Nuoruudessaan Ferrari sai vain vähän koulutusta, mutta hänellä oli voimakas intohimo kilpa-autoihin. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän toimi muulinkuljettajana; hänen isänsä, Alfredo, ja veljensä, Dino, kuolivat 1916. Ferrarin päästessä pois armeijasta oli perheen yritys kaatunut, ja hän etsi töitä Fiatilta, mutta sai sitä vain pienestä CMN-nimisestä yrityksestä.[1] Hän aloitti kilpailemisen 1919, aluksi vähäisellä menestyksellä.[1]
Kilpaileminen
Ferrari jätti CMN:n 1920 ja siirtyi työskentelemään Alfa Romeolle.[1] Hän kilpaili Alfa Romeon autoilla paikallisissa kisoissa — paremmalla menestyksellä.[1] Vuonna 1923 — kilpaillessaan Ravennassa — hän sai italialaisen hävittäjä-ässän, Francesco Baraccan äidiltä ehdotuksen käyttää Baraccan hävittäjäkoneen symbolia, korskaavaa hevosta, kilpa-autossaan onnea tuomassa.[1] Tämän ehdotuksen Ferrari toteuttikin, mutta vasta vuonna 1932. Vuonna 1924 hän voitti Coppa Acerbo -kilpailun Pescarassa. Hänen menestyksensä paikallisissa kilpailuissa rohkaisi Alfa Romeota tarjoamaan hänelle mahdollisuutta osallistua paljon arvostetumpiin kilpailuihin, ja myös Benito Mussolini ylisti häntä. Ferrari ei kuitenkaan käyttänyt tätä tilaisuutta eikä kilpaillut ennen kuin vuonna 1927; tällöin hänen kilpauransa kuitenkin oli käytännössä ohi. Hän jatkoi työskentelyään Alfa Romeolla vuoteen 1929, kunnes perusti Scuderia Ferrarin Alfa Romeon kilpatalliksi.[1]
Ferrari
Ferrari vastasi Alfa Romeo -tehtaan kilpa-autojen kehittämisestä ja muodosti yli 40 kuljettajan tallin, jossa ajoivat muun muassa Giuseppe Campari ja Tazio Nuvolari. Ferrari itsekin jatkoi kilpailemista esikoispoikansa syntymään 1932 asti (Alfredo eli Dino, kuoli 1956).[1] Alfa Romeon tukea kesti vuoteen 1933, jolloin tehdas joutui taloudellisten syiden vuoksi vetäytymään, ja tarvittiin Pirellin apua, jotta Ferrari pystyi jatkamaan. Hyvistä ajajistaan huolimatta talli sai vain vähän voittoja (Nuvolarin voitto Saksassa 1935 oli poikkeus) — Auto Union ja Mercedes hallitsivat. Vuonna 1937 Alfa otti kilpailutoiminnan jälleen haltuunsa alentaen Ferrarin tehtaan urheiluosaston päälliköksi Alfan insinööriosaston alaisuuteen.[1] Ferrari jätti pian Alfa Romeon, mutta sopimusehdot eivät sallineet hänen kilpailla tai suunnitella autoja neljään vuoteen.[1]
Ferrari perusti yrityksen nimeltä Auto-Avio Costruzioni, joka toimitti osia muille kilpatalleille.[1] Vuoden 1940 Mille Miglia -kilpailuun yhtiö kuitenkin valmisti kaksi autoa, joita ajoivat Alberto Ascari ja Lothario Rangoni.[1]Toisen maailmansodan aikana hänen yrityksensä oli sotatarviketeollisuuden palveluksessa, ja se siirrettiin pommituksen jälkeen Modenasta Maranelloon.[1] Vasta sodan jälkeen Ferrari sai karistettua fasistin maineen hartioiltaan ja perusti nimeään kantavan autotehtaan vuonna 1947.
Kilpailut
Ferrari-tallin ensimmäinen kilpailu oli Monacossa 1947, mutta ensimmäinen voitto tuli vasta Britannian Grand Prix -kisassa 1951.[2][3] Ensimmäiset mestaruudet tulivat vuosina 1952—53, jolloin Formula 1 -kaudet ajettiin Formula 2 -autoilla.[1][4][5] Yhtiö markkinoi myös tuotantolinjan urheiluautoja rahoittaakseen, ei ainoastaan Grand Prix -kilpailutoimintaansa, vaan myös sellaisia tapahtumia kuin Mille Miglia ja Le Mans. Yhtiön parhaat voitot tulivatkin itse asiassa juuri Le Mansissa (14 voittoa, joista kuusi perättäistä vuosina 1960—65) eikä Grand Prix -kisoissa, ja Le Mansiin yhtiö panostikin 1950- ja 1960-luvuilla enemmän kuin Formula 1:een, huolimatta sellaisten formulatähtien kuin Juan Manuel Fangio (1956), Mike Hawthorn (1958), Phil Hill (1961) ja John Surtees (1964) menestyksestä. Ferrari melkein ehti lopettaa tallinsa mukanaolon Formula 1 -sarjassa, poikansa Dinon kuoltua 1956 lihasrappeumaan vain 24-vuotiaana, mutta pyörsi päätöksensä Fangion voitettua samana vuonna lajin maailmanmestaruuden.
Vaikeudet ja vanhuus
1960-luvulla menekkivaikeudet ja riittämätön rahoitus pakottivat Ferrarin hyväksymään Fiatin yhtiönsä osakkaaksi.[1]Ford oli yrittänyt ostaa tehdasta jo 1963 18 miljoonalla dollarilla, mutta Ferrari oli hylännyt tarjouksen. Fiat sai yhtiöstä osuuden 1965, ja vuonna 1969 tämä osuus kasvatettiin 50 %:iin.[1] 1988 Fiatin osuus nousi jo 90 %:iin. Enzo Ferrari pysyi toimitusjohtajana vuoteen 1971. Vetäytymisestään huolimatta hän vaikutti yhtiön toimintaan kuolemaansa saakka. Fiatin vaikutus Ferrari-tallin menestykseen ei näkynyt kuitenkaan heti: vasta vuonna 1975 Niki Lauda voitti tallille mestaruuden — kuljettajan taito ja moottorin suorituskyky kompensoivat korin ja aerodynamiikan heikkoudet. Tämän sekä Jody Scheckterin ja Gilles Villeneuven menestysten jälkeen tallin Formula 1 -toiveet haihtuivat moneksi vuodeksi. Enzo Ferrari ei ehtinyt nähdä tallinsa elpymistä ennen kuolemaansa Modenassa.
Palkinnot
Enzo Ferrarille myönnettiin ritari- ja komentaja-arvonimien lisäksi muun muassa Hammarskjöld-palkinto 1962, Columbus-palkinto 1965 ja De Gasperi -palkinto 1987.[1][6] Vuonna 1994, kuolemansa jälkeen, hänet hyväksyttiin International Motorsports Hall of Fameen.[7]
↑Enzo Ferrari - 1898-1988Hall of Fame Members Biographies. International Motorsports Hall of Fame. Arkistoitu 19.2.2018. Viitattu 18.2.2018. (englanniksi)
