ja Arthur Conan Doylen tuotantoa.[8] Vuodelta 1901 ovat myös peräisin Christien varhaisimmat kirjalliset tuotokset: muistivihkoon kirjoitettu runo ja ealingiläisessä sanomalehdessä julkaistu raitiotievaunuaiheinen runo.[7]
Isän kuoleman myötä Agathan eristäytynyt lapsuus loppui ja hänen sosiaaliset kontaktinsa lisääntyivät. Hän kävi kodin ulkopuolella tanssitunneilla ja kahtena päivänä viikossa koulussa.[9] Vuodet 1905–1907 Agatha vietti Pariisissa, jossa hän opiskeli pianonsoittoa ja laulua. Christie tavoitteli tuolloin oopperalaulajan uraa, mutta hänen äänensä ei soveltunut oopperaan ja hän joutui luopumaan tavoitteistaan.[10] Laulajanuran hautaamisen jälkeen Christie keskittyi yhä enemmän kirjoittamiseen.[11]
Ensimmäinen avioliitto
Christien astuminen seurapiireihin tapahtui 1908 Kairossa, jossa äiti ja tytär viettivät talven rahavaikeuksien ja äidin huonon terveyden takia. Kairossa oleskelu antoi myös aiheen ensimmäiselle Christien kirjoittamalle, vielä julkaisemattomalle romaanille Snow Upon the Desert.[12] Seurapiirien myötä Christie alkoi myös saada avioliittotarjouksia. Christie ehti itse asiassa hyväksyä jo yhden kosinnan ennen kuin tapasi Archibald Christien vuonna 1912. Koska Archibald Christiellä ei kuitenkaan ollut juurikaan varallisuutta ja Christien äiti vastusti avioliittoa, kestikin kaksi vuotta ennen kuin 24-vuotias Agatha Miller meni naimisiin jouluaattona 1914 kuninkaallisten ilmavoimien upseerin Archibald ”Archie” Christien kanssa.[13]
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 Agatha Christie ryhtyi työskentelemään sairaanhoitajana. Suojattua elämää eläneelle Christielle alkuajat sairaalassa olivat järkyttävä kokemus – niin leikkaussalissa kuin myös miespuolisten vuodepotilaiden pesussa.[14] Christie siirtyi työskentelemään sairaalaan apteekkiin 1916, sillä siellä työaika oli lyhyempi ja palkka parempi. Apteekista Christie oppi myös paljon myrkyistä, joilla tulisi olemaan merkittävä osa monissa hänen romaaneissaan. Ammatillisesti hänen tietämyksensä oli kuitenkin vain keskitasoa: vuonna 1917 suoritetussa kokeessa hän sai vain 50 pistettä sadasta.[15]
Christien normaali avioelämä alkoi vasta syksyllä 1918, kun Archie Christie sai siirron Lontooseen[16]. Heidän tyttärensä ja Christien ainoa lapsi Rosalind syntyi 1919. Christie keskittyi vaimona ja äitinä olemiseen eikä ajatellut vakavasti kirjailijanuraa sillä jo kuusi hänen kirjallisista tuotoksistaan oli hylätty eri kustantamoissa. Kaikki muuttui kun Stylesin tapaukselle löytyi kustantaja.[17] Vuoden 1922 Christiet viettivät kiertämällä Britannian siirtomaita, sillä Archie Christie oli saanut työpaikan vuoden 1924 British Empire Exhibitionin mainoskiertueella. Matka vei Christiet maailman ympäri: ensin Afrikkaan ja sitten Aasiaan, Australiaan ja lopuksi Pohjois-Amerikkaan. Myöhemmällä iällä Christie kertoi usein olevansa piinallisen ujo. Tällä kiertomatkalla siitä ei ollut havaittavissa mitään: hän oli täydellinen edustusrouva, joka piti jopa puheita.[18]
Paluu arkeen maailmanmatkan jälkeen oli ankea: Archie Christie oli menettänyt Lontoon-työpaikkansa ja hänen terveytensä oli kärsinyt matkan aikana. Matkan ajaksi kotiin jätetty Rosalind-tytär ei tunnistanut vanhempiaan ja perheellä oli rahavaikeuksia. Tilanne parani kuitenkin vähitellen, kun Christien kirjoittaminen alkoi tuottaa ja Archie Christie löysi työtä.[18] Vuoteen 1926 mennessä kumpikin Christie ansaitsi niin hyvin, että he pystyivät ostamaan kiinnelainan avulla ensimmäisen oman talonsa, jonka nimeksi tuli Styles Christien ensimmäisen romaanin mukaan[19].
