Minkki
Uhanalaisuusluokitus
Elinvoimainen [1]
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka:	Theria
Osaluokka:	Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko:	Petoeläimet Carnivora
Alalahko:	Caniformia
Heimo:	Näätäeläimet Mustelidae
Alaheimo:	Mustelinae
Suku:	Neovison
Laji:	vison
Kaksiosainen nimi
Neovison vison (Schreber, 1777)
Synonyymit
Mustela vison Schreber, 1777 [1] Lutreola vison Lutreola lutreola vison
Minkin levinneisyys, alkuperäinen alue tummanpunaisella ja siirtolaisalueet vaaleanpunaisella
Alalajit [2]
N. v. vison N. v. aestuarina N. v. aniakensis N. v. energumenos N. v. evagor N. v. evergladensis N. v. ingens N. v. lacustris N. v. letifera N. v. lowii N. v. lutensis N. v. melampeplus N. v. mink N. v. nesolestes N. v. vulgivaga
Katso myös
Minkki Wikispeciesissä   Minkki Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Minkki (Neovison vison^[2][3], aiemmin Mustela vison) on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva, vesistöjen läheisyydessä elävä näätäeläinlaji. Sitä kasvatetaan Euroopassa turkiseläimeksi, ja tarhoista karanneista eläimistä on muodostunut moniin maihin, myös Suomeen, luonnonvarainen kanta.

Villiminkki on väriltään tummanruskea, ja sen pohjavilla on samanvärinen kuin peitinkarvat. Jotkin yksilöt ovat miltei mustia, toiset taas vaaleanruskeita.^[4] Alaleuassa sillä on valkea läikkä, joka voi ulottua kaulaan saakka. Talvikarva vaihtuu huhtikuusta heinäkuuhun ja uusi talviturkki tulee loka-marraskuussa. Minkin vartalo on muodoltaan pitkä ja kapea.^[5] Luonnonvaraisten urosten ruumiin pituus on 30–46 cm^[5], minkä lisäksi hännän pituus on 13–21 cm.^[5] Naaraat ovat huomattavasti pienempiä. Urokset painavat 0,5–1,75 kg^[5] ja naaraat yleensä alle kilon. Turkistarhoilla eläimet ovat kuitenkin suurempia.^[6]

Minkin erottaminen vesikosta on hankalaa, sillä lajit ovat hyvin samannäköiset. Minkki on hieman suurempi ja sillä on valkoista yleensä vain alaleuassa, kun taas vesikolla myös ylähuuli on valkoinen.^[5] Väritys ei kuitenkaan ole varma tuntomerkki, sillä myös joillakin minkeillä on vaalea ylähuuli.^[5] Varma määritys voidaankin tehdä vain tutkimalla kuolleen yksilön hampaita ja kalloa.^[5] Minkillä yläleuan viimeisen poskihampaan sisäpuolisko on leveämpi kuin ulkopuolisko, mutta vesikolla ne ovat yhtä leveät.^[5] Vesikon toinen poskihammas on yksijuurinen, minkin kaksijuurinen.^[5]

Aggressiivisena tai kiihtyneenä minkki voi sihistä tai päästää kiljaisun. Kiimassa uros päästää kotkottavia ääniä. Poikasten ääntely koostuu lähinnä vikinästä.

Minkki on lähtöisin Pohjois-Amerikasta, jossa sitä tavataan Alaskasta ja Kanadasta^[2] Floridaan. Se puuttuu mantereen lounaisosan kuivilta alueilta.^[2]

Villistä minkistä kehitettiin 1920-luvulla tarhamuoto turkiseläinkasvatusta varten. Samalla vuosikymmenellä minkkejä alettiin kasvattaa Euroopan turkistarhoissa; esimerkiksi Ranskassa tarhaus alkoi vuonna 1926.^[5] Neuvostoliitossa tuhansia minkkejä myös tarkoituksellisesti istutettiin luontoon vuodesta 1933 lähtien.^[5] Virossa minkkitarhaus aloitettiin 1950-luvulla, ja sielläkin tämän vieraslaji villiintyi nopeasti.^[7] Lajia elää nykyään useimmissa Euroopan maissa, myös Britteinsaarilla ja Islannissa.^[2] Muutamista maista, kuten Britanniasta, minkkiä on yritetty hävittää siinä kuitenkaan onnistumatta.^[5]

