Djibouti (arab.جيبوتي, somaliksiJabuuti, ransk.Ville de Djibouti) on Djiboutin pääkaupunki ja suurin kaupunki. Djibouti sijaitsee maan itäosassa Adeninlahden rannikolla. Vuoden 2015 arvion mukaan Djiboutissa oli noin 529 000 asukasta.[1]
Djibouti sijaitsee Adeninlahdelle avautuvalla Tadjouranlahden etelärannalla. Alle sadan kilometrin päässä Adeninlahden toisella puolella on Jemen ja matka on suunnilleen sama SomalimaanBerberaan. Kaupunki on rakennettu kolmelle "sormelle" (Djibouti, Serpent ja Marabout), jotka on yhdistetty aallonmurtajilla luoden kaupungin sataman (Djiboutin satama).[2][3] Arkkitehtuuriltaan Djibouti on sekoitus vanhaa ja uudempaa. Djiboutin parlamentin palatsi sijaitsee kaupungin Menilekin aukiolla[2]. Satamaa pitää jatkuvasti ruopata, jotta nykyaikaiset suuret laivat pääsevät ankkuroitumaan. Kaupunki on maailman kuumimpia.[3]
Nykyisen Djiboutin kaupungin kohdalla ei tiettävästi ollut pysyvää asutusta ennen siirtomaakautta. Ranskalaiset kiinnostuivat 1800-luvulla alueesta välipysäkkinä Indokiinan siirtomaihin ja Punaisenmeren maantieteellisen merkityksen takia. He hankkivat ensin alueen Obockista Djiboutin kaupungin Tadjouranlahden pohjoispuolelta vuonna 1862. 1880-luvun puolivälistä alkaen he alkoivat kuitenkin etsiä paikkaa suuremmalle satamalle ja päätyivät rakentamaan sen nykyisen kaupungin kohdalle vuonna 1888. Sataman taakse rakennettiin tieverkko. Paikka nimettiin Djiboutiksi. Vuonna 1896 Djiboutista tuli Ranskan Somalimaan pääkaupunki. Olot 1800-luvun Djiboutissa olivat kaoottiset, ja se tuli tunnetuksi khatin ja aseiden salakuljetuspaikkana. Aseiden kysyntä oli niin suurta, että yhden aseen ostamiseksi tarvitsi 300 kamelia. Vuonna 1897 Etiopian pääkaupungista Addis Ababasta rakennettiin rautatie Djiboutin satamaan. Djiboutista tuli tärkeä Etiopian kaupan keskus.[4]
Kun natsi-Saksa miehitti Ranskan vuonna 1940, Djibouti siirtyi Vichyn Ranskan hallintaan. Vastauksena tähän Iso-Britannia sulki sataman, mutta se ei voinut estää paikallisia ranskalaisia toimittamasta tietoja ohi kulkevista laivasaattueista. Vuonna 1942 noin 4 000 brittiläistä sotilasta miehitti kaupungin, ja sen hallinta luovutettiin Vapaalle Ranskalle vielä samana vuonna. Sodan jälkeen siirtomaahallinnon horjuminen vaikutti myös Djiboutissa, kun issat halusivat luoda Suur-Somalian ja afarit tukivat ranskalaishallintoa. Ranskalaiset suosivatkin afareja hallinnossaan.[4]
Djibouti menetti merkitystään satamana, kun ranskalaiset vetäytyivät Indokiinasta. Vuonna 1967 Djiboutissa pidettiin kansanäänestys ranskalaishallinnon jatkumisesta. Äänestystä leimasivat eri osapuolten yritykset peukaloida sitä, ja Djiboutin kaupungin ympärille pystytettiin piikkilanka-aita, jolla estettiin ”ulkopuolisten” pääsy äänestämään. Jo tuolloin yli puolet alueen asukkaista asui Djiboutin kaupungissa. Vähän ennen äänestystä 10 000 somalialaista karkotettiin ja opposition johtajat pidätettiin. Äänestyksessä valtaosa kannatti pysymistä Ranskan hallinnossa, mutta äänestystulos herätti vastarintaa etenkin somaleissa, jotka aloittivat aseellisen vastarinnan ranskalaisia vastaan. Kuuden päivän sota ja Suezin kanavan sulkeminen aiheuttivat suuria ongelmia satamaan tuleville laivoille tarjotuista palveluista riippuvaiselle kaupungin taloudelle. Kanavan avaamisen jälkeen vuonna 1975 elpyminen oli hidasta, mikä johtui paljolti sataman vanhentumisesta. Vuonna 1977 pidettiin uusi äänestys itsenäisyydestä. Djiboutin kaupungissa 92 % äänesti sen puolesta, ja maasta tuli itsenäinen 27. kesäkuuta 1977. Monet kaupungin eliitistä pakenivat Ranskaan. Itsenäisyyden jälkeenkin maa oli erittäin riippuvainen kaupungin sataman tuotoista.[5]
Sisällissodat vuosina 1991–1994 ja 1997–2000 aiheuttivat suuria tuhoja, minkä lisäksi kaupunkiin tuli suuria määriä pakolaisia ja kotinsa menettäneitä maaseudulta. Kaupungin ongelmia ovat myös köyhyys ja työttömyys. Arviolta puolet kaupungin asukkaista on työttömiä. AIDS on merkittävä terveysongelma. Työttömyyden vähentämiseksi koulutusta on pyritty parantamaan ja vuonna 2002 kaupunkiin perustettiin uusi yliopisto.[6]
Talous
Tori Djiboutissa.