Katoaminen
Vuosi 1926 oli monella tavalla merkittävä Christien elämässä. Alkuvuodesta Christiet olivat ostaneet oman talon. Christien äidin kuolema huhtikuussa oli kova isku, sillä he olivat olleet hyvin läheisiä. Roger Ackroydin murha ilmestyi toukokuussa. Kovin isku tuli kuitenkin elokuussa, kun Archie Christie pyysi avioeroa, sillä hän halusi naida Nancy Neelen, johon hän oli rakastunut.[20]
Archie Christien ja Nancy Neelen suhteesta ennen elokuuta 1926 ei ole olemassa luotettavia tietoja[20]. Christien elämäkerran kirjoittanut Laura Thompson arvelee avioliiton ulkopuolisen suhteen alkaneen joskus 1925, mutta kehittyneen vakavaksi vasta vuonna 1926 – mahdollisesti Christien äidin kuoleman jälkeen. Perusteluna Thompson käyttää Christien talon ostoa: Christiet olivat etsineet taloa yli vuoden ja jos Archie Christie olisi suunnitellut avioeroa jo tässä vaiheessa, hän olisi helposti pystynyt siirtämään talon ostamista. Thompsonin lähteiden mukaan kyseessä ei ollut sukupuolisuhde, koska ”sellaista ei ollut tuolloin tapana tehdä”.[21]
Agatha Christie katosi kotoaan 3. joulukuuta 1926 ja hänet löydettiin 14. joulukuuta harrogatelaisesta hotellista, jossa hän oli asunut koko ajan nimellä Teresa Neele[22]. Thompsonin mukaan kyseessä oli ollut epätoivoisen naisen viimeinen yritys voittaa aviomiehensä takaisin. Christie oli jättänyt kolme kirjettä (miehelleen, langolleen ja palvelijattarelleen), joissa hän oli kertonut olevansa hotellissa Yorkshiressa. Tutkimuksia johtanut poliisi ei kuitenkaan uskonut kirjeisiin, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että Christie oli kuollut – ja mahdollisesti jopa aviomiehensä murhaamana. Sanomalehdet – ja varsinkin keltainen lehdistö – tarttuivat hanakasti tähän tulkintaan ja tapauksen myllytys lehdissä alkoi. Yksityinen avio-ongelma muodostui valtakunnan ykkösuutiseksi.[23] Etsintä huipentui 12. joulukuuta järjestettyyn Christien ruumiin etsintään, johon osallistui eri sanomalehtien arvioiden mukaan 2 000–15 000 ihmistä[24].
Christie löydettiin vihjeen perusteella 14. joulukuuta Harrogatesta. Hotellin henkilökunta ja vieraat sekä paikalliset asukkaat olivat tunnistaneet Christien jo useita päiviä aikaisemmin, mutta kukaan ei ilmoittanut siitä poliisille.[25] Perheen antaman selityksen mukaan Christie oli kärsinyt muistinmenetyksestä eikä muistanut tapahtumista mitään. Lehdistö nieli tämän aluksi, mutta hyvin pian yleinen mielipide alkoi kääntyä Christietä vastaan, sillä virallinen selitys oli täynnä aukkoja ja ristiriitaisuuksia, ja Christietä syytettiin mainostempusta.[26]
Vuosi 1926 jätti Christieen syvät jäljet. Sen jälkeen hän suojeli yksityiselämäänsä lähes maanisella vimmalla.[27] Julkisuuteen pääsivät vain kirjailijaminät: taidokkaita salapoliisiromaaneja sommitteleva Agatha Christie ja rakkauden mysteerejä tutkiskeleva Mary Westmacott[28].
Christiet saivat avioeron 1928, jonka jälkeen Archie Christie avioitui Nancy Neelen kanssa. Agatha ja Archie Christien välirikko oli täydellinen: vuoden 1927 jälkeen he eivät enää koskaan tavanneet, tytär Rosalind ei tavannut koskaan uutta äitipuoltaan ja velipuolensa hän tapasi vasta isänsä hautajaisissa 1962 eikä Rosalindin poika ehtinyt koskaan tapaamaan isoisäänsä.[29]
Toinen avioliitto
Agatha Christie matkusti Lähi-itään ensimmäisen kerran 1928. Siellä hän osallistui Leonard Woolleyn kaivauksiin Urissa.[30] Christie palasi Urin kaivauksille helmikuussa 1930, jolloin hän tapasi ensimmäisen kerran tulevan aviomiehensä Max Mallowanin (1904–1978). Mallowan oli 14 vuotta Christietä nuorempi, joskin vihkitodistuksessa ikäero oli kutistunut kuuteen vuoteen. Christie ja Mallowan vihittiin syyskuussa 1930. Avioliitto kesti Christien kuolemaan asti.[31]
Christie vieraili ennen toista maailmansotaa säännöllisesti talvisin aviomiehensä kaivauksilla Irakissa ja Syyriassa. Christielle nämä vierailut lienevät myös olleen keino paeta kotimaan julkisuuden paineita – arkeologisilla kaivauksilla hän ei ollut Agatha Christie vaan pelkkä rouva Mallowan.[32] 1930-luvulla Christie osti kaksi uutta taloa: Winterbrook Housen Wallingfordissa ja Greenway Housen Devonissa, joka säilyi Christien perheen kotina vuoteen 2000 asti[33].
