Kennedyä on usein arvosteltu monista toimistaan, mutta hän oli sekä virkakaudellaan että vielä nykyisinkin Yhdysvaltain suosituimpia toisen maailmansodan jälkeisiä presidenttejä. Häntä on arvostettu erityisesti karismaattisena ja innostavana, edistysuskoisena kansanjohtajana.
John Fitzgerald Kennedy syntyi 29. toukokuuta 1917 Brooklinessa Massachusettsissa varakkaaseen roomalaiskatoliseenamerikanirlantilaiseen perheeseen. Hänen isänsä Joseph P. Kennedy oli hankkinut miljoonaomaisuuden muun muassa pankkialalla ja osakemarkkinoilla.[1] Joe Kennedy oli myös merkittävä taustavaikuttaja presidentti Franklin D. Rooseveltin vaalikampanjoissa 1930-luvulla, ja hän toimi Yhdysvaltain Lontoon-suurlähettiläänä 1938–1941.[2] Johnin äiti Rose Kennedy oli demokraattisen kongressiedustajan ja Bostonin entisen pormestarin tytär.[3]
Perheessä oli yhdeksän lasta, joista John oli toiseksi vanhin.[4] Johnin sisarukset vanhimmasta nuorimpaan olivat Joe nuorempi, Rosemary, Kathleen, Eunice, Pat, Robert, Jean ja Edward. Robertista tuli myöhemmin Kennedyn hallituksen oikeusministeri ja Edwardista senaattori.[5]
John kärsi äitinsä mukaan lapsena monista lastentaudeista ja oli lähellä kuolemaa. Toistuvan sairastelunsa johdosta John oli jo lapsena hyvin ahkera lukija. Erityisesti hän oli kiinnostunut historiaan liittyvästä kirjallisuudesta kuten seikkailu- ja ritarikertomuksista ja elämäkerroista. Yksi hänen suosikkikirjoistaan oli kertomus Kuningas Arthurista ja pyöreän pöydän ritareista.[6]
John aloitti 13-vuotiaana opinnot connecticutilaisessa Canterburyn koulussa. Sairastuttuaan seuraavana keväänä hän sai kotiopettajan ja pääsi syksyllä yliopistoon johtavaan Choaten kouluun. John pääsi koulunsa jalkapallojoukkueeseen vaikka sairastelikin yhä paljon. Hän teki opettajiinsa ja opiskelutovereihinsa vaikutuksen persoonallisuudellaan ja älykkyydellään, mutta hänen arvosanansa olivat keskimääräistä hiukan heikommat. John valmistui koulusta yhdessä isoveljensä kanssa 1935. Saman vuoden syyskuussa hänen oli tarkoitus aloittaa vuoden opiskelut Lontoossa talouskoulussa, mutta keltatautiin sairastuminen keskeytti opinnot ensimmäisen kuukauden jälkeen, ja hän palasi takaisin Yhdysvaltoihin.[7]
Kennedy hyväksyttiin Princetonin yliopistoon, ja hän aloitti siellä opinnot hiukan muiden jäljessä. Uusi sairastuminen keskeytti hänen opintonsa kuitenkin joulukuussa, ja Kennedy muutti Arizonaan toipumaan. Toivuttuaan hän lähti jatkamaan opintojaan Harvardissa ja kirjoittautui sinne seuraavana lukuvuonna. Harvardissa Kennedy yritti tulla valituksi kurssinsa puheenjohtajaksi ja ylioppilaskunnan edustajistoon mutta hävisi. Hän joutui lopettamaan jalkapallon harrastamisen loukattuaan selkänikamansa pelissä; tämä selkävaiva oli hänen kiusanaan koko hänen loppuelämänsä. Lukukausien välillä Kennedy matkusteli ystävänsä kanssa Euroopassa. Pääaineekseen hän valitsi hallinto-opin ja suunnitteli sanomalehtimiehen uraa.[8]
