Heinäkuun vallankumous eli Ranskan vuoden 1830 vallankumous oli heinäkuun 27. ja 29. päivän välillä vuonna 1830 Pariisissa tapahtunut kansannousu, joka johti kuningas Kaarle X:n vallastaluopumiseen ja Ludvig Filipin valtaannousuun. Kansannousu oli viime kädessä reaktio konservatiivisen Kaarle X:n julkaisemiin taantumuksellisiin heinäkuun ordonansseihin, joiden katsottiin kumoavan vuoden 1814 perustuslain periaatteet. Väkijoukko valloitti Tuileries’n, Louvren, arkkipiispan palatsin ja muita tärkeitä rakennuksia. Kaarle X luopui vallasta 2. elokuuta ja hänen tilalleen uudeksi kuninkaaksi nimettiin 9. elokuuta Ludvig Filip, jonka hallituskautta 1830–1848 kutsuttiin heinäkuun monarkiaksi.[1]
Ranskassa oli alkanut teollistuminen 1800-luvun alussa. Tehtaita rakennettiin ja suurliikemiehet tekivät suuria voittoja ja rikkauksia. Kaupungeissa eli työväenluokka, joka kamppaili vaikeissa olosuhteissa jokapäiväisestä toimeentulostaan. Heidän keskuudessaan eli muisto vuoden 1789 vallankumouksesta ja jakobiineista, jotka tasasivat rikkaiden ja köyhien erot. [2]
Lisää jännitettä yhteiskuntaan toi aateliston ja hengellisen säädyn vaalima ajatus siitä, että yhteiskunta tuli palauttaa sellaiseksi kuin se oli ollut ennen vuotta 1789. Heidän mielestään Ranska oli hunningolla, ja he kohdistivat inhonsa vapaamielistä porvaristoa ja sanomalehdistöä kohtaan. Porvaristo taas inhosi niin aatelistoa kuin työläisiäkin. [3]
Napoleonin sotien jälkeen hallitsijaksi oli noussut kuningas Ludvig XVIII, joka oli antanut Ranskalle perustuslain. Aateli ja hengellinen sääty ei voinut tätä hyväksyä, mutta porvaristo kannatti sitä ja toivoi hallituksen myös noudattavan sitä. Taitava pääministeri, Joseph de Villèle, sai tasapainopolitiikallaan yhteiskuntarauhan säilymään. Asiat muuttuivat, kun kuninkaaksi tuli vuonna 1824Kaarle X. [4]
Uuden kuninkaan aikana konservatiivien vaikutusvalta kasvoi ja he saivat vuonna 1829 pääministeriksi oman miehensä, ruhtinas Jules de Polignacin. Hän oli aikoinaan vastustanut vallankumousta ja Napoleonia ja ollut vakaumuksensa takia kymmenen vuotta vankilassa. Hän uskoi, että kuninkaat saavat valtansa suoraan Jumalaita. Häntä ei oltu yhdistetty mihinkään skandaaliin ja häntä pidettiin siveellisesti esikuvallisena ja moitteettomana. Arvostelijat moittivat häntä itsepäisyydestä, arvostelukyvyn puutteesta ja heikosta älystä. Ruhtinas Charles Maurice de Talleyrand sanoi hänen vievän Ranskan kuilun partaalle. Opposition äänenä esiintyi Talleyrandin tukema Adolphe Thiers, jonka julkaisema uusi sanomalehti, Le National ruoski armottomasti pääministeriä ja kuningasta. [5] Mukana hallituksen vastaisissa juonitteluissa oli myös tuleva kuningas, Orleansin herttua, Ludvig Filip, jonka kotipalatsin salonkeihin oppositiomiehet kokoontuivat. [6]
Tapahtumien kulku
Lähtölaukaus
Pääministeri de Polignac riitautui nopeasti edustajakamarin kanssa. Pääministeriään tukeakseen kuningas Kaarle X hajotti edustajakamarin ja määräsi uudet vaalit. Vaalituloksena oli opposition vahvistuminen edustajakamarissa. Nyt kuningas antoi julistuksen joka lakkautti painovapauden, vaalilakia muutettiin niin, että äänioikeutettujen määrä pieneni ja uusi edustajakamari hajotettiin. Kuningas kaappasi julistuksella itselleen laittomasti lisää valtaa. Tämä tapahtui 26. heinäkuuta1830. [7]
Kuningas Kaarle X, jonka heinäkuun julistukset olivat kipinä vallankumoukselle.