Toisen maailmansodan aikana Christie asui Lontoossa, sillä Greenway oli otettu laivaston käyttöön. Mallowanin kaivaukset Lähi-idässä olivat luonnollisesti keskeytyneet ja 1943 hän lähti armeijan palvelukseen Pohjois-Afrikkaan. Christie ja Mallowan tapasivat seuraavan kerran vasta 1945.[34] Maailmansodan jälkeen Mallowan aloitti kaivaukset Irakin Nimrudissa 1949 ja ne jatkuivat vuoden 1958 vallankumoukseen asti. Christie seurasi miestään joka vuoden alussa kaivauksille. Suurimman osa 1950-luvun tuotannosta Christie kirjoittikin Nimrudin kaivauksilla ja Bagdadissa. Christie osallistui myös itse kaivaustöihin. Hän valokuvasi esineitä ja luetteloi niitä ja lisäksi ennallisti norsunluu- ja puuesineitä. Kuten jo ennen sotaa Lähi-idän matkat olivat Christien keino päästä irti kotimaan paineista.[35] 1950-luvulta alkaen Christien kuuluisuus oli alkanut kasvaa ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Samanaikaisesti Christie kuitenkin suojeli yhä enemmän ja enemmän yksityiselämäänsä. Hän esiintyi harvoin julkisuudessa ja antoi vielä harvemmin haastatteluja.[36]
Viimeiset vuodet
Agatha Christien muistolaatta Torre Abbeyssa.
1960-luvun alussa Agatha Christien terveys alkoi heiketä. Vuoteen 1967 mennessä 77-vuotiaan Christien matkat ympäri maailmaa olivat lopuillaan. Toisen maailmansodan jälkeen hän oli Lähi-idän lisäksi matkustellut ahkerasti, muun muassa Yhdysvaltoihin, josta hänen isänsä oli kotoisin. Viimeinen matka Lähi-itään oli vierailu Iranissa 1967.[37]
Christie kirjoitti vielä yhden näytelmän (Fiddler’s Five) ja kaksi romaania. Vuonna 1972 hän joutui sairaalaan murtuneen lonkan takia ja hänen terveytensä oli muutenkin huono. Vuonna 1974 Christie oli läsnä Idän pikajunan arvoituksen ensi-illassa, jonne hän saapui pyörätuolissa mutta tervehti kuningatarta seisoen. Saman vuoden loppupuolella Christie esiintyi viimeisen kerran julkisuudessa Hiirenloukun jokavuotisessa juhlassa. Christie oli jo hyvin sairas, hän oli saanut sydänkohtauksen lokakuussa ja loukannut kaatuessaan päänsä vakavasti marraskuussa 1974. Agatha Christie kuoli kotonaan 12. tammikuuta 1976.[39]
Ura
Pöytälaatikkokirjailija
Christien varhaisimmat tunnetut kirjalliset tuotokset ovat vuodelta 1901: huhtikuulle päivätty, muistivihkoon kirjoitettu runo ja ealingiläisessä sanomalehdessä myöhemmin samana vuonna julkaistu raitiotievaunuaiheinen runo. Vaikka Christie saikin julkaistua muita runoja, hänen sisarellaan oli tässä vaiheessa vielä suurempi menestys, sillä hänen novellejaan julkaistiin Vanity Fairissä.[7] Agatha ja Madge Christie eivät olleet perheen ainoita kirjoittajia: Clara-äiti ja Monty-veli kirjoittivat pöytälaatikkoon ja muutamia Frederick-isän tarinoita julkaistiin[40]. Madgen suurimmaksi kirjalliseksi saavutukseksi jäi Lontoossa vuonna 1924 esitetty The Claimant[41].