Ruotsiin ensimmäiset minkit tuotiin vuonna 1928 ja muihin Pohjoismaihin vuonna 1929^[5]. Ruotsissa ja Norjassa havaittiin villiintyneitä minkkejä heti tarhauksen aloittamisvuonna.^[5] Suomessa ensimmäiset villiminkit tavattiin vuonna 1932 silloisen Kymen läänin alueella.^[5] Tarhojen vähyyden takia Pohjoismaiden kannat kasvoivat aluksi suhteellisen hitaasti, mutta kuitenkin jo 1950-luvun alkuun mennessä laji oli levinnyt koko Ruotsiin.^[5] Sotien aikana turkiseläimille ei ollut Suomessa saatavilla riittävästi ruokaa, joten niitä päästettiin vapauteen. Suomeen vaelsi myös itärajan taakse istutettuja yksilöitä. Toisen maailmansodan jälkeen turkistarhaus yleistyi varsinkin Suomen länsi- ja lounaisrannikolla.^[5] Vielä 1960-luvulla minkin levinneisyys Suomessa käsitti vain maan länsi- ja lounaisrannikot sekä naapurimaiden rajojen läheiset alueet.^[5] 1970-luvulla laji runsastui huomattavasti ja levisi miltei koko maahan, ja 1980-luvun lopulle mennessä se puuttui Suomessa enää Käsivarresta.^[5] Nykyisin minkki elää koko Suomessa^[4][8] ja sitä on löydetty lähes jokaisesta nisäkäslaskentojen 50 × 50 kilometrin ruudusta.

Aasiassa minkki on villiintynyt Kiinaan ja Japanin Hokkaidōon.^[2]

Koronaviruspandemian aikana 2020 Hollannissa ja Tanskassa havaittiin koronaviruksen tarttuvan minkkeihin ja minkkitarhoilta leviävän uusia koronavirusmuotoja ihmisiin. Epidemian seurauksena molemmat maat päättivät lopettaa kaikki maassa tarhatut minkit. Marraskuun alussa 2020 Tanskan ilmoittaessa päätöksestään se oli maailman suurin minkin nahkojen tuottaja.^[9][10] Suomessa alettiin tarhaminkkejä rokottamaan koronavirusta vastaan joulukuussa 2021^[11].

Sopeutuvaisena vieraslajina minkki on vahingollinen ekosysteemien alkuperäisille populaatioille. Sen on epäilty olleen osallisena vesikon häviämiseen Suomesta ja monista muista Euroopan maista. Minkki ja vesikko elävät samanlaisessa ympäristössä ja käyttävät samanlaista ravintoa^[5], mutta minkki on suurempi ja aggressiivisempi, ja syrjäyttää näin alkuperäisen lajin.^[7] Luonnonvaraisia vesikoita elääkin nykyään lähinnä vain Espanjassa ja Venäjällä.^[7] Tosin vesikko alkoi taantua jo 1930-luvulla, jolloin minkkejä oli vielä vähän.^[5] Tätä on yritetty selittää sillä, että minkkien mukana Eurooppaan olisi saapunut jokin vesikolle haitallinen sairaus.^[5] On arveltu, että myös hillerin uhanalaistuminen Suomessa johtuisi kilpailusta minkin kanssa.

