Aleksei Mihailovitšin vanhemmat olivat Venäjän ensimmäinen Romanov-sukuinen tsaari Mikael Romanov ja hänen toinen puolisonsa Jevdokia Lukjanovna Strešnjova (1608–1645). Aleksei oli vanhin ja ainoa aikuiseksi elänyt poika, hänellä oli yhdeksän sisarusta, joista neljä eli aikuisikään. Sisaret Irina, Anna ja Tatjana pysyivät naimattomina. Ajan tavan mukaisesti moskovalaiset suuriruhtinattaret elivät eristyksissä teremissä eli naistentuvassa, sekä omistivat elämänsä perheelleen ja uskonnolle.[3][4]
Viiden vuoden iästä lähtien Aleksei alkoi pajari Boris Morozovin valvonnassa oppia lukemista ja kirjoittamista aapisen avulla ja sitten lukea Tuntien kirjaa, Psalmien kirjaa ja Apostolien tekoja. 7-vuotiaana hän alkoi opiskella kirjoittamista ja yhdeksänvuotiaana kirkkolaulua. 11-13 -vuotiaana hänellä oli pieni kirjasto; hänelle kuuluneita kirjoja olivat muun muassa Liettuassa julkaistut "Lexicon" ja "Grammatiikka" sekä "Kosmografia".[5] Koulutus oli varsin pinnallinen.[6] Tulevan hallitsijan leikkikaluja olivat hevonen ja lasten panssari eli "saksalainen kotelo", musiikki-instrumentit, saksalaiset kartat ja painetut kuva-arkit. [5]
Aleksein valtakauden alussa hänen kasvattajansa pajari Boris Ivanovitš Morozov sai vallan. Morozovin ympärille kertyneisiin suosikkeihin kuului muun muassa molempien yhteinen lanko Ilja Miloslavski.[5]
Perhe
Aleksei Mihailovitš oli kaksi kertaa naimisissa. Ensin hän nai vuonna 1648 puolalaissyntyisen, pajari Ilja Danilovitš Miloslavskyn[7] tyttären Maria Iljinitšna Miloslavskajan (1624–1669). Liitosta syntyi 13 lasta, joista kuusi kuoli ennen aikuisikää ja viimeinen lapsi kuoli äitinsä kanssa pian synnytyksen jälkeen. Maria oli tunnettu hurskaudestaan.[7]
Vuonna 1671 Aleksei nai pienaateliin kuuluvan Natalja Kirillovna Naryškinan (1651–1694). Tästä liitosta syntyi kolme lasta, joista kaksi eli aikuisiksi. Aleksein kolmesta pojasta Fjodorista (Fjodor III), Ivanista (Iivana V) ja Pjotrista (Pietari Suuri) tuli tsaareja, ja tytär Sofiasta sijaishallitsija.[6]
Tyttäret tsarevna Jevdokija (1650–1712), tsarevna Marfa (1652–1707), tsarevna Jekaterina (1658–1718), tsarevna Maria (1660–1723) ja tsarevna Feodosia (1662–1713) pysyivät naimattomina ja elivät Moskovan KremlissäTerem-palatsissa. Marfan ja Feodosian oli pakko ryhtyä nunniksi oltuaan osallisina streltsi kapinaan vuonna 1698, kuten myös heidän isosisarensa tsarevna Sofia Aleksejevnan.[5] Useimmat tyttäristä vanhenivat kotipalatsissaan ja heidät haudattiin Kristuksen taivaaseenastumisen luostarin katedraaliin.[4]
Naimattomana pysyminen liittyi aikakauden tapaan, jossa hallitsijaperheen tyttäret elivät eristyneinä teremissä eli ylimmän kerroksen naistenluhdissa ilman ulkopuolisia kontakteja ja omistautuivat perheelleen ja uskonnolle. Yli 12-vuotiailta miespuolisilta vierailijoilta oli pääsy kielletty elleivät he olleet lähisukulaisia. He kävivät ainoastaan kirkossa, tiukasti vartioituina ja hunnutettuina katetuissa ajopeleissä, kuten muutkin moskovalaiset yläluokan naiset. Aleksein toinen vaimo Natalja Naryškina sai jo kulkea ikkunallisissa vaunuissa.[4]
Tsarevna Natalja Aleksejevna (1673–1716) Aleksein toisesta avioliitosta pysyi myös naimattomana ja läheisenä veljensä Pietarin kanssa, hän eli vastaperustetussa Pietarissa vuodesta 1708 lähtien, omassa palatsissaan vuodesta 1713 lähtien ja omisti Hatsinan palatsia edeltäneen asuinkartanon vuodesta 1712 lähtien. Natalja Aleksejevna perusti kotiinsa Moskovaan teatterin vuonna 1706-1707, järjesti teatteriesityksiä Pietarissa vuodesta 1710 lähtien, kirjoitti neljä näytelmää sekä perusti Pietarin kaupungin ensimmäisen sairaalan ja köyhäintalon.[8][9][10] Pietari I lakkautti vanhan perinteen, jossa yläluokan naiset eristettiin asumaan teremissä eli ylimmän kerroksen naistenluhdissa, lukuisten muiden uudistuksiensa ohella.[4]
Tsaarina
Moskovassa puhkesi kesällä 1648 monipäiväinen suolakapina. Tsaari joutui kiinnittämään huomiota hänelle jätettyihin anomuksiin ja kutsui zemski soborin jälleen koolle. Sen noin 350 edustajaa laativat uuden lakikokoelman Sobornoje uloženije, joka julkaistiin vuonna 1649. Laki korosti tsaarin asemaa, määritteli maaorjuuden[6] ja antoi maaseudun aatelistolle ja kaupunkilaisille etuja kirkon tappioksi.[11]
Venäjän kirkon patriarkan tehtävä vapautui vuonna 1652, ja Aleksei Mihailovitš järjesti paikan munkki Nikonille, jonka oli jo aiemmin nimittänyt Novgorodin metropoliitaksi. Nikon vastusti vuoden 1649 lakia ja vaati aatelilta ja tsaarilta valan ennen suostumistaan tehtäväänsä. Sotaan lähtiessään Aleksei antoi Nikonille arvonimen Veliki gosudarin ja valtionhoitajan aseman.