Christie kirjoitti ensimmäisen julkaistun novellinsa ”The House of Beauty” noin vuoden 1908 tienoilla, joskin se julkaistiin vasta 1926[42]. Ensimmäisen, vielä julkaisemattoman romaaninsa Snow Upon the Desert (Lunta erämaassa) Christie kirjoitti vuoden 1909 tienoilla. Virikkeen romaanille antoi juuri päättynyt talvisesonki Kairossa. Christien elämäkertojan Laura Thompsonin mukaan romaani on rakenteellisesti toivottoman sekava, koska se väen väkisin yrittää puristaa yhteen kaksi periaatteessa yhteensopimatonta ideaa. Thompsonin mielestä romaanissa on jo kuitenkin nähtävissä Christielle luonteenomainen sujuva vuoropuhelu ja tarkka ihmistuntemus. Lisäksi romaanissa esiintyy miesten palvontaa janoava nainen – teema, joka toistuu Christien tuotannossa useita kertoja, esimerkiksi Arlene Marshall Varjossa auringon alla -romaanissa.[43]
Ensimmäiset romaanit
Christien ensimmäinen julkaistu romaani Stylesin tapaus (1920) perustui vahvasti Christien kokemuksiin sairaalan apteekissa, sillä romaanin idea lähti itämään juuri murhassa käytettyjen aineiden erityisominaisuuksista. Stylesin tapaus osoitti myös jo Christien kyvyt lukijan hämäämisessä. Romaanissa esiintyy myös ensimmäisen kerran belgialainen salapoliisi Hercule Poirot.[44] Christie oli kirjoittanut Stylesin tapauksen jo 1916,[45] mutta kustantaja sille löytyi vasta 1919, jolloin Christie solmi Bodley Headin kanssa sopimuksen Stylesin tapauksesta ja viidestä muusta kirjasta[46].
Christie ei tässä vaiheessa vielä harkinnut vakavasti kirjailijanuraa. Toisen romaaninsa Salainen vastustaja Christie kirjoittikin aviomiehensä ehdotuksesta helpottamaan perheen rahavaikeuksia. Christie jatkoi kuitenkin edelleen vapaa-ajallaan romaanien ja novellien kirjoittamista.[47]
Ammattina kirjailija
Christie on myöhemmin kirjoittanut, että hänen uransa alku olisi ollut Stylesin tapauksen ilmestyminen 1920. Tosiasiassa hän ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ajatellut sellaista. Hän oli ensisijaisesti vaimo ja äiti, joka kirjoitti huvikseen vapaa-aikana.[48] Christie tajusi oman kirjoittamisensa rahallisen arvon oikeastaan vasta 1924, kun Evening News tarjosi huikeat 500 puntaa Ruskeapukuisen miehen jatkoromaanioikeuksista. Raha muutti myös Christien suhtautumista kirjoittamiseensa. Rahan myötä kirjoittamisesta oli tullut ammatti ja tämän jälkeen Christie olikin piinkova neuvottelija, joka tiesi täsmälleen oman työnsä arvon, eikä kirjoittanut juuri mitään ilman asianmukaista korvausta. BBC:n sisäinen muistio vuodelta 1948 haukkuu Christien asennetta ”läpikotaisen kaupalliseksi”, sillä valtionyhtiönä BBC oli odottanut saavansa alennusta.[49]
Christie hankki 1924 agentikseen nuoren Edmund Corkin, joka hoiti Christien liiketoimia tämän loppuelämän ajan. Corkin avulla Christie pääsi eroon epäedullisesta sopimuksesta Bodley Headin kanssa ja solmi paremman sopimuksen kolmesta kirjasta Collinsin kanssa. Yhteistyö Collinsin kanssa jatkui niin ikään koko Christien uran ajan.[49]
Kuuluisuus
Agatha Christien ensimmäinen romaani Collinsille oli Roger Ackroydin murha, joka ilmestyi 1926. Kirja sai omaperäisen ja ennennäkemättömän loppuratkaisunsa ansiosta runsaasti huomiota, mutta sitä myös arvosteltiin lukijoiden huijaamisesta ja salapoliisikirjallisuuden ”reilun pelin” sääntöjen rikkomisesta, vaikka se itse asiassa vain hämää lukijaa muttei huijaa.[50]
Katoaminen nosti Christien julkisuuden keilaan. Vaikka Roger Ackroydin murha oli menestynyt hyvin, katoamisen yhteydessä Christien ammattina lehdissä oli vain ”kirjailijatar” tai ”salapoliisiromaanien kirjoittaja”.[51] Katoamisvuosi 1926 oli myös vedenjakaja Christien kirjallisella uralla. Kirjoittamisesta tuli pakotie vuoden 1926 traumaattisille tapahtumille. Toisaalla oli ”Agatha Christie”, joka tuotti huolellisesti sommiteltuja salapoliisiromaaneja hämmästyttävällä vauhdilla (vuosina 1930–1939 Agatha Christie kirjoitti peräti 17 salapoliisiromaania). Toisaalla oli taas salanimi Mary Westmacott, jonka turvin Christie käsitteli runsaasti omaelämäkerrallisia aiheita.[52]