Aiemmin oletettiin, että minkki kilpailee ravinnosta myös saukon kanssa.^[5] Saukko on minkille kuitenkin vesikkoa vahvempi kilpailija, ja Amerikassakin minkki elää samoilla alueilla amerikansaukon kanssa^[5]. Ruotsissa on todettu, että saukon väheneminen ennen minkkikannan runsastumista johtui vesien saastumisesta ja liiallisesta metsästyksestä.^[5] Minkki sopeutuu saukkoa helpommin ihmisen läheisyyteen, ja menestyy siksi paremmin muuttuneissa elinympäristöissä.^[5]

Minkin runsastumisen suurimpana ongelmana pidetään sen vaikutusta lintukantoihin. Maalla ja sisämaan vesistöissä pesivät linnut ovat alun perinkin sopeutuneet minkkimäisiin saalistajiin, kuten vesikkoon ja hilleriin, joten niille minkki ei ole kovin suuri uhka.^[5] Sen sijaan ulkosaariston luodoilla minkki on vahingollinen varsinkin ruokkilinnuille ja haahkalle^[5], koska näissä ympäristöissä ei luonnostaan ole ollut minkin kaltaisia pienpetoja. Ruotsissa minkkien tiedetään hävittäneen kokonaisia riskiläyhdyskuntia, ja Suomessakin ne voivat paikoitellen tuhota miltei puolet riskilöiden pesistä.^[5]

Minkki suosii vedellistä ympäristöä.^[4] Se viihtyy niin makean-, murto- kuin merivedenkin läheisyydessä. Se elää myös saariston karuilla luodoilla, mutta järviä ja jokia valitessaan se suosii paikkoja, joissa on runsas kasvillisuus sekä maalla että vedessä.^[8] Pohjois-Amerikassa sen alkuperäistä elinympäristöä ovat preerian pienehköt lampareet. Vaeltavat minkit seuraavat yleensä rantaviivaa, mutta voivat kulkea pitkiäkin matkoja avovedessä tai kuivalla maalla.^[5]

Villiminkit ovat pääasiassa yö- ja hämäräeläimiä. Tarhasta karanneet minkit taas liikkuvat yleensä päivisin. Vuorokausirytmiin vaikuttaa kuitenkin suuresti ravinnon määrä sekä paikan rauhallisuus, joten ei ole mitenkään harvinaista törmätä minkkiin päivisin. Se ei ole erityisen arka, mutta ei kuitenkaan yhtä utelias kuin kärppä. Aktiivisuus laskee talvisin.

Minkki liikkuu aaltomaisesti loikkien ja kohottautuu välillä takajaloilleen tarkkaillakseen ympäristöä. Vaikka se ei kovinkaan usein kiipeile puuhun, se liikkuu varsin ketterästi kallioilla. Vedessä liikkuessaan se kauhoo etutassuillaan, mutta sukeltaessaan saaliin perään se voi käyttää kaikkia neljää raajaansa.

Minkin elinpiiri on nauhan muotoinen, koska se kulkee pitkin rantoja saalista etsien. Pituudeltaan nauha voi olla useita kilometrejä. Päiväpiilot ovat usein lähellä paikkoja, joissa ravintoa on eniten saatavissa. Samaa sukupuolta olevia vastaan minkki puolustaa reviiriään muiden näätäeläinten tavoin, mutta uroksen ja naaraan reviirit eivät mene samalla tavalla päällekkäin. Myöskään uros- ja naarasminkin reviireissä ei ole niin suuria eroja. Kiima-aikana uros voi jättää reviirinsä ja lähteä vaeltamaan kauemmaksi pariutuakseen mahdollisimman monen naaraan kanssa.

