Ennen presidentiksi nousuaan Cleveland toimi Buffalon pormestarina ja New Yorkin kuvernöörinä. Kuvernöörinä Cleveland tuli tunnetuksi silloisen poliittisen järjestelmän vastustajana ja ahkerana veto-oikeuden käyttäjänä. Cleveland ei palvellut lainkaan Yhdysvaltain sisällissodassa, vaan palkkasi itselleen puolalaisen sijaisen.
Ensimmäisellä presidenttikaudellaan Cleveland pyrki vähentämään hallituksen menoja ja pienentämään suojatulleja. Clevelandia ei valittu suoraan toiselle kaudelle, vaan hänen ensimmäisen kautensa jälkeen presidenttinä toimi Benjamin Harrison. Neljä vuotta myöhemmin Cleveland kuitenkin voitti Harrisonin vaaleissa ja sai näin toisenkin presidenttikauden. Clevelandin toista kautta varjostivat kuitenkin paha talouskriisi sekä Clevelandin ristiriitaiset näkemykset yhteiskunnallisissa asioissa.
Stephen Grover Cleveland syntyi 18. maaliskuuta 1837 CaldwellissaNew Jerseyssä. Hän oli vanhempiensa, presbyteeripappi Richard Falleyn ja Anne Neal Clevelandin kahdeksasta lapsesta viides. Vuonna 1841 Grover muutti perheensä kanssa New Yorkin osavaltioon, jossa hänen isänsä työskenteli eri seurakuntien palveluksessa.[4]
Grover lopetti koulun ja alkoi työskennellä ansaitakseen rahaa perheelleen, kun hänen isänsä oli kuollut 1853. Hän ei päässyt opiskelemaan collegeen ja työskenteli opettajana sokeille tarkoitetussa koulussa New Yorkissa ja asianajotoimiston apulaisena Buffalossa. Toimittuaan asianajotoimistossa useita vuosia Cleveland sai luvan lakimiehen ammatinharjoittamiseen New Yorkin osavaltiossa vuonna 1859. Kolme vuotta myöhemmin hän perusti oman toimistonsa.[4]
Grover Cleveland pääsi ensimmäisen kerran mukaan politiikkaan, kun hänet valittiin kahden vuoden kaudelle Erien piirikunnanseriffiksi vuonna 1871. Seriffinä hän pani täytäntöön kolme kuolemantuomiota, kun hän määräsi kolme murhaajaa hirtettäväksi. Seriffikautensa päätyttyä Cleveland jatkoi opintojaan lain parissa. Vuonna 1881 Cleveland pyrki Buffalon pormestariksi. Kaupungin hallinto oli tuolloin hyvin korruptoitunut, ja uudistusmielisenä pidetty Cleveland voitti vaalit. Virkaanastumisensa jälkeen Cleveland niitti mainetta vallitsevan poliittisen järjestelmän vastustajana, ja hänen suosionsa nousi räjähdysmäisesti.[4]
Vuonna 1883 Clevelandista tuli New Yorkin osavaltion kuvernööri. Cleveland käytti veto-oikeuttaan ahkerasti: ensimmäisen kahden kuvernöörikuukautensa aikana hän esti kahdeksan New Yorkin parlamentin hyväksymää lakiehdotusta. Vaikka Clevelandin suosio kansan keskuudessa nousi jatkuvasti, hän sai paljon vastustajia myös oman puolueensa vanhoillisista poliitikoista. Erityisesti Tammany Hall -niminen organisaatio, johon valtaosa New Yorkin merkittävimmistä demokraattipoliitikoista kuului, vastusti Clevelandia ankarasti. Uudistusmielisten republikaanien, kuten tulevan presidentin Theodore Rooseveltin, silmissä Clevelandia kuitenkin arvostettiin.[4]
Ensimmäinen kausi presidenttinä
Vuoden 1884 presidentinvaaleissa sekä Cleveland että tämän vastaehdokas James G. Blaine ryvettyivät useissa skandaaleissa. Pilapiirroksessa viitataan aviottomaan lapseen, jolle Cleveland myönsi maksavansa elatusapua.