Christien ensimmäiset romaanit katoamisen jälkeen olivat Sininen juna ja Neljä suurta. Kumpikin oli aloitettu ennen katoamista, mutta niiden kirjoittaminen loppuun osoittautui kivulloiseksi, minkä Christie totesi myös omaelämäkerrassaan.[53] Christie itse on sanonut aina inhonneensa Sinistä junaa ja novelleista kokoonparsittu Neljä suurta on Laura Thompsonin mukaan yksi Christien huonoimmista julkaistuista teoksista. Kumpaakin teosta kuitenkin myytiin hyvin.[54]
Mary Westmacott
Vuoden 1926 seurauksena oli myös salanimi Mary Westmacott, joka säilyi salaisuutena vuoteen 1949 asti (eli ensimmäiset neljä romaania). Christie ei halunnut sen paljastamista, sillä Mary Westmacott sai tavallisesti parempia arvosteluja kuin Agatha Christie ja Westmacottin nimen turvin Christie pystyi pohtimaan hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Christie kielsikin sen jälkeen ”Agatha Christie” -nimen käytön Westmacott-romaanien yhteydessä aina kuolemaansa asti.[55]
Mary Westmacott -romaaneissa Christie tutki ihmissuhteita ja rakkautta sen monissa eri muodoissaan.[52] Ne sisältävät runsaasti omaelämäkerrallisia aineksia, joista osa löytyy vain hieman muunnellussa muodossa Christien omaelämäkerrasta Vanha hyvä aikani.[56]
Kulta-aika 1930–1949
Vuonna 1930 ilmestyi ensimmäinen neiti Marple -romaani Murha maalaiskylässä, jossa Christie loi myös usein käyttämänsä perienglantilaisen kylän mallin. Samana vuonna sai myös ensi-iltansa Christien ensimmäinen näytelmä Black Coffee.[57]
Christiestä muodostui 1900-luvun puolivälissä instituutio. Kustantaja William Collinsin mukaan mainoslause ”Christie for Christmas” (Christie jouluksi) yksinään lisäsi kirjan myyntiä noin 26 000 kappaleella.[60]
Christien nousu todella suureen kuuluisuuteen ei kuitenkaan ollut romaanien ansiota vaan niiden sovitusten, jotka tekivät Christien nimen tunnetuksi kirjallisten piirien ulkopuolella. Christien näytelmäsovitus Eikä yksikään pelastunut -romaanista vuonna 1943 menestyi hyvin Lontoossa ja Broadwaylla. René Clairn elokuva Eikä yksikään pelastunut (1945) oli ensimmäisen suuren luokan elokuvasovitus Christien teoksesta ja se menestyi hyvin. Vielä suuremmaksi menestykseksi muodostui kuitenkin novellin ”Syyttäjän todistaja” (1925) näytelmä- ja elokuvaversio. Näytelmä (1953) oli välitön yleisö- ja arvostelumenestys West Endissä ja Broadwaylla. Billy Wilderin ohjaama Todistaja (1957) oli vielä suurempi menestys ja se onkin ainut Christien teokseen perustuva elokuva, josta Christie itse piti.[60]
Taistelu verottajaa vastaan 1938–1972
1930-luvulla Christie oli ansainnut romaaneillaan erittäin hyvin. Taloudelliset vaikeudet alkoivat 1938, kun Yhdysvaltojen verotuskäytäntö muuttui ja ulkomailla asuvat henkilöt joutuivat maksamaan tuloveroa Yhdysvalloista saamistaan tuloista. Veroselvitysten ajaksi Christien saatavat Yhdysvalloista jäädytettiin, ja koska suurin osa Christien tuloista tuli Yhdysvalloista, Christie oli sodan aikana vararikon partaalla. Tilannetta pahensi vielä Britannian verottaja, joka vaati veroja Yhdysvalloissa ansaituista rahoista.[61]
Yhdysvaltojen veroviranomaiset tekivät 1948 päätöksen, jonka mukaan Christien oli maksettava veroja 160 000 dollaria. Sen jälkeen Christie joutui maksamaan vielä 70 000 puntaa veroja Britanniassa. Verotusongelmien ratkaisemiseksi Christie perusti 1955 Christie Settlement Trustin, joka puolestaan omisti Agatha Christie Limited -yhtiön. Kirjailija Agatha Christiestä tuli siten Agatha Christie Limitedin työntekijä, jolla oli säännöllinen vuosipalkka. Vuonna 1957 lähes kaikki Christien teosten tekijänoikeudet siirrettiin Christie Copyright Trustiin, jotta niiden perintövero ei muodostuisi kohtuuttomaksi. Verottaja hyväksyi järjestelyn aluksi, mutta muutti kantansa jo 1957 ja 1964 Christielle määrättiin yli 100 000 punnan jälkiverot. Lopullisesti asia ratkaistiin, kun Christie myi 1966 vielä omistamansa tekijänoikeudet Agatha Christie Limitedille, josta puolestaan myytiin 51 prosenttia Booker McConnellille 1968. Sitten Booker hankki 1972 oikeudet Christien tekijänoikeuksiin ja nämä takuuna lainasi Christielle verojen maksuun tarvittavat rahat.[62]
