Mayflower

Mayflower
	; Mayflower Plymouthin satamassa, William Halsallin maalaus vuodelta 1882.
Tyyppi	Karakki
Lippuvaltio	Englanti
Kotipaikka	Mahdollisesti Essex
Omistaja	Christopher Jones (¼ omistaja)
Vesillelasku	1609 tai aiemmin
Status	Todennäköisesti romutettu 1624
Tekniset tiedot
Pituus	yli 30 m
Leveys	7,70 m
Matkustajia	102
Miehistö	yli 30
	Infobox OK

Tämä artikkeli käsittelee purjelaivaa. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.

Mayflower oli laiva, joka kuljetti 102 puritaania Plymouthista Englannista Pohjois-Amerikkaan syksyllä 1620. Matka kesti yli kaksi kuukautta, ja sen pituus oli noin 3 000 kilometriä.

Perille saavuttuaan Mayflowerilla tulleet pyhiinvaeltajat perustivat Uuden-Englannin ensimmäisen pysyvän siirtokunnan Massachusettsin rannikolle. Ensimmäisten kuukausien aikana siirtokuntaa koetteli korkea kuolleisuus. Selvittyään talven yli puritaanit omaksuivat seudun intiaaneilta monia tärkeitä taitoja, joiden avulla pystyivät vahvistamaan Plymouthin siirtokuntaa.

Mayflower saapui takaisin Englantiin toukokuussa 1621. Tämän jälkeen alus teki vielä yhden matkan Ranskaan, mutta se päätyi romutettavaksi vuonna 1624.

Tietoja laivasta

Mayflowerin rakennuspaikka ja -aika eivät ole tarkalleen tiedossa, mutta todennäköisesti alus rakennettiin Harwichissa Essexin kreivikunnassa vuonna 1609 tai hieman aiemmin. Ominaisuuksiltaan Mayflower oli aikakautensa tyypillinen kauppa-alus ja laivatyypiltään kolmimastoinen karakki. Etu- ja päämasto olivat täystakiloidut. Karakkien tapaan se oli kyllin vakaa ja tilava tekemään pitkiäkin merimatkoja. Sen vetoisuus oli 180–200 tonnia. Mayflowerin korkeat, linnamaiset rakenteet suojasivat miehistöä ja matkustajia mutta hidastivat laivan liikkumista vastatuuleen.^[1] Navigointilaitteisiin kuuluivat muun muassa kompassi, astrolabi, tiimalasi, kvadrantti ja jaakobinsauva. Aluksen keskinopeus oli noin 125 kilometriä päivässä. Ranskalaisten ja espanjalaisten mahdollisten merihyökkäysten varalta alus oli varustettu 12 kanuunalla.^[2]

Historia

Mayflowerin alkuvuodet

Mayflowerin komentajana toimi vuodesta 1609 eteenpäin Christian Jones, joka aikakirjoissa mainitaan myös yhdeksi aluksen omistajista.^[1] Jonesin komennossa Mayflower teki monia edestakaisia matkoja läpi kanaalin. Vuosina 1613–1616 aluksesta on useita havaintoja Thamesilla, ja aluksen mukana tulleet viinilastit viittaavat sen tekemiin matkoihin Euroopan johtaviin viininvalmistusmaihin Espanjaan, Ranskaan ja Portugaliin. Laivan tiedettiin myös kuljettaneen espanjalaista suolaa ja etikkaa Norjaan ja tehneen valaanpyyntimatkan Grönlantiin.^[1]

Matka yli Atlantin

1600-luvun alussa puritaanien radikaalit pyhiinvaeltajien ryhmät halusivat eroon eurooppalaisten kirkkojen vaikutuspiiristä. Englannin kuninkaan Jaakko I:n myöntämällä luvalla heille suotiin mahdollisuus purjehtia Amerikkaan vuonna 1620. Mayflower valittiin kuljettamaan puritaanit Atlantin yli. Maastamuuttajien ryhmään kerättiin 102 matkustajaa, joista puolet tuli Hollannin Leideniin paenneista pyhiinvaeltajista ja toinen puoli brittiläisistä puritaaneista.^[3]