Minkin ravinto koostuu pääasiassa nisäkkäistä (kuten myyristä^[5]), linnuista (varsinkin vesilinnut ja niiden munat ja poikaset^[4]), kaloista, sammakoista, ravuista sekä hyönteisistä.^[12] Amerikassa sen pääravintoa ovat piisamit, Pohjois-Euroopassa puolestaan kalat.^[5] Talvisin minkin ruokavalio on kalapainotteinen ja kesällä se syö enemmän muita eläimiä.^[4][5] Vesikkoon verrattuna minkki syö enemmän kalaa ja vähemmän pikkujyrsijöitä.^[5]

Minkin kiima-aika on alkukeväällä.^[4][5] Urokset vaeltavat silloin pitkiäkin matkoja naaraita etsien.^[5] Minkki kaivaa vain harvoin oman pesänsä, sen sijaan se käyttää luonnononkaloita, jotka se vuoraa ruoholla, höyhenillä ja karvoilla. Minkin kantoaika on 39–77 vuorokautta; kesto riippuu siitä, kuinka nopeasti munasolu kiinnittyy kohdun seinämään.^[5] Poikaset syntyvät huhti^[5]-kesäkuussa^[4] ja luonnossa niitä on kerralla yleensä 5–6.^[5] Turkistarhassa poikuekoko voi olla suurempi, enimmillään noin kymmenen^[4]. Syntyessään poikaset ovat sokeita ja lähes karvattomia. Silmät avautuvat noin neljän viikon iässä. Itsenäisiä poikaset ovat syksyllä^[5] neljän kuukauden ikäisinä, mutta sukukypsiä ne ovat vasta seuraavana kesänä.^[8] Luonnossa minkin ikä on keskimäärin neljä vuotta, mutta tarhoissa se voi olla kaksinkertainen, jopa yli 11 vuotta^[13].

Minkki luettiin aiemmin kärppien sukuun (Mustela), ja sitä pidettiin samannäköisen vesikon lähisukulaisena.^[5] 1980-luvulla kuitenkin huomattiin, että minkin kallonmuoto poikkeaa huomattavasti vesikosta ja muista euraasialaisista lajeista.^[5] Niiden samankaltaiset ulkonäkö ja elintavat ovat seurausta konvergentista evoluutiosta. Nykyisin minkki luokitellaan kuuluvaksi Neovison-sukuun yhdessä jo sukupuuttoon kuolleen Neovison macrodon -meriminkin kanssa.^[14]

Minkki jaetaan viiteentoista alalajiin.^[2]

Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Minkki luokitellaan kansallisesti haitalliseksi vieraslajiksi, ja sen pyytäminen on sallittua ympäri vuoden.^[15] Aiemmin minkki kuului Suomen riistaeläimiin^[16], ja sen metsästysaikaa oli koko vuosi. Vain naaras, jolla on poikasia, oli aiemmin rauhoitettu 1.5.–31.7. välisenä aikana.^[17] Lainsäädäntö muuttui 1. kesäkuuta 2019, ja nykyään minkkiä pidetään haitallisena vieraslajina, jonka pyydystäminen ei ole metsästämistä vaan tappamista ja hävittämistä.^[15]

Vuotuinen minkkisaalis on 2000-luvulla ollut noin 50 000–85  000 yksilöä. Minkkiä metsästetään useimmiten elävänä pyytävillä loukuilla, joihin tulleet yksilöt lopetetaan ampumalla. Hukuttamalla lopettaminen on kielletty.

• Laji.fi: Minkki (Neovison vison)
• iNaturalist: Minkki (Neovison vison)
• Vieraslajit: Minkki (Neovision vison)
• Suomen Metsästäjäliitto: Minkki
• Kookas.fi: Minkin elintavoista
• Yle Oppiminen: Villiminkki on haitallinen tulokaslaji
• Global Biodiversity Information Facility (GBIF): Neovison vison (englanniksi)
• University of Michigan, Animal Diversity Web (ADW): Neovison vison, American mink (englanniksi)
• ARKive: American mink (Mustela vison) (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Encyclopedia of Life: Mustela vison (luettu 4.8.2010) (englanniksi)
• Pherobase: Semiochemicals of Mustela vison, the American mink (englanniksi)

• Suomen turkiseläinten kasvattajain liitto, Dansk pelsdyravlerforening: Minkinkasvatus : yhteispohjoismainen minkinkasvattajain käsikirja. (2. painos) Jyväskylä: Gummerus, 1979. ISBN 951-635-195-6