Nuoruusystäviensä mukaan John oli aina huoleton rahan ja ulkoasunsa kanssa eikä useinkaan pitänyt rahaa mukanaan. Hänet tunnettiin seurallisena, ystävällisenä ja avoimena nuorukaisena.[9]
Kennedy toimi vuonna 1938 isänsä sihteerinä tämän ollessa Yhdysvaltain Yhdistyneen kuningaskunnan -suurlähettiläs.[1]
Kennedy valmistui Harvardista 1940. Laudaturtyössään hän käsitteli syitä, joiden vuoksi Englanti ei ollut varustautunut riittävästi Hitlerin Saksaa vastaan. Työ sai arvosanakseen magna cum laude, ja Kennedy koko opintojensa yleisarvosanaksi cum laude approbatur. Kennedy laajensi laudaturtyötään, ja se julkaistiin kirjana Miksi Englanti nukkui heinäkuussa 1940. Kirja sai hyvät arvostelut ja myi hyvin, osaksi isä Joen markkinointityön ansiosta.[10] Syksyllä 1940 Kennedy kirjoittautui Stanfordin yliopistoon talouden, finanssipolitiikan ja liikkeenjohdon luennoille. Hän kuitenkin lopetti jo ensimmäisen lukukauden jälkeen ja lähti perheensä seuraksi Etelä-Amerikkaan.[11]
Sotapalvelus
Kennedy torpedoveneessään vuonna 1943
Kennedy palveli toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain Tyynenmeren laivastossa 1941–1945. Hän ilmoittautui alkukesällä 1941 vapaaehtoisena armeijan upseerikouluun 24-vuotiaana. Hänen selkävammansa esti häntä kuitenkin läpäisemästä lääkärintarkastusta, eikä häntä siksi hyväksytty aluksi myöskään laivastoon. Hän kuitenkin harjoitutti selkäänsä kesän ajan ja pääsi syksyllä laivastoon upseerien valmennuskurssille. Kennedy työskenteli aluksi laivaston pääesikunnan tiedusteluyksikössä Washingtonissa ja sen jälkeen alokkaiden kouluttajana Etelä-Carolinassa. Syksyllä 1942 Kennedy ilmoittautui vapaaehtoisena moottoritorpedoveneen päällystökoulutukseen. Seuraavan vuoden alussa hänet sijoitettiin eteläiselle Tyynellemerelle, missä hänestä tehtiin moottoritorpedovene PT 109:n päälliköksi.[12]
2.8.1943 Aliluutnantti Kennedyn komentama PT 109 törmäsi yön pimeydessä japanilaisenhävittäjän Amagirin kanssa Salomonsaarten aluevesillä. Kennedy johdolla törmäyksestä selvinneet 10 miehistön jäsentä pelastautuivat uimalla vajaan 6 kilometrin päässä olleelle saarelle. Sodan päätyttyä Kennedy palkittiin toiminnastaan laivaston ja merijalkaväen urheusmitalilla.[1] Kennedy loukkasi selkänsä onnettomuudessa ja ei yrityksestä huolimatta kyennyt jatkamaan palveluksessa. Hänet kotiutettiin keväällä 1945. [13]
Kotiutuksen jälkeen hän toimi Hearstin lehdistön erikoiskirjeenvaihtajana ja selosti Englannin vaalit, Potsdamin konferenssin ja Yhdistyneiden kansakuntien perustamisvaiheet San Franciscossa.[14] Johnin isoveli Joe kaatui sodassa. Sen seurauksena John nousi perheen poliittiseksi lupaukseksi, vaikka hän oli itse suunnitellutkin ryhtyvänsä akateemiselle uralle tai lehtimieheksi.[1]
Poliittisen uran alku ja senaattorikaudet
