Monte Hellman syntyi vuonna 1929 Brooklynissä, missä hänen vanhempansa olivat käymässä, ja kasvoi Albanyssä. Hän muutti myöhemmin Los Angelesiin, missä tienasi toimeentuloa muotovalokuvia myymällä. Hän valmistui Stanfordin yliopiston teatteritaiteen linjalta ja opiskeli sen jälkeen elokuva-alaa UCLA:ssa.[1]
Hellman liittyi elokuvaleikkaajien liittoon ja perusti Los Angelesissa teatteriseurueen. Yksi hänen rahoittajistansa oli Roger Corman. He tuottivat muun muassa Samuel Beckettin näytelmän Waiting for Godot. Seurue ehti toimia vain vuoden, kun se häädettiin pois tiloistansa. Corman rohkaisi tämän jälkeen Hellmania elokuva-alalle. Hellmanin ensimmäinen elokuva oli Beast From Haunted Cave (1959), jossa esiintyi hämähäkkimäinen hirviö.[1] Hellmanista tuli yksi Cormanin suojateista, jotka oppivat tekemään tuottavia elokuvia mahdollisimman pienellä budjetilla.[2] Hellman sai Cormanille tehtäväkseen myös muun muassa elokuvan Terrorin vallassa (1963) kuvausten loppuunviemisen.[3]
Hellman ystävystyi elokuvan Terrorin vallassa kuvausten aikana Jack Nicholsonin kanssa, joka oli myös mukana Hellmanin Filippiineillä kuvatuissa elokuvissa Back Door to Hell (1964) ja Flight to Fury (1964). Näiden jälkeen Hellman ohjasi vuonna 1966 Cormanin ehdotuksesta lännenelokuvat Hän ampui ensin ja He ratsastivat läpi luotisateen, jotka kuvattiin peräjälkeen Utahissa. Nicholson näytteli jälleen molemmissa pääosaa.[3]
Hellmanin kaupallinen menestys oli heikkoa, joten Two-Lane Blacktop hänen oli vaikea löytää uusia töitä ja otti käytännössä kaikki ohjaustyöt, jotka vain sai.[3] Hellmanin piti ohjata Pat Garrett ja Billy the Kid (1973), mutta hänet korvattiin Sam Peckinpahilla. Kvasidokumentaarinen Cockfighter (1974) oli Hellmanin seuraava ohjaus. Sen jälkeen hän teki sopimuksen Hammer Filmsin kanssa rikostarinasta Shatter. Hänet kuitenkin korvattiin toisella ohjaajalla ennen tuotannon alkamista. Tappajan rakkaus (1978) oli puolestaan Espanjassa kuvattu spagettiwestern.[1]
Nihiliststä Iguanaa levitettiin huomattavan pienelle yleisölle, mutta se kiinnitti kuitenkin nuoren Quentin Tarantinon huomion. Tämä jopa pyysi Hellmania ohjaamaan käsikirjoituksensa Reservoir Dogs (1991). Tarantino sai kuitenkin itse mahdollisuuden toimia ohjaajana, mutta antoi Hellmanille vastaavan tuottajan tehtävän.[3] Hellman palasi vasta kaksi vuosikymmentä myöhemmin, kun hän ohjasi elokuvan Road to Nowhere (2010). Se esitettiin Venetsian elokuvajuhlilla, missä sille annettiin tuomariston erikoispalkinnon. Hellman itse kertoi, että Road to Nowhere oli hänen uransa henkilökohtaisin elokuva.[2]