Mayflower lähti Plymouthin satamasta 6. syyskuuta 1620. Matka alkoi ”suotuisissa tuulissa”, mutta ilmat muuttuivat nopeasti ja monet matkustajat kärsivät merisairaudesta. Purjehdus kesti hieman yli kaksi kuukautta ja oli kaikille matkaan osallistuneille vastenmielinen kokemus. Aluksella ei ollut liikkumatiloja niin suurelle määrälle matkustajia. Saadakseen yksityisyyttä monet eri suvut rakensivat itselleen pieniä eristettyjä hyttejä laivan välikannelle. Matkan aikana suolavesi valui ylemmältä kannelta hytteihin, joihin oli matkustajien lisäksi ahdettu heidän jokapäiväiset käyttötavaransa.^[4]

Mayflowerin tukirakennelmat olivat kovilla, mutta puusepän avulla alus onnistuttiin pitämään kasassa. Laivalääkäri oli ylityöllistetty jatkuvien sairauksien vuoksi. Komentaja Jones aikoi luopua matkasta ja kääntyä takaisin Englantiin mutta jatkoi suostuttelujen jälkeen matkaa. Vain kaksi ihmistä menehtyi, mutta monet matkustajista olisivat kuolleet, mikäli matka olisi jatkunut pidempään.^[4]

Uudella mantereella

Mayflower saapui Cape Codiin nykyiseen Massachusettsiin marraskuun lopulla 1620 tehtyään matkaa noin 3 000 mailia.^[2] Tuulelle altis niemenkärki ei vaikuttanut sopivalta asuinpaikalta siirtokunnalle, ja alus jatkoi matkaansa Patuxet-nimiseen paikkaan, jonne matkustajat päättivät perustaa Plymouthin siirtokunnan. Rakennustyöt kuitenkin viivästyivät, sillä suurin osa matkustajista oli kuumetaudissa, ja Mayflower joutui toimimaan sairaalalaivana. Joulupäivänä 1620 osa matkustajista ja miehistöstä aloitti ensimmäisen rakennuksen pystyttämisen, ja paikalle nousi tyypillinen englantilaisten maanviljelijöiden käyttämä savimaja.^[5]

Pyhiinvaeltajat olivat kuitenkin varustautuneet huonosti talven varalle, eikä siemenien istutus onnistunut routaiseen maaperään. Seuraavien kuukausien aikana tullut nälänhätä heikensi siirtolaisten asemaa, ja kevääseen mennessä monet olivat kuolleet.^[6]

Maaliskuun lopulla pyhiinvaeltajat tutustuivat kahteen englantia puhuvaan paikalliseen intiaaniin, jotka kertoivat, että Patuxet oli autioitunut eurooppalaisten kauppiaiden ja kalastajien mukana tulleiden kulkutautien surmattua suurimman osan väestöä.^[7] Nuorempi intiaaneista, joka tunnettiin nimellä Squanto, oli siepattu 1610-luvun alussa brittiläiseen alukseen ja kuljetettu Lontooseen. Monien vaiheiden kautta hän oli päätynyt takaisin synnyinseudulleen ja oli valmis auttamaan siirtolaisia. Squanto toimi siirtolaisten tulkkina ja esitteli näiden johtajat paikallisten wampanoagien vaikutusvaltaiselle päällikölle Massasoitille. Tämä ystävyyssuhde osoittautui puritaanien tulevaisuuden kannalta elintärkeäksi. Intiaanit opettivat heitä metsästämään ja kalastamaan ja näyttivät, miten kuolleita sillejä käytettiin lannoitteena onnistuneen maissisadon takaamiseksi.^[8]

Viimeiset vuodet

5. huhtikuuta 1621 Mayflower aloitti paluumatkansa vajaalla miehistöllä. Aliperämies, pursimies ja kokki sekä 12 muuta miehistön jäsentä olivat menehtyneet ankaran talven aikana. Laivan ruumaan oli kerätty painolastiksi Uuden-Plymouthin satamasta suuri määrä kiviä. Voimakas länsituuli, joka oli menomatkalla hidastanut Mayflowerin etenemistä, kuljetti aluksen puolta lyhyemmässä ajassa takaisin. Mayflower saapui Lontooseen toukokuun ensimmäisen viikon aikana vuonna 1621.^[8]

Saman vuoden aikana Jones ehti kuljettaa Mayflowerilla vielä yhden suolalastin Ranskaan. Hänen vointinsa ei kuitenkaan ollut palannut ennalleen Uudessa-Plymouthissa vietetyn ankaran talven jälkeen, ja hän kuoli keväällä 1622.^[8]