Massachusettsista vapautui paikka Yhdysvaltain kongressinedustajainhuoneeseen 1945, ja vaalipiiriin kuuluivat Bostonin pohjoiset ja läntiset osat. Kennedyllä ei ollut poliittista kokemusta, mutta hän oli työkokemuksensa kautta perillä valtiotieteestä, hallinnosta ja diplomatiasta sekä kansallisista ja kansainvälisistä kysymyksistä. Hän lähti demokraattien ehdokaskilpaan 29-vuotiaana iskulauseenaan ”Uusi sukupolvi tarjoaa johtajan” ja voitti ehdokkuuden saatuaan 42 prosenttia äänistä. Marraskuussa 1946 hän voitti varsinaisissa vaaleissa republikaanisen vastaehdokkaansa ylivoimaisesti. Kaksi vuotta myöhemmin samoissa vaaleissa hän oli niin suosittu, ettei hänelle ilmaantunut vastaehdokkaita. Vuonna 1950 hän voitti jälleen vaalit ylivoimaisesti ja uusi jälleen kongressipaikkansa.[15] Liberaali Kennedy ajoi edustajakausinaan 1947–1952 parempia työoloja, julkisen asunnontuotannon lisäämistä, korkeampia palkkoja, matalampia hintoja ja vuokria sekä korkeampaa vanhusten sosiaaliturvaa.[1]
Vuonna 1952 Kennedy voitti republikaanisen senaattorin Henry Cabot Lodgen ja nousi senaattiin.[16] Senaatissa Kennedy toimi 1953–1960 ja ajoi etenkin kansalaisoikeuksia, työuudistuksia ja ulkomaanapua Afrikkaan ja Aasiaan.[1] Hänet nimitettiin vuonna 1957 senaatin ulkomaansuhteiden komiteaan, mikä antoi hänelle kokemusta ulkomaanpolitiikasta.[17] Vuoden 1958 vaaleissa Kennedy valittiin uudelleen ääntenenemmistöllä, joka oli Massachusettsin historian suurin ja koko maan suurin sinä vuonna.[1]
Kennedyn selkävaivat äityivät 1954 niin pahoiksi, että hän joutui turvautumaan kainalosauvoihin ja menemään selkäleikkauksiin. Yksi leikkauksista epäonnistui ja aiheutti tulehduksen, joka vei Kennedyn lähelle kuolemaa. Toipilaskuukausiensa aikana hän kirjoitti kirjaansa Profiles in Courage.[18] Vuonna 1956 valmistuneessa kirjassa Kennedy kirjoittaa kahdeksan arvostamansa senaattorin poliittisesta rohkeudesta.[19] Kirjalle myönnettiin Pulitzer-palkinto elämäkertateoksesta seuraavana vuonna.[20]
Presidenttiehdokkuus ja voitto
Kennedy piti 1956 demokraattien puoluekokouksessa presidenttiehdokas Adlai Stevensonin nimityspuheen. Puhe herätti puolueväessä kiinnostuksen Kennedyä kohtaan, ja hänet suostuteltiin asettumaan varapresidenttiehdokkaaksi.[21] Tämän vaalin hän hävisi, mutta vaalikampanjansa myötä hänestä tuli kansallisesti tunnettu, ja hän asetti tavoitteekseen seuraavat presidentinvaalit.[1]
Kennedy ilmoitti virallisesti tammikuussa 1960 pyrkivänsä ehdokkaaksi vuoden 1960 presidentinvaaleihin. Hänen tärkeimmät vastaehdokkaansa demokraattien esivaaleissa olivat Lyndon B. Johnson ja Hubert Humphrey. Kennedy voitti ehdokkuuden ja piti nimitystilaisuudessa kuuluisan ”New Frontier” -puheensa. Hän valitsi varapresidenttiehdokkaakseen esivaalien kovimman haastajansa Lyndon B. Johnsonin huolimatta heidän linjaeroistaan.[1]