1950-luku
Laura Thompson on kuvannut Christien 1950-luvun tuotantoa sanoilla ”Agatha Christie majesteettisella autopilottikurssilla”. 1950-luvun romaaneja olivat muun muassa Rouva McGinty on kuollut, Neiti Marplea ei petetä, Hautajaisten jälkeen ja Salaperäiset rukiinjyvät. Christien päähuomio oli kuitenkin teatterissa. Vuosikymmenen alun näytelmät menestyivät hyvin: Hiirenloukku, Witness for the Prosecution ja Spider’s Web. Loppupuolen näytelmät kuten Verdict (1958) saivat kuitenkin murskaavan vastaanoton sekä kriitikoilta että katsojilta.[60]
Viimeiset vuodet
Vero-ongelmien takia Christie tarvitsi 1960-luvun alussa kipeästi ylimääräistä rahaa ja suostui vastentahtoisesti myymään MGM:lle elokuvaoikeudet 40 teokseen. Ensimmäinen elokuvista, Murha junassa (1961) oli Christien mielestä heikko, vaikka hän pitikin Margaret Rutherfordista neiti Marplena. MGM teki vielä neljä muuta elokuvaa, jotka Christien mielestä olivat toinen toistaan kaameampia.[63]
Christien 1960-luvun kirjalliselle tuotannolle on tyypillistä irrottautuminen totutuista kuvioista ja modernin maailman vaikutus. Kolmas tyttö (1966) sijoittuu uskottavasti beatnik-ajan Lontooseen. Ikiyö (1967) on poikkeuksellinen teos Christien tuotannossa, koska sen päähenkilö on nuori, työväenluokkainen mies ja romaani on kirjoitettu hänen näkökulmastaan. Leimallista 1960-luvun romaaneille on myös epäluulo nuorisoa kohtaan. Bertramin hotellissa (1965) nuori murhaaja kuvataan Luciferin lapseksi, Kurpitsajuhlassa (1969) lapsia murhataan surutta ja huipentumana Salaperäinen matkustaja (1970), jossa nuoret ovat pahuuden ja terrorin levittäjiä.[64]
Christien myöhäistuotannolle on myös tyypillistä menneen ajan muistelu. Bertramin hotellissa kuvaa neiti Marplen silmin Christien omia muistojaan menneestä ajasta, mutta jotka kuitenkin on jotenkin suhteutettu nykyaikaan. Sama toistuu myös romaaneissa Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968), Norsun muisti (1972) ja Neiti Marple koston jumalattarena (1971).[65]
Agatha Christien suhtautuminen teostensa elokuvasovituksiin oli MGM-katastrofin jälkeen ollut nuiva, mutta hän suostui 1972 Louis Mountbattenin henkilökohtaisesta pyynnöstä Idän pikajunan arvoituksen kuvaamiseen. Toisin kuin MGM:n elokuvat Idän pikajunan arvoitus oli sekä yleisö- että arvostelumenestys.[66]
Christien viimeinen romaani oli Kohtalon portti (1973). Parin edellisten romaanien tapaan se sisälsi runsaasti Christien omia muistoja menneestä elämästä. Se oli kuitenkin rakenteellisesti jo niin heikko, että Christien agentit ja lähipiiri eivät olisi halunneet julkaista sitä. Christien läheisille oli jo selvää, että Kohtalon portti oli Christien viimeinen teos, sillä edes muokkaus ei kyennyt poistamaan sen ristiriitaisuuksia. Siksi jouluksi 1974 ilmestyikin novellikokoelma Poirotin lyhyet jutut, jonka novellit oli alun perin julkaistu 1923–1935, ja jouluksi 1975 Esirippu. Poirotin viimeinen juttu, jonka Christie oli kirjoittanut 1940-luvulla.[67]
Kirjallinen tyyli
Yleistä
Agatha Christien kirjalliselle tyylille on ominaista kerronnan yksinkertaisuus ja selkeys. Kirjailijan oma persoona tai henkilökohtaiset mieltymykset eivät koskaan tulleet lukijan ja teoksen väliin. Geometrisesti punottu juoni oli uskottava ainoastaan Christien luomassa arvoitussalapoliisimaailmassa, josta P. D. James käyttää nimitystä ”Christie Land”. Tästä kirjoitustavasta on myös seurauksena kerronnan toistuvuus ja yksiulotteisuus. Mary Westmacottina Christie osoitti kykenevänsä luomaan uskottavia henkilöhahmoja, mutta sellainen tyyli ei sopinut Agatha Christien suosimaan arvoitusdekkarin lajityyppiin.[68]