Aikuistuttuaan Aleksei Mihailovitš nousi kuitenkin vuonna 1658 vastustamaan patriarkka Nikonia, joka vetäytyi perustamaansa luostariin mutta ei luopunut patriarkan arvonimestä. Tilanne ratkaistiin lopulta vuonna 1666 Moskovan suuressa kirkolliskokouksessa, jossa Nikon tuomittiin ja erotettiin. Idän kreikkalaiset patriarkat lausuivat vastoin piispojen kantaa, että patriarkan piti olla hallitsijalle kuuliainen. Näin omaksuttiin vanha bysanttilainen käytäntö, jossa kirkko oli hallitsijan alainen.
Arkkienkelin katedraalin hautoja: tsaari Aleksei Mihailovitš (1629-1676), tämän poika alaikäisenä kuollut tsarevitš Aleksei Aleksejevitš (1654-1670), tsaari Mihail Fjodorovitš (1596-1645), tämän lapsina kuolleet pojat ruhtinaat Vasili ja Ivan Mihailovitš. K. A. Fisherin valokuva 1905.
Zemski sobor kutsuttiin koolle enää vain kerran, vuonna 1653. Aleksei otti tavakseen ratkaista asiat omassa ”kamariduumassaan”. Seurauksena oli itsevaltiuden vahvistuminen, mikä oli jo Länsi-Euroopassakin yleistymässä. Hallinto kasvoi Aleksei hallitsijakaudella. Zemski soborin jäsenmäärä lisääntyi, arvonimiä tuli lisää ja hovi käsitti lopulta kaikkiaan 3 000 henkilöä.[2]
Aleksein hallituskaudella ammattimaisen byrokratian ja järjestäytyneen armeijan merkitys kasvoi. Aleksein rohkaistessa kaupankäyntiä lännen kanssa, ulkomaiset vaikutteet alkoivat murtaa sitä melko vankkaa muuria, joka erotti Venäjän eurooppalaisista naapureista.[6] Hän vieraili käymiensä sotien aikana vuosina 1654–1667 paljon lännessä, etenkin Vilnassa ja toi mukanaan länsimaisia vaikutteita kuten muuan muassa barokin tyylinsuuntauksen aikana muodikkaita kultanahkatapetteja sekä puolalaisia ja saksalaisia huonekaluja palatsiinsa Moskovaan.[5]
Tyytymättömyys hänen hallituskaudellaan keskittyi kaupunkeihin, joitten taloutta hiersi kilpailu ulkomaisten kauppiaitten kanssa sekä talonpoikien keskuudessa, joilta riistettiin viimeisetkin vapauden rippeet, kun maaorjuudesta tuli laissa määriteltyä. Tämä yhteiskunnallinen tyytymättömyys ilmeni toistuvina kapinointeina, joista rajuin oli Stenka Razinin johtama talonpoikien kapina vuosina 1667–1671.[6]
Vuonna 1673 tsaari Aleksei ryhtyi sotaan Turkkia vastaan.[12]
Persoonallisuus ja yksityishenkilö
Lähes kaikki lähteet ovat yhtä mieltä siitä, että Aleksis oli lempeä, lämminsydäminen ja pidetty hallitsija. Hänen suurin puutteensä oli heikkous; koko hänen hallituskautensa ajan valtion asioita hoitivat suosikit, joista osa oli epäpäteviä tai suoranaisia typeryksiä.[6]
Aleksis oli pikemminkin mietiskelevä ja passiivinen kuin käytännöllinen ja aktiivinen luonne. Hän seisoi kahden maailman, vanhan venäläisen ja lännen välissä, sovitti ne maailmankatsomukseensa, mutta ei antautunut kummallekaan poikansa Pietarin intohimoisella energialla. Tsaari oli älykäs ja aikansa mittapuulla koulutettu mies. Hän luki paljon, kirjoitti kirjeitä, kokosi "Haukkametsästäjän ohjekirjan" (ven. «Уложение сокольничья пути») vuonna 1668, yritti kirjoittaa muistelmiaan Puolan sodasta ja sepitteli runoja. Hänen omien sanojensa mukaan: "On aika työlle ja tunti huville" eli kaikelle on aikaa.[5] Hänen aikanaan haukkametsästys oli Venäjällä suosionsa huipulla. "Huvittelupihoilla" Kolomenskojessa ja Semjonovskojessa Moskovan lähellä oli tarhattuna yli 3 000 erilaista petolintua.[13]
.jpg)
_18.jpg)
.svg)
