Uransa alkuaikoina Kuosmanen saavutti taiteellisia voittoja Teuvo Tulion ja Nyrki Tapiovaaran elokuvissa. 1950-luvulla hän laati käsikirjoituksia suomalaisen klassikkokirjallisuuden pohjalta, ja syntyi muun muassa Maria Jotunin novelleihin perustuva Kun on tunteet. Kuosmanen ilmensi valkokangastehtävissään ennen kaikkea vahvatahtoisten naisten mielen maisemia. Teatterilavalla häntä nähtiin ainoastaan uran alkuvaiheessa sekä vuotta ennen äkillistä kuolemaansa.
Mirjami Kuosmanen syntyi tehtailija Paavo Kuosmasen ja Alina Finérin perheeseen Keuruun Virtalassa. Hän oli yksi kymmenestä lapsesta, joista jäi eloon kuusi. Perhe oli seudun varakkaimpia isän menestyvien tehtaiden ja sahojen ansiosta ja kasvatus oli vapaamuotoinen. Kuosmasen isä tapasi hemmotella tyttäriään ja kuljettaa heitä kouluun T-mallin Fordillaan. Auton lisäksi Kuosmasen tyttäret olivat kotipitäjässään kuuluja hurjapäisestä luonteestaan. Nuoruudessaan Mirjami Kuosmanen oli urheilullinen ja harrasti sitä menestyksekkäästi: hänen lajejaan olivat yleisurheilu, miekkailu ja uinti. Myös ratsastus oli hänelle läpi elämän kestävä intohimo. Urheilun lisäksi Mirjami harrasti kansantansseja. Varsin varhain hän sai liikanimen ”Hurjami”.[2]
Jo lapsena Kuosmanen herätti kylällä huomiota pelottomuudellaan ja rikkoi sovinnaisena pidetyn käytöksen rajoja – hän ajoi Harley Davidsonia ja urheili poikien kanssa. Mirjami kävi koulunsa ensin Lihjamon kylällä ja sitten Haapamäen yhteiskoulussa, josta hän siirtyi kahden sisarensa tavoin Jyväskylän yhteislyseoon. Kerran hän osallistui ainoana naisena Jyväskylän ympärijuoksuun koulunsa ankkurina. Kilpailun voitti eräs poliisi, mutta suurimman yleisönsuosion sai ”urheilukenttien amazooni” Mirjami.[3]
Ura
Revyytyttö ja tragedienne
”
”Tällä kaunottarella on pantterin nenä, turkoosinsiniset obeliskin silmät, kiihkeästi orientaaliset poskipäät ja atleetin jänteistä sommiteltu Venuksen vartalo. --- ”
”
– Toimittaja Antti Halosen näkemys Mirjami Kuosmasesta Seura-lehdessä vuonna 1939[4]
Epäonnistuneiden keittokouluopintojen jälkeen esiintymishaluinen Kuosmanen hakeutui Suomen Näyttämöopistoon. Hän valmistui kaksivuotisen opintorupeaman jälkeen vuonna 1938. Alkuun hän opiskeli päivät ja iltaisin työskenteli tanssijana Kansanteatterissaoperettien sivurooleissa. Sittemmin hän osallistui Eino Jurkan kiertueelle. Valkokangas veti Kuosmasta voimakkaammin puoleensa kuin teatterilava. Hän oli aloittanut elokuvauransa avustajatehtävissä vielä opiskellessaan Näyttämöopistossa. Ohjaaja Teuvo Tulio pani merkille Kuosmasen filmaattisen ulkomuodon ja kiinnitti hänet ensimmäiseen merkittävään elokuvarooliinsa Linnankoski-filmatisoinnissa Laulu tulipunaisesta kukasta (1938). Kuosmanen tulkitsi Annikkia, patriarkaattia halveksivaa ja syvästi loukattua nuorta naista. Menestys Annikin osassa vei nuoren näyttelijättären kokonaan filmiin, ja alkava teatteriura sai toistaiseksi jäädä.[5]