Mayflower jäi seisomaan Thamesjoelle kahden seuraavan vuoden ajaksi. Vuonna 1624 alus todettiin nopeasti lahoavaksi hylyksi, jonka omistajat, Jonesin leski mukaan lukien, määräsivät arvioitavaksi muutamalle laivanrakentajalle ja merimiehelle. Mayflowerin hinnaksi saatiin tuolloin 128 puntaa, joka oli vajaa kuudesosa sen alkuperäisestä arvosta vuodelta 1609. Aluksen kohtalo on tuntematon tästä eteenpäin, mutta todennäköisesti se romutettiin.^[8] Erään lähteen mukaan Mayflowerista puretut puurakenteet ostettiin eräästä laivanromuttamosta ja kuljetettiin Buckinghamshireen, jossa niitä käytettiin ladon rakentamiseen. Mayflowerin lato on nykyään matkailunähtävyys.^[9] ^[10]

Mayflower-niminen alus lähti Lontoosta Plymouthin siirtokuntaan myös vuonna 1629 ja kuljetti mukanaan 35 matkustajaa. Kysymyksessä oli kuitenkin eri laiva, sillä Mayflower oli paljon käytetty aluksen nimi.^[11]

Mayflower II (:

Vuosina 1955–1956 rakennettiin Devonissa Englannissa Mayflower II, joka oli näköismalli vuonna 1620 pyhiinvaeltajia kuljettaneesta aluksesta. Myös aluksen sisustus pyrki noudattamaan tarkkaan alkuperäistä mallia. Mayflower II:n kapteeniksi valittiin kokenut merenkävijä Alan Villiers, joka suuntasi aluksensa Atlantin yli huhtikuussa 1957. Samalla purjelaivan miehistö pääsi kokemaan millaista oli purjehtia Jaakko I:n aikaisella aluksella. Ensimmäisen kahden viikon ajan laivan laatikkomainen muoto aiheutti käytöksellään ongelmia miehistölle, mutta oikeaoppinen myrskypurjeen käyttö vakaannutti aluksen kulun kovassakin merenkäynnissä.^[12]

Sittemmin laivasta on tullut suosittu matkailukohde Massachusettsissa, ja se on valittu monien kansallisten ja valtiollisten juhlien pitopaikaksi. Kiitospäivänä vuonna 1970 Russell Meansin johtamat Amerikan intiaaniliikkeen (AIM) jäsenet valtasivat Mayflower II:n vastalauseena Yhdysvaltojen hallituksen kyvyttömyydelle hoitaa Amerikan intiaanien asioita.^[13]

Joulukuussa 2012 Mayflower II hinattiin kuivatelakalle, jossa sen runkorakenteita ja laudoitusta vahvistettiin.^[14]

Lähteet

Andersson, Rani-Henrik & Henriksson, Markku: Intiaanit: Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
Banks, Charles Edward: The English Ancestry and Homes of the Pilgrim Fathers: Who Came to Plymouth on the Mayflower in 1620, the Fortune in 1621, and the Anne and the Little James in 1623. Heritage Books, 2007. ISBN 978-0788420214
Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-385-9
Philbrick, Nathanael: Mayflower: A Story of Courage, Community, and War. Viking Adult, 2006. ISBN 978-0670037605

Viitteet

↑ ^a ^b ^c Philbrick 2006 s. 24.
↑ ^a ^b Mayflower Ship landofthebrave.info. Viitattu 15.5.2013. (englanniksi)
↑ Philbrick 2006 s. 29.
↑ ^a ^b Philbrick 2006 s. 3–4.
↑ Philbrick 2006 s. 82.
↑ Henriksson s. 40.
↑ Andersson & Henriksson 2010 s. 132.
↑ ^a ^b ^c ^d Philbrick 2006 s. 101.
↑ Banks 2007 s. 21.
↑ Buckinghamshire Guide englandschristianheritage.org.uk. Viitattu 12.5.2013. (englanniksi)
↑ The First Generation mtzionhistoricalsociety.org. Arkistoitu 14.2.2015. Viitattu 13.5.2013. (englanniksi)
↑ Philbrick 2006 s. 32.
↑ Henriksson s. 211.
↑ Save Your Ship plimoth.org. Arkistoitu 16.5.2012. Viitattu 14.5.2012. (englanniksi)