Vuonna 1884 Cleveland voitti demokraattien esivaalit ja pääsi näin puolueen presidenttiehdokkaaksi republikaanien James G. Blainea vastaan. Vaalikampanjointi ehdokkaiden välillä oli poikkeuksellisen likaista, ja kumpikin ehdokas ryvettyi erilaisissa skandaaleissa. Blainea syytettiin useista finanssisotkuista, kun taas Cleveland joutui myöntämään maksavansa elatusapua naiselle, joka väitti Clevelandin olevan lapsensa isä. Cleveland voitti vaalit lopulta Mugwumps-nimisen republikaaniryhmän ansiosta. Mugwumpsit pitivät Blainea korruptoituneena ja kampanjoivat siksi vahvasti Clevelandin puolesta.[4]
Presidenttinä Cleveland jatkoi edeltäjänsä Chester A. Arthurin linjaa siitä, että liittovaltion työntekijät tulee nimittää virkoihinsa taitojen, ei poliittisen taustan mukaan. Cleveland pyrki alentamaan hallituksen menoja ja käytti veto-oikeuttaan vielä ahkerammin kuin pormestarina. Ensimmäisellä kaudellaan hän käytti veto-oikeutta ennätykselliset 414 kertaa eli kaksi kertaa enemmän kuin aiemmat 21 presidenttiä yhteensä[4]. Veto-oikeuden ahkeraa käyttöä selittää se, että sisällissodan jälkeen kongressi oli jatkuvasti korottanut sotaveteraanien eläkkeitä ja myöntänyt erikseen monille yksittäisille veteraaneille eläkkeen, jos nämä eivät muuten olleet oikeutettuja eläkkeeseen. Sotaveteraanien eläkkeiden korottaminen oli helppo tapa saada sotaveteraanien ääniä, mutta se tuli liittovaltiolle kalliiksi. Korruption vastustajana tunnettu Cleveland ei hyväksynyt yksittäisille ihmisille myönnettyjä poikkeustapauksia, vaan esti veto-oikeudellaan ison osan kongressin yksittäisille veteraaneille myöntämistä eläkkeistä.[5] Ulkopolitiikassa Cleveland ajoi vahvasti kotimaista tuotantoa tukeneiden suojatullien pienentämistä.[4]
Clevelandin suojatullipolitiikka koitui hänen kohtalokseen seuraavissa presidentinvaaleissa. Yhdysvaltain teollistuneen koillisosan työläiset pelkäsivät suojatullien alentamisen vievän heidän työpaikkansa ja äänestivät tämän takia republikaanien ehdokasta Benjamin Harrisonia. Harrison voitti vaalit ja nousi näin Yhdysvaltain 23. presidentiksi, vaikka saikin vähemmän ääniä mutta enemmän valitsijamiehiä kuin Cleveland.[6] Vaalitappionsa jälkeen Cleveland vetäytyi kotikaupunkiinsa New Yorkiin ja toimi Harrisonin vaalikauden ajan asianajotoimistossa.[4]
Toinen kausi presidenttinä
Vuonna 1892 Cleveland päätti pyrkiä uudelleen presidentiksi, vastassaan jälleen republikaanien Benjamin Harrison. Vaalikampanjointi oli vuoden 1884 vaaleihin verrattuna melko hillittyä. Harrisonin vaimo Caroline Harrison oli kuolemaisillaan tuberkuloosiin, minkä takia Benjamin ei juurikaan kampanjoinut itse. Kansa oli pääosin siirtynyt tukemaan suojatullien pienentämistä, minkä lisäksi myös Tammany Hall ryhtyi tukemaan Clevelandia. Cleveland voitti vaalit ja oli Yhdysvaltain ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa virassa jatkanut presidentti, joka ei ole palvellut yhtäjaksoisesti.[4]
Clevelandin toinen presidenttikausi alkoi pahimmalla mahdollisella tavalla, kun Yhdysvalloissa alkoi maan siihenastisen historian pahin talouskriisi. Talouskriisin takia useat rautatieyhtiöt ajautuivat konkurssiin, pankit ajautuivat luottokriiseihin ja kaatuivat sekä arvopaperimarkkinat romahtivat. Talouskriisin seurauksena Yhdysvaltain työttömyysprosentti kohosi 19 prosenttiyksikköön ja hiili- ja liikenneala kärsivät pahoin suurista lakoista. Yhdysvaltain talous elpyi vasta Klondiken kultaryntäyksen alettua vuosien 1896–1897 vaihteessa.[4]
Vuonna 1893 Havaijilla asuvat pääsääntöisesti valkoiset plantaasinomistajat tekivät vallankumouksen ja alkoivat vaatia saarten liittämistä osaksi Yhdysvaltoja. Cleveland tapasi Havaijin kruununprinsessan, Ka‘iulanin, Valkoisessa talossa ja määräsi senaattia lopettamaan liittämissopimuksen käsittelyn. Lisäksi hän valtuutti James H. Blountin tekemään selvityksen vallankaappauksesta, mikä päätyi siihen lopputulokseen, että kuningatarLili‘uokalani pitäisi palauttaa valtaistuimelle. Havaijin vallan kaapannut väliaikaishallitus ei kuitenkaan suostunut tähän, eikä Cleveland halunnut käyttää voimakeinoja saadakseen tahtonsa läpi.[7]
Clevelandin yhteiskunnalliset näkemykset olivat pitkälti ristiriitaisia. Vaikka Cleveland vastusti kiinalaisten maahanmuuttajien syrjintää lännessä, hän kannatti intiaanien sulauttamista valkoisten kulttuuriin, vastusti mustien ja valkoisten yhdenvertaisuutta sekä naisten äänioikeutta. Clevelandin suosio laski myös ammattiyhdistysliikkeiden keskuudessa, kun hän määräsi liittovaltion joukot keskeyttämään Pullmanin lakon.[4]
Viimeiset vuodet ja kuolema
Grover Cleveland vuonna 1903.