Kennedy sai 1960 presidentinvaaleissa vastaansa republikaanien ehdokkaan, varapresidenttiRichard Nixonin. Kennedyn vaalislogan oli ”Laitetaan tämä maa taas liikkeelle”, ja hän puhui vaalikampanjassaan etenkin työttömyydestä, taloudesta, Neuvostoliiton ohjusylivoimasta ja Kuuban kommunistihallinnosta.[1] Vaalikampanjan neljä televisioväittelyä muistetaan siitä, kuinka Kennedy jätti Nixonin varjoonsa paremmalla esiintymistaidollaan.[1]
Kennedy voitti Nixonin 303 valitsijamiehellä 219:ää vastaan. Kaikista äänistä Kennedy sai 49,72 %, ja hän voitti Nixonin vain alle 113 000 äänellä 70 miljoonasta.[22] Kennedy oli nuorin virkaan vaaleilla valittu presidentti sekä ensimmäinen katolinen presidentti.[1]
Kuuluisassa 14-minuuttisessa virkaanastujaispuheessaan 20. tammikuuta 1961 Kennedy sanoi muun muassa sitoutuvansa ihmisoikeuksien ja vapauden puolustamiseen sekä ongelmien ratkaisemiseen neuvotteluteitse, ja hän puhui myös yhteisvastuun aatteesta.[23] Puheensa lopussa Kennedy lausui:
»Hyvät amerikkalaiset: älkää kysykö mitä maanne voi tehdä teidän hyväksenne – kysykää, mitä te voitte tehdä maanne hyväksi. Hyvät maailmankansalaiset: älkää kysykö, mitä Amerikka aikoo teidän eteenne tehdä, vaan mitä me yhdessä voimme tehdä ihmisten vapauden eteen.» ([1][24])
Presidenttikausi
Kennedy tapaamassa Neuvostoliiton johtajaa Nikita HruštšoviaWienissä vuonna 1961. Hruštšov pyrki hyödyntämään Kennedyn kokemattomuutta tämän virkakauden alussa aktiivisella Saksan- ja Kuuban-politiikallaan, mutta Kennedyn vastatoimet olivat määrätietoisia.[1]
Kennedy aloitti presidenttikautensa kylmän sodan aikana, jolloin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtamat blokit olivat vastakkain.[25] Edeltäjältään Eisenhowerilta hän peri salaisen sodan Kuubaa ja sen johtajaa Fidel Castroa vastaan.[26]
Kennedyn presidenttikausi alkoi takaiskulla, kun hänen hyväksymänsä Sikojenlahden maihinnousu Kuubassa Castron hallinnon kaatamiseksi epäonnistui.[1]
Vuoden 1962 lokakuussa Neuvostoliitto toi Kuubaan ydinaseita, mistä seurasi 13 päivää kestänyt Kuuban ohjuskriisi. Kennedyn vaatimuksesta Neuvostoliitto veti aseet takaisin ja ydinsodan uhka väistyi.[1] Vuoden 1963 elokuussa Kennedy allekirjoitti Neuvostoliiton ja Ison-Britannian kanssa sopimuksen ydinaseiden muualla kuin maan alla tapahtuvan testauksen lopettamiseksi.[1][28]
Kennedy pyrki myös hidastamaan kommunismin leviämistä maailmalla. Hän kasvatti Yhdysvaltain osallisuutta Vietnamin sodassa lähettämällä sinne aiempien varusteiden ja rahallisen avun tueksi 15 000 sotilaallista neuvonantajaa.[1] Vieraillessaan Länsi-Berliinissä 1963 Kennedy piti Schönebergin raatihuoneellakuuluisan puheensa, jossa hän arvosteli kommunismia ja toivoi Saksan yhdistymistä. Puheesta muistetaan varsinkin Kennedyn lausumat saksankieliset sanat ”Ich bin ein Berliner” (”Olen berliiniläinen”).[29]