Arvoitusdekkareiden kirjoittamisessa Christie oli kiinnostunut ennen kaikkea motiivista ja ihmisluonnosta. Murha tekona ei kiinnostanut häntä lainkaan. Häntä kiinnosti ”englantilaisen murhan” ihmissuhteiden dynamiikka. Christien romaaneissa murha ja väkivalta on toissijaista ja keskiössä on itse arvoituksen ratkaiseminen.[69]
Hämäämiskeinot
Christie on tunnettu huolellisesti punotuista juonista ja yllättävistä loppupaljastuksista[70].
Usein pääepäilty on murhaaja ja siksi lukija ei ole taipuvainen uskomaan hänen syyllisyyteensä. Christie muunteli tätä teemaa monilla eri tavoilla:
murhaaja ei näyttänyt olevan läsnä murhan tapahtuessa
murhaaja vaikuttaa olevan murhan todellinen uhri
murhaaja on tarinan kertoja
murhaaja näyttää olleen haavoittumisen takia liikuntakyvytön
Christie käytti usein myös hyväkseen lukijan ennakkokäsityksiä stereotyypeistä. Femme fatale ei esimerkiksi välttämättä olekaan kohtalokas miestennielijä vaan ennemminkin uhri.[71]
Arvostus ja suosio
Brittiläinen rikoskirjailijoiden yhdistys The Crime Writers Association valitsi vuonna 2013 Christien kirjan Roger Ackroydin murha kaikkien aikojen parhaaksi rikoskirjaksi. Samalla itse Christie valittiin kaikkien aikojen parhaaksi rikoskirjailijaksi.[72]
Arvostelu
Christietä on arvosteltu ennen kaikkea yksiulotteisesta kerronnasta ja henkilöhahmoista, jotka kaikki on alistettu monimutkaisen ja geometrisen juonen armoille. Raymond Chandlerin mielestä Eikä yksikään pelastunut on täynnä mahdottomuuksia. Chandlerin mielestä klassista arvoitusdekkaria ei voi kirjoittaa ilman vääriä johtolankoja, yhteensattumia ja todennäköisyyksiä, jotka ovat alle 50 prosenttia. Lisäksi Chandler syytti Christietä henkilöiden luonteen väärentämisestä, jota ilman murhaajan salaaminen ei olisi mahdollista.[73]
Julian Symonsin mielestä Christie kirjoitti arvoituksia eikä romaaneja. H. R. F. Keating on samoilla linjoilla sanoessaan Christien uhranneen hyvän kirjoittamisen monimutkaisten juonten takia. Michael Dibdin syytti Channel 4:n ohjelmassa J’Accuse (1992) Christietä brittiläisen rikosromaanin tappamisesta. Hänen mukaansa Christien romaanien juonet ovat kaikki samankaltaisia: epämääräinen joukko ihmisiä on jossain syrjäisessä paikassa, jossa murha tapahtuu. Hänen mukaansa henkilöt ovat stereotyyppejä vailla psykologista syvyyttä tai tunteita eikä Christie ota huomioon yhteiskunnassa olevia ongelmia. Samassa ohjelmassa Ruth Rendell teilasi Christien tavan kuvata kuolemista: Rendellin mielestä kuolemaan liittyy aina sokki, kauhu ja tuska – ja niitä Rendell ei löydä Christien teoksista.[73]
Christien kirjojen maailmankuvaa on 2000-luvun kuvauksissa ruvettu pitämään vanhanaikaisena, koska Christie ei romaaneissaan kuvannut väkivaltaa tai seksiä. Christie jätti nämä tarkoituksella pois, koska ne eivät sopineet Christien käsitykseen arvoitusdekkarista. Uusissa elokuvasovituksissa kuvaamatta jäänyttä väkivaltaa ja seksiä on kuitenkin lisätty. Niinpä esimerkiksi Hercule Poirot -sarjan jaksoon Viisi pientä possua (2003) on lisätty viattoman ihmisen teloitus ja homoseksuaalisia suhteita. Uudessa neiti Marple -televisiosarjassa Marple on saanut taustatarinakseen onnettomasti päättyneen suhteen naimisissa olevaan mieheen ja kirjoista poiketen hän pystyy ratkaisemaan rikoksia, koska on itse tuntenut samankaltaisia tunteita.[74]
Puolustajat
P. D. Jamesiä Christien juonten epäuskottavuudet tai mahdottomuus eivät haittaa, koska tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.[73] James puolustaa myös Christien henkilönkuvausta, joka hänen mielestään saattaa vaikuttaa lattealta mutta on kuitenkin osuva ja todellinen luonteenkuvaus[71].