Tulion lisäksi Kuosmaseen iski silmänsä ohjaaja Nyrki Tapiovaara, joka kiinnitti hänet elokuvansa Miehen tie (1940) naispääosaan. Se osoittautui läpimurroksi, ja Kuosmanen varasti aikalaiskriitikoiden huomion. ”Hän on ylpeä ja tenhostaan tietoinen nuori rotunainen --- ”, Raoul af Hällström hehkutti Elokuva-Aitassa. Miehen tien myötä Kuosmanen lunasti paikkansa suomalaisen elokuvan vahvana tahtonaisena. Elokuva ei ehtinyt valmistua ennen talvisotaa, mutta Kuosmanen ehti avioitua elokuvan kuvauksesta vastanneen Erik Blombergin kanssa. Nyrki Tapiovaara kaatui rintamalla talvisodan loppuvaiheessa, jolloin Blomberg ja Hugo Hytönen saattoivat työn loppuun.[4]
Tapiovaaran vuonna 1939 ohjaamassa komediassa Kaksi Vihtoria Kuosmanen esitti revyykappaleen ”Sulamit”. Hänen erikoinen tumma äänensä sai lehdissä aikaan suoranaisen mielipidekiistan. Jatkosodan vuosina Kuosmanen siirtyi Suomen Filmiteollisuuteen. Muutaman sivuroolin jälkeen hän sai naispääosan lapsettomuusongelmista kärsivänä Yrjänän mahtitilan emäntänä Edvin Laineen maalaisdraamassa Yrjänän emännän synti vuonna 1943. Elokuvan ainoa heikkous oli suomalaisfilmeille tyypillisesti liika teatterinmakuisuus. Kuosmaselle Selma Yrjänä oli taiteellinen triumfi; hän vakuutti sekä ulkoisella että sisäisellä tulkinnallaan. Hänen olemuksessaan nähtiin harvinaislaatuista alkuvoimaa.[6]
Sodan jälkeen Kuosmasesta kuoriutui valkokankaiden tragedienne. Elokuvassa Sinä olet kohtaloni (1945) hän suorastaan yliampui roolisuorituksensa mustasukkaisena vaimona. Vuosisadan puoliväliä kohti hänen roolinsa muuttuivat vaatimattomiksi. Ainoa poikkeus oli pääosa ruotsalaiselokuvassaLivet i Finnskogarna (Elämää suomalaismetsissä, 1947), jonka kuvasi hänen puolisonsa. Kuosmanen sai ruotsalaislehdistöltä erinomaiset arviot ja häntä nimitettiin ”Ruotsin Esther Williamsiksi” Hollywoodin esikuvan mukaan.[7]
Kevättalvella 1949 Mirjami Kuosmanen matkasi puolisonsa Erik Blombergin kanssa Lappiin tekemään elokuvaa Aila – Pohjolan tytär, jonka ohjasi Jack Witikka. Teos ei onnistunut toivotusti, joten tie oli avoin Kuosmasen tunnetuimmalle elokuvaroolille. Blomberg ohjasi fantasiaelokuvan Valkoinen peura (1952), jossa Kuosmanen on vaarallisen lumouksen valtaan joutunut Lapin nainen Pirita. Ajatus muotoaan muuttavasta, kohtalokkaasta naisesta syntyi Kuosmaselle eräänä yönä. Valkoista peuraa pidettiin heti tuoreeltaan poikkeuksellisena suomalaisena elokuvana. Se on nimenomaisesti Kuosmasen ja Blombergin luomus. Pariskunta kehitti käsikirjoituksen Kuosmasen aiheen pohjalta. He paneutuivat aiheeseen ja hakivat kuvauspaikat Lapissa retkeillen. Elokuva sai ensi-iltansa kesäolympialaisten aikaan heinäkuussa 1952. Kriitikot olivat myytyjä ja teokselle povattiin heti myös kansainvälistä menestystä. Kuosmanen palkittiin roolistaan parhaan naispääosan Jussi-patsaalla. Keväällä 1953 Valkoinen peura sai Cannesissa erikoispalkinnon. Kuosmanen oli ensimmäinen Cannesin elokuvajuhlille kutsuttu suomalainen filmitähti.[9]