Kennedy sai kongressissa läpi 305 esitystä 653:sta. Hän sai läpi kauppalainsäädännön, joka antoi presidentille valtuudet alentaa tulleja vähintään 50 prosentilla tai poistaa eräät tullit kokonaan. Hän sai läpi ehdotuksensa, joka määräsi Yhdysvallat auttamaan YK:ta taloudellisissa vaikeuksissa ostamalla 100 miljoonalla dollarilla sen obligaatioita. Kennedyn aloitteita olivat myös esimerkiksi työttömien koulutuksen parantaminen kolmivuotisohjelmalla, perustuslain muutos, joka lopetti äänioikeuden liittovaltion vaaleissa riippumisen äänioikeutetun veromäärästä sekä minimipalkan korotus 25 prosentilla.[30] Lisäksi Kennedy vastusti koulujen segregaatiota, käynnisti ohjelman, jolla rohkaistiin afroamerikkalaisia rekisteröitymään äänestäjiksi, torjui syrjintää sosiaalisessa asumisessa ja nimitti ennätysmäärän afroamerikkalaisia julkisiin virkoihin. Hän käytti useasti liittovaltion joukkoja pitämään järjestystä ja lakia yllä Etelävaltioissa kansalaisoikeusliikehdinnän aikana.[27]
Kennedy yritti myös alentaa tuloveroa ja uudistaa laajasti kansalaisoikeuksia koskevaa lainsäädäntöä, mutta nämä pyrkimykset menivät läpi vasta hänen kuoltuaan.[1][27] Kennedy otti vuonna 1961 Yhdysvaltain tavoitteeksi käydä Kuussa vuosikymmenen loppuun mennessä, mikä myös lopulta toteutui vuonna 1969.[1]
John F. Kennedy salamurhattiin 22. marraskuuta 1963. Kennedy oli lähtenyt vaimonsa ja varapresidentti Lyndon B. Johnsonin kanssa Texasiin vierailulle marraskuussa 1963. Presidentin saattue ajoi keskipäivän jälkeen avoautolla Dallasin keskustassa, jolloin presidentti Kennedyä kohti ammuttiin kiväärinlaukauksia. Kennedy ja hänen mukanaan autossa ollut kuvernööri John Connally vietiin sairaalaan, jossa presidentti Kennedy todettiin kuolleeksi. Lee Harvey Oswald väitetysti ampui laukaukset työpaikaltaan Texasin koulukirjavarastosta. Paikallinen yökerhonomistaja Jack Ruby ampui Oswaldin ennen oikeudenkäyntiä.[32][33] Murha on innoittanut lukuisia salaliittoteorioita.[34]
Kennedy puhumassa kansalaisoikeuksista kesäkuussa 1963.
Kennedyä on sekä kiitelty että arvosteltu presidenttinä. Kennedyä on kehuttu siitä, että hän oli karismaattinen johtaja ja edistysmielinen innostaja kansalaisilleen. Hänen neuvokkaan diplomatiansa Kuuban ohjuskriisin aikana on arvioitu pelastaneen maailman ydinsodalta, sillä Kennedyn itsensä mukaan maan sotilasjohtajat olisivat halunneet aloittaa hyökkäyksen. Kriisin jälkeen Kennedy aloitti liennytyksen, jonka seurauksena syntyi ilmakehän ydinkoekielto. Vaikka Kennedy laajensikin Yhdysvaltain osallistumista Vietnamin sotaan, hän lähetti sinne vain sotilaallisia neuvonantajia.[37][38][39]
Kennedyä on arvosteltu siitä, että hänen presidenttikautensa tulokset jäivät laihoiksi. Hän ei saanut kansalaisoikeusuudistuksia läpi elinaikanaan, minkä esimerkiksi Martin Luther King arveli johtuneen intohimon puutteesta mustien tasa-arvoa kohtaan. Kennedyä on arvosteltu myös surkeasti epäonnistuneesta Castron syrjäyttämisyrityksestä sekä Vietnamin sodan laajentamisesta. Hänen uskotaan myös olleen uskoton vaimolleen ja fyysisesti liian sairas presidentin virkaan, minkä hän salasi suurelta yleisöltä.[37][39]