P. G. Wodehousen mielestä (vuonna 1969) loppuratkaisun tietäminen ei haitannut lukemista, koska hänen mielestään henkilöt olivat niin kiinnostavia. Muita Christien ihailijoita olivat myös T. S. Eliot ja Clement Attlee. Ranskalaiset filosofit pitivät häntä arvossaan jo 1960-luvulla. Jacques Maritain piti Christietä koko lajityypin johtotähtenä ja Gabriel Marcelin mielestä Christie ”oli melkein suuri kirjailija.”[75]
Laura Thompsonin mielestä Christien latistaminen pelkäksi juonen punojaksi on kohtuutonta. Perusteena hän käyttää Christien tekemiä teostensa näytelmäsovituksia, jotka kaikki olivat epäonnistuneita ja pelkkiä varjoja alkuteoksista (mukaan lukien Hiirenloukku). Hän pitää näytelmäversioita romaanien juonellisina luurankoina, joista on riistetty kaikki ne tekijät, jotka tekivät juonesta romaanissa kiehtovan ja jännittävän.[76]
Suosio
Christien suosion salaisuutta on turhaan yritetty arvailla. Usein on esitetty, että syynä olisivat taidokkaat juonet. Tämä ei kuitenkaan selitä, miksi yhtä taidokkaita juonia luoneet aikalaiskirjailijat kuten Margery Allingham, John Dickson Carr tai Dorothy L. Sayers eivät ole lähimainkaan niin suosittuja kuin Christie. Laura Thompson arvelee, että salaisuus olisi Christien voimakkaassa mielikuvituksessa, joka olisi koko ajan läsnä mutta kuitenkin näkymättömissä. P. D. James on tiivistänyt sen: ”Kyllä, meillä on koko ajan aavistus siitä, että pinnan alla kytee paljon enemmän kuin mitä päälle näkyy.”[77] Jamesin mielestä Christien dekkareiden suurin vahvuus on niissä kuvattu järjestyksen tuominen kaaosmaiseen maailmaan pelkän rohkeuden ja älykkyyden avulla ja sen välittyminen vahvana lukijaan[71].
Christien salapoliisiromaaneista valittiin kansainvälisessä äänestyksessä parhaaksi Eikä yksikään pelastunut.[78]
Saukko, Meme (toim.): Guinness suuri ennätyskirja. 2000 : world records. Suomentanut Alanen, Asko et al. Helsinki: Helsinki Media, 1999. ISBN 9513207307
Thompson, Laura: Agatha Christie. An English Mystery. Lontoo: Headline Publishing Group, 2008. ISBN 978-0-7553-1488-1(englanniksi)
Baylac, Marie-Hélène: Agatha Christie: Arvoituksellinen elämä. Suomentanut Niemelä, Noora. Helsinki: Minerva, 2020. ISBN 978-952-312-958-0
↑Thompson, Laura: Agatha Christie: How Should a Biographer Set About Unravelling the Mystery? The Independent, 9.9.2007, s. –. Lontoo: Independent Digital News & Media Ltd. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 14.7.2011. (englanniksi)
Agatha Christie: Why I Got Fed Up with Poirot (Vuonna 2012 löydetty Christien 1930-luvulla kirjoittama artikkeli) The Guardian. 28.9.2012. Arkistoitu 7.11.2012. (englanniksi)