Kuosmanen kertoi Uusi Suomi -lehdelle Cannesin-matkasta: ”Noihin neljääntoista päivään mahtui lukematon määrä lounaita, cocktail-kutsuja ja iltajuhlia. Kun aamulla astui ulos hotellihuoneen ovesta, oli kyllä parasta ottaa heti hymy huulilleen, sillä valokuvaajia ja lehtimiehiä vilisi kaikkialla. Eräässä tilaisuudessa oli läsnä 30 filmitähteä ja 450 lehtimiestä – sen kauheampaan paikkaan ei enää voi joutua!” Cannesissa Kuosmanen ystävystyi Olivia de Havillandin kanssa. Valkoinen peura palkittiin myös HollywoodissaGolden Globe -palkinnolla parhaana vieraskielisenä elokuvana vuonna 1956.[3]
Myöhempi ura
Kuosmanen näytteli myös muissa puolisonsa ohjaamissa elokuvissa, joista mainittakoon Maria Jotunin tekstiin perustuva Kun on tunteet (1954) ja Aleksis Kiven aiheeseen perustuva Kihlaus (1955). Ensin mainittu sai erinomaiset arvostelut ja se oli elokuva, josta Kuosmanen oli itsekin ylpeä. Hän teki siinä taiteellisesti kestävän luonnetutkielman Hulta Hempukasta. Kihlausta kriitikot pitivät melko keskinkertaisena, mutta kuitenkin onnistuneena elokuvana.[10] Kuosmanen käsikirjoitti useimmat Blombergin ohjaamista elokuvista. Hän oli työssään perinpohjainen ja teki taustatyötä novellien sovitusta varten. Elokuvat syntyivät tiiviissä yhteistyössä; Blomberg ohjasi kameran liikkeitä ja ihmisiä, Kuosmanen taas näyttelijätyötä ja dialogia.[3]
Kuosmasen viimeiseksi elokuvarooliksi jäi ruotsalaisnaisen rooli Aarne Tarkaksen elokuvassa Jokin ihmisessä (1956). Vuonna 1959 hän oli mukana käsikirjoittamassa suomalais-ruotsalais-puolalaista yhteistuotantoa Hääyö. Lopputuloksena oli naiivi tekele ja kaupallinen mahalasku.[11] Sen jälkeen Kuosmanen työskenteli lyhyt- ja mainoselokuvatuotannon parissa.[3]
Mirjami Kuosmanen kuului Suomi-Unkari Seuran johtokuntaan vuodesta 1956, ja toimi vuodesta 1957 seuran puheenjohtajana. Kuosmanen palasi näyttämölle syksyllä 1962, jolloin hän esitti Henrik IbseninMeren naisen nimiroolin Intimiteatterissa. Aihe oli kummitellut Kuosmasen mielessä jo 1950-luvulta lähtien. Näytelmästä tuli oikea tahtojen taisto, kun Kuosmaselle ja ohjaaja Mauno Manniselle tuli erimielisyyksiä.[3] Yleisö ei kuitenkaan innostunut Kuosmasen tulkinnasta, jota pidettiin liian vähäeleisenä.[12]
Avioelämä
Mirjami Kuosmanen avioitui syksyllä 1939 kuvaaja Erik Blombergin (1913–1996) kanssa. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran Kansanteatterissa vuonna 1938, jolloin Blomberg näki Kuosmasen Vetoketju -revyyssä ”nakkaamassa koipea”. Vasta vuotta myöhemmin Miehen tien kuvauksissa Kuosmanen ja Blomberg tutustuivat toisiinsa paremmin. Parin avioaikeista ei moni tiennyt – suuria häitä ei pidetty, vaan vihkimisen suoritti tuomari Helsingin tuomiokunnan arkistossa. Pariskunnalle syntyi neljä lasta: Peter, ”Petteri” (1941), Nina (1942), Juha (1944) ja Erkka (1945).[13]
Ihmisenä Kuosmasta on luonnehdittu elokuvahahmojensa tavoin tahtonaiseksi: elinvoimaiseksi, värikkääksi ja välittömäksi.[12] Kuosmanen kuoli äkilliseen verisuonen katkeamaan 48-vuotiaana. Hän oli ollut uimassa Uimastadionilla 5. elokuuta 1963 ja pyörtyi suihkussa päässä katkenneen verisuonen seurauksena.[3] Kuosmanen on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.[1]
