Lasse Lucidor oli monta vuotta ulkomailla ja taitoi monta kieltä. Hänen lyriikkansa, jonka pääaiheita ovat juominen, naiset ja kuolema, on allegorista tai humoristista. Pohjimmaisena siitä kuitenkin tapaa raskasta mietiskelyä ja unelmointia,lähde? ja saatanan pelosta ja sieluhädästä puhuva uskonnollinen runous[1]. Hänen tuotannostaan tunnetaan parhaiten juomalaulut ja virret. Molemmissa on rajuutta ja värikylläisyyttä. Niissä saavat ilmaisunsa sekä kuuma, kiihkeä elämänhuuma että raskas, uskonnollinen vakavuus, jotka ovat ominaisia Ruotsin suurvalta-ajalle.[3]
Opiskeltuaan ja matkusteltuaan ulkomailla, luultavasti Carl Gustaf Wrangelin avustamana, Lucidor asettui noin 1669 Tukholmaan. Hän kirjoitti maksusta runoja kaikenlaisiin tilaisuuksiin, kuten häihin ja hautajaisiin.[4] Runot olivat usein sävyltään rohkeita ja huolettomia. Niinpä eräs hääruno, "Gilliarekvaal", tuotti hänelle tutkintovankeutta ja käräjänkäyntiä. Vallaton humoristi oli kuitenkin pohjaltaan raskasmielinen haaveksija, mitä jo hänen käyttämänsä runoilijanimetkin ilmaisevat: Lasse den olycklige ('onneton'), Lasse den sorgbundne ('surullinen'), Thanatophilander ('kuolemanrakastaja'). Onnistuneimpia ovat hänen juomalaulunsa ja virtensä. Lucidoria pidetään Ruotsin ensimmäisenä varsinaisena lyyrikkona, monessa suhteessa Bellmanin edeltäjänä. Vuonna 1689 ilmestynyt kokoelma Lucidorin runoja Helicons blomster (julkaistu Hansellin kokoelman 10. osassa 1869) on puutteellinen.[5] Kootut runot 1–2 julkaistiin 1914–1930[1].
Hän sai surmansa kapakkatappelussa Fimmelstången-nimisessä krouvissa[1] Tukholman Kindstugatanilla.[6][4]
Kuoleman ja itsetietoisen ihmisen välinen keskustelu, suom. Aarni Kouta, teoksissa: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia, Helsinki: Otava, 1922 ja Skandinavian kirjallisuuden kultainen kirja