Syksyyn 1896 mennessä Cleveland oli jälleen tullut epäsuosituksi joidenkin oman puolueensa ryhmittymien keskuudessa. Osa demokraateista olisi silti halunnut Clevelandin hakevan kolmannelle presidenttikaudelle (presidenttikausien määrää ei oltu vielä tuolloin rajoitettu nykyiseen kahteen kauteen). Cleveland kuitenkin kieltäytyi, ja demokraattien ehdokkaaksi asetettiin edustajainhuoneessa palvellut William Jennings Bryan, joka hävisi vaalit republikaanien William McKinleylle.[4]
Cleveland siirtyi 1897 viettämään eläkepäiviään Princetoniin, New Jerseyyn, missä hän toimi vuodesta 1901 aina kuolemaansa saakka Princetonin yliopiston hallituksessa. Cleveland ei pyynnöistä huolimatta pyrkinyt myöskään vuoden 1904 presidentinvaaleihin. Clevelandin terveys heikkeni loppuvuodesta 1907 nopeasti ja hän kuoli lopulta sydänkohtaukseen 24. kesäkuuta 1908. Hänen viimeisten sanojensa sanotaan olleen ”olen niin kovasti yrittänyt tehdä oikein” (engl.I have tried so hard to do right).[4]
Yksityiselämä
Cleveland meni vuonna 1886 naimisiin Wells Collegessa opiskelleen, 27 vuotta itseään nuoremman Frances Folsomin kanssa. Vaikka Cleveland ei ollut ensimmäinen kesken presidenttikauden naimisiin mennyt, hän oli ensimmäinen presidentti, jonka vihkitilaisuus pidettiin Valkoisessa talossa. 21-vuotiaasta Francesista tuli näin Yhdysvaltain nuorin ensimmäinen nainen. Pari sai yhteensä viisi lasta.[4]
Clevelandilla todettiin kesällä 1893 suussa syöpäkasvain. Koska presidentin huonon terveydentilan julki tulemisen pelättiin ruokkivan alkavaa lamaa, Cleveland lähti Oneida-jahdilla neljän päivän risteilylle New Yorkista Cape Codiin. Risteilyn aikana philadelphialaisen professori ja kirurgi W. W. Keenin johtama joukko kirurgeja poisti 90-minuuttisessa leikkauksessa kasvaimen, viisi hammasta ja osan leukaluusta Clevelandin suusta. Myöhemmin leikkauksessa anestesiasta vastannut hammaslääkäri vuoti tiedon leikkauksesta työnantajalleen ja tämä edelleen lehtimies E. J. Edwardsille. Edwards kuitenkin leimattiin huijariksi hänen julkistaessaan tapauksen The Philadelphia Press -lehdessä 29. elokuuta 1893 julkaistussa artikkelissaan. Tapaus tuli virallisesti julki vasta vuonna 1917, jolloin Keen julkaisi tapauksen kuvauksen The Saturday Evening Post -lehdessä.[8][9]
Uskonnolliselta vakaumukseltaan Cleveland oli isänsä tavoin presbyteeri.[1]
↑The oral tumours of two American presidents: what if they were alive today? Journal of the Royal Society of Medicine, 1995, nro 88. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
.jpg)