Ainoa Dijboutin merkittävä teollisuudenhaara on suolan tuotanto ja sen alueellinen myynti. Alueen asukkaat kuitenkin ostavat jodioitua suolaa muualta, sillä kaupungissa ei ole suolan jalostuslaitosta. Paikallisesti käydään myös pienimuotoista kauppaa nahoilla, helmillä ja kilpikonnankuorilla. Investointien lisäämiseksi koko kaupungista tehtiin vuonna 1995 vapaa vientitavaran käsittelyalue. Suuria ongelmia tuottavat vesi ja ruoka. Kaupungissa kasvatetaan jonkin verran taatelia ja vihanneksia, mutta suurin osa ruuasta tuodaan muualta. Vettä tuodaan nykyisin putkilinjoilla kaukaa. Asukkaiden tarpeiden lisäksi vettä viedään veden vähyydestä huomatta laivoille. Kokonaisuutena noin 10 % kaupungin koko vedenkulutuksesta johtuu vierailevista laivoista, ja jo yhden suuren sota- tai matkustaja-aluksen vierailu saattaa ylikuormittaa kaupungin vedejakelujärjestelmän. Valtio on pannut rahaa telekommunikaatiojärjestelmien uusimiseen[6] ja Maailmanpankki on avustanut sähkö- ja vedenjakeluverkon uusimista. Kaupungin lähistöltä on etsitty öljyä porauksilla, ja australialaiset kaivosyhtiöt ovat etsineet alueelta kultaa. Saudiarabialaiset sijoittajat ovat investoineet hotelleihin ja yleensä turismin kehittämiseen alueella.[7] Djibouti on hyötynyt taloudellisesti myös sotilastoiminnasta alueella, mihin on viime aikoinamilloin? vaikuttanut etenkin terrorismin vastainen sota. Ranskalla ja Yhdysvalloilla on kaupungissa sotilastukikohtia, joiden käytöstä Ranska maksaa 30 ja Yhdysvallat 31 miljoonaa dollaria vuosittain.[7]
Liikenne
Djiboutin satamaa.
Djiboutin satamaan on vuonna 2000 rakennettu uudet kontti- ja öljyterminaalit. Satamaa hallinnoi Dubai Ports International, jolle annettiin samana vuonna 20 vuoden monopolioikeus. Yhtiö on investoinut satamaan 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Vuonna 2007 satama oli maailman 104:nneksi suurin tavaraliikenteessä mitattuna, ja se tarjoaa suoraan 1 100 työpaikaa ja epäsuorasti 2 000.[6] Satama onkin Djiboutin suurin yksittäinen työnantaja. Satama on pääasiallinen alueen viljantuontisatama, ja Itä-Afrikan jatkuvien ruoka-ongelmien takia Maailman ruokaohjelma eli WFP tuo sataman kautta suuria määriä elintarvikkeita. Satama on kasvattanut merkitystään myös karjanvientisatamana, ja toisaalta sinne tuodaan laittomasti karjaa Etiopian markkinoille. Vastaavasti lähes kaikki Etiopiassa tuotettu kahvi kulkee sataman kautta.[7]
Dubai Ports International on myös uusinut Djiboutin kansainvälistä lentokenttää, ja sinne on luotu vapaa-kauppa alue. Lentokentän kautta kulkee merkittäviä määriä khatia Jemeniin, Somaliaan ja Eurooppaan. Sataman takia myös Etiopiaan kulkevan rautatien matkustaja- ja tavaraliikenne on kasvanut.[7]
Väestö
Tie Djiboutissa.
Vuoden 2015 arvion mukaan Djiboutissa oli noin 529 000 asukasta.[1] Heistä ehkä jopa 25 prosenttia on laittomia siirtolaisia Somaliasta, Eritreasta, Ruandasta, Sudanista ja muista maista. Monet heistä käyttävät kaupunkia välietappina muualle. Laittomien siirtolaisten lisäksi kaupungissa on ehkä jopa 25 000 pakolaista.[6]Issat ovat olleet perinteisesti kaupungin enemmistönä, mutta afarien määrä on kasvanut 1960-luvulta lähtien. Koska kaupunki oli maan työpaikkojen keskus, siellä asuu myös monia muita kansallisuuksia.[3]
Kulttuuri
Kaupungin kulttuurielämä on vilkasta. Sen kulttuuri on ottanut vaikutteita Somaliasta, Jemenistä ja Ranskasta. Kaupungin musiikkiteatteri on tunnettu laajalti.
Djiboutin arkkitehtuuri käsittää tyylilajeja eri historiallisilta kausilta. Vanhassa kaupungissa on basaari kapeine katuineen. Basaari on paitsi liike-elämän keskus, myös asuinpaikka. Ranskan valtakausi on jättänyt jälkensä kaupunkiin ja sitä on kutsuttu "Ranskan Hongkongiksi Punaisellamerellä".
Uskonnoista islamia tunnustaa 94 % väestöstä ja kristinuskoa 6 % väestöstä.
Lähteet
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
Michael R. T. Dumper ja Bruce E. Stanley: Cities of The Middle East and North Africa. ABC CLIO, 2007. ISBN 1-57607-919-8(englanniksi)