Seuraava päivä
Säädökset tehtiin julki kansalle ja aluksi Pariisissa vallitsi 27. heinäkuuta hiljaisuus. Kansaa alkoi kerääntyä hiljalleen kaduille ja Le Nationalin toimituksen eteen kerääntyneet näkivät poliisien menevän toimitukseen tehtävänään estää lehden ilmestymisen. Poliisin mukaan Le Nationalin toimittajat olivat rikkoneet uutta lakia julkaisemalla sanomalehteä ilman ennakkosensuuria ja sen koko painos sekä painokoneet piti takavarikoida. Thiers julisti, että hallinto on nyt menettänyt laillisuutensa ja ihmisten on käytävä vastarintaan. Sanat levisivät nopeasti julkisuuteen. Niitä levitettiin ympäri Pariisia julisteina. Ihmisiä alkoi kerääntyä pääministerin kodin edustalle huutaen iskulausetta Eläköön perustuslaki ![8]
Hallitus vastasi laittamalla armeijan liikekannalle ja asettamalla sotilaita vartioimaan merkittäviä rakennuksia. Pariisilaiset ryhtyivät rakentamaan barrikadeja ja aseita etsittiin kätköistä. Barrikadeilla esiintyi väkeä monista eri yhteiskuntaryhmistä: niillä oli ylioppilaita, käsityöläisiä, entisiä Napoleonin armeijan upseereita ja erityisen paljon oli liikkeellä työläisiä. Työläisiä elähdytti vanha jakobiinihenki ja ajatus yhteiskunnallisesta tasa-arvosta. Kiellettynä ollut trikolorilippu laitettiin liehumaan uudelleen. Vanha vapaustaistelija Gilbert du Motier de Lafayette keräsi kokoon jo lakkautetetun kansalliskaartin miehiä. [9]
Pariisin kaupungintalon valtaus, Jean Victor Schnetzin maalaus
Tunti tunnilla vallankumouksellisiin liittyi enemmän väkeä. Vallankumouksellisten voitto varmistui, kun kaksi rykmenttiä asettui heidän puolelleen. Louvre ja Tuileries’n palatsi vallattiin hallitukselta. Kuningas Kaarle X oleskeli edelleen kesäpalatsissaan Saint-Cloudissa. Pariisista kantautui laukausten ja kirkonkellojen ääniä, mutta kuningas ei antanut sen häiritä. Hän uskoi, että kyseessä oli vain pieni, itsekseen lakkaava mellakka. Vaikka kaupungista alkoi kantautua yhä huolestuttavampia viestejä, hän ei uskonut, että kansa haluaa hänet syrjään. [10]
Kun kaduilla taisteltiin, oli kulissien takana käynnistynyt poliittinen peli uuden hallinnon luomiseksi. Talleyrand lähetti nyt viestin Ludvig Filipille, että häntä tarvittaisiin Pariisissa. Näyttämölle astui takaisin myös Thiers, joka ilmoitti kannattavansa vapaamielistä kuningasvaltaa. Porvaristo oli pitänyt työläisiä tarpeellisina liittolaisina konservatiivista kuninkaan valtaa vastaan taistellessa, mutta sille ei haluttu antaa valtaa. Tasavaltaisen hallinnon pelättiin suututtavan suurvallat ja johtavan tuhoisaan sotaan. [11]
31. heinäkuuta
Kun Pariisi oli vallankumouksellisten hallussa, Ludvig Filip noudatti kutsua ja saapui Pariisiin. Lafaytte ja Ludvig Filip näyttäytyivät kansalle kaupungintalon parvekkeella ja trikolorin hulmutessa syleilivät toisiaan. [11]
Orléansin herttua Ludvig Filip saapuu Pariisiin, Jean-Baptiste Carbilletin maalaus
Loppunäytös
Kaarle X ymmärsi nyt, että hänen valtakautensa oli loppunut. Elokuun toisena päivänä hän luopui kruunusta pojanpoikansa hyväksi. Kuninkaanlinnan pihalla laskettiin kuninkaallinen lippu ja kuningas tarkasti viimeisen kerran kaartin. Viikkoa myöhemmin hän purjehti Englantiin. 9. elokuuta Ludvig Filip otti vastaan hänelle tarjotun kuninkaan kruunun. Osoituksensa vapaamielisyydestään hän otti itselleen hallitsijanimen Ludvig Filip, ranskalaisten kuningas.[12]
Vallankumouksen jälkeen
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Vallankumous synnytti uuden perustuslaillisen monarkian, jota kutsuttiin heinäkuun monarkiaksi. Sitä vastustavia konservatiivisia Bourbon-suvun kannattajia ryhdyttiin kutsumaan legitimisteiksi.
Ranskassa työläiset ja ylioppilaat pettyivät nopeasti vallankumouksen lopputulokseen. Äänioikeutettujen määrää oli uudessa perustuslaissa lisätty, mutta heidän määränsä oli kuitenkin vain 200 000 Ranskan 30 miljoonasta asukkaasta. Suurella osalla kansaa ei ollut mitään mahdollisuutta esittää mielipidettään maan politiikasta ja valtaa käyttivät lähinnä suurporvarit, yhteiskuntaluokka, johon myös kuningas Ludvig Filip samaistui. Lisäksi vuonna 1832 julkaistiin joukko säädöksiä, joilla uudelleen rajoitettiin painovapautta ja yhdistymisvapautta. [13]
Opposition ajatusmaailma tulee jälkipolville hyvin esille pilapiirtäjä Honoré Daumierin piirroksissa. Radikaali La Caricature -lehti julkaisi vuosina 1831–1835 sarjan armottomia pilapiirroksia, joissa Daumier syytti hallitsijaa halpamaisuudesta, omahyväisyydestä ja armottomasta kovuudesta köyhää kansaa kohtaan. Osansa saivat myös virkamiehet, ministerit ja suurliikemiehet. Daumier joutui piirrostensa takia vankilaan ja lehti lakkautettiin. [14]
Epäoikeudenmukainen vallanjako ja heikko taloustilanne johtivat maassa kesäkuun kapinaan vuonna 1832. Hallitus murskasi sen parissa päivässä. Tyytymättömyys jäi kuitenkin kytemään ja se kasvoi kasvamistaan johtaen vuoden 1848 helmikuun vallankumoukseen.