Vuoden 2013 lopulla julkaistussa yhdysvaltalaisessa gallup-tutkimuksessa Kennedy oli selvästi suosituin maan sodanjälkeisistä 11 presidentistä. Kolme neljäsosaa vastaajista piti häntä keskimääräistä parempana tai loistavana presidenttinä ja vain kolme prosenttia keskimääräistä huonompana presidenttinä. Kennedyn arvostus oli korkein nuorten yhdysvaltalaisten keskuudessa. Kennedyn suosio virkakautensa aikana oli myös korkeampi kuin muiden yhdentoista sodanjälkeisen presidentin, vaikka se laskikin ensimmäisen vuoden 80 prosentista viimeisen mittauksen 58 prosenttiin.[40]
Kennedy tapasi washingtonilaisessa sanomalehdessä työskennelleen Jacqueline Bouvierin eräillä illallisilla 1951, ja 1953 he menivät ensin kihloihin ja sitten naimisiin 12. syyskuuta.[41] Heille syntyi neljä lasta, kohtukuolleena syntynyt esikoistytär Arabella (1956), Caroline (1957–), John nuorempi (1960–1999) ja keskosena syntynyt Patrick (1963), joka kuoli kaksi päivää syntymänsä jälkeen.[42][43]
Kennedyt toivat Valkoiseen taloon nuorekkaan ilmapiirin ja pyrkivät juhlistamaan siellä Yhdysvaltain historiaa, kulttuuria ja saavutuksia. Jacqueline Kennedy kutsuikin päivällisille ja tilaisuuksiin poliitikkojen, diplomaattien ja valtiomiesten seuraksi taiteilijoita, kirjailijoita, tutkijoita, runoilijoita ja muusikkoja. Hienostunut Jacqueline oli myös aikansa muoti-ikoni.[44]
Syrjähypyt
Kennedyn kuoleman jälkeen on esitetty väitteitä Kennedyn avioliiton aikaisista useista naissuhteista, joista tunnetuin on väitetty suhde Marilyn Monroen kanssa.[1] Kennedy ja Monroe tapasivat ensimmäistä kertaa tiettävästi 1961 päivällisjuhlissa. Monroen kerrotaan paljastaneen ystävälleen, että hänellä ja presidentillä oli yhden yön suhde maaliskuussa 1962.[45] Kennedyn yksityissihteeri Evelyn Lincoln on kertonut Kennedyn olleen naistenmies, joskin aloitteet tulivat yleensä naisilta.[46]
Terveys
Kennedyllä oli koko ikänsä ajan useita terveysvaivoja. Hänellä oli teini-iässä todettu kivulias selkävika, joka ei koskaan parantunut useista leikkauksista huolimatta. Hänellä oli myös Addisonin tauti, jonka hän salasi suurelta yleisöltä.[1] Viimeisinä vuosinaan Kennedy oli vahvan lääkityksen alainen vaivojensa takia.[47]
FBI:n seuranta
Keskusrikospoliisi FBI oli seurannut Kennedyä jo vuodesta 1942. Silloin Kennedy seurusteli Lontoossa asuessaan naisen kanssa, jota FBI piti epäilyttävänä, sillä tämä oli haastatellut Hitleriä ja Göringiä. Tästä seurannasta alkoi Kennedyn ja FBI:n johtajan J. Edgar Hooverin keskinäinen katkeruus, vaikka julkisesti Kennedy katsoikin parhaaksi aina imarrella Hooveria.[48] Hoover sai myöhemmin myös selville Kennedyn yhteydet mafiapäällikkö Sam Giancanaan.[49]
Lähteet
Kuosma, Tapio: John F. Kennedy: Unelma uudesta Camelotista. Nordbooks, 2014. ISBN 978-952-6643-85-4
Nelson, Michael: Congressional Quarterly's Guide to the Presidency, Volume II. Washington, D.C.: Congressional Quarterly, 1996. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
