Pieter Bruegelin satiirinen maalaus Sokeat johtamassa sokeita (1568).
Satiiri on taiteen laji ja tyylikeino, joka tarttuu todellisuuden ja ihanteiden eroavaisuuksiin ja kritisoi ihmisten paheita tai yhteiskunnan epäkohtia. Satiirista teosta läpäisee kriittinen, pilkallinen tai aggressiivinen asenne, pureva iva.[1]
Teksti määrittyy satiiriksi yleensä sen sävyn tai tarkoituksen mukaan, ei niinkään sen ulkoisten muotokriteerien perusteella. Ulkoisen muotonsa satiiri lainaa isäntälajiltaan. Satiiri on laji tai moodi, joka voi tunkeutua mihin tahansa muuhun lajiin ja alistaa sen satiirisen tarkoituksensa palvelukseen, näin muuttaen sitä oleellisesti. Satiirin isäntälaji voi olla esimerkiksi runo, matkakertomus, kirje, pitokuvaus, essee, dialogi, tutkielma tai romaani.[1]
Satiirista teosta läpäisee kriittinen, pilkallinen tai aggressiivinen asenne, pureva iva. Satiirin päätarkoitus on poliittinen, yhteiskunnallinen tai moraalinen. Satiiriin kuuluu kuitenkin myös hauskuus, sillä se esittää kritiikkinsä naurua herättäen ja koomisin keinoin, tekemällä kohteestaan naurettava. Satiiri onkin joskus luettu huumorin lajiksi. Mutta siinä kun huumori ymmärretään yleensä hyväntuuliseksi ja kujeelliseksi leikinlaskuksi, jossa naurettaviin elämän ilmiöihin suhtaudutaan myötätuntoisesti, satiiri on harvemmin tällä tavoin myötätuntoista. Satiirissa kohteen naurettavuus voidaan osoittaa ilman myötäelämisen signaaleja.[1][2]
Satiiri lähenee toisinaan tarkoitushakuista polemiikkia ja propagandaa. Satiiria ja propagandaa yhdistää musta-valkoisen kontrastin luominen, selvästi hahmottuvat hyvän ja pahan symbolit sekä abstraktin periaatteen esittäminen konkreettisessa muodossa. Satiiri kuitenkin käyttää näitä keinoja tarinansa lähtökohtana mutta ei pyri propagandan tavoin vastakohtien lopulliseen lukitsemiseen.[1]
Valtioneuvoston kanslian julkaiseman Informaatiovaikuttamiseen vastaaminen -oppaan mukaan satiiria ja parodiaa voidaan käyttää disinfomaation keinona harhaanjohtavan informaation levittämiseen ja yksilöiden, narratiivien tai mielipiteiden naurunalaiseksi saattamiseen tai kritisointiin. Huumoria voidaan käyttää kiistanalaisten mielipiteiden oikeuttamiseen.[3]
Satiirilla on aina kohde, jota se kritisoi. Satiirin kohde voi olla ilmeinen tai tulkintakysymys ja lukijan määriteltävissä.[4]
Satiiri nauraa kohteille, joissa on jotain pahaa, vahingollista ja tuhoavaa, mutta ei harmittomille kohteille kuten mille huumorissa nauretaan. Satiirissa naurettava tulkitaan eettisessä valossa, hyvän vastakohtana. Tähän poikkeus on typeryyden pilkkaamiseen keskittyvä satiiri.[5]
Satiirin kohteeksi voidaan periaatteessa valita mikä tahansa. Kohde voi olla yleisinhimillinen, ajaton heikkous tai pahe, kuten vallanhalu, ahneus tai tekopyhyys. Kohde voi olla myös historiallinen henkilö tai ryhmittymä, kuten vallanpitäjä, poliittinen liike tai uskonnollinen ryhmä. Yhdellä satiirilla voi olla useitakin kohteita. Hyvä satiiri on purevaa, pisteliästä, iskevää tai myrkyllistä, ja sen pitää ainakin periaatteessa pystyä vahingoittamaan kritisoimaansa kohdetta.[4]
Satiirikko perustaa toimintansa mielestään oikeellisuuteen ja nimeää syyllisiä. Useat satiirien kirjoittajat ovat korostaneet, että he hyökkäävät kohdistetusti pahetta ja typeryyttä vastaan; viattomat, hyveelliset ja viisaat ovat satiirilta turvassa. Satiireille on kuitenkin ominaista hyökkäävä subjektiivisuus, harvemmin kriittinen objektiivisuus.[4]
Satiirin aggressiivisuus näkyy yksinkertaisimmillaan verbaalisena väkivaltana, haukkumasanoina ja kirouksina. Kertovassa ja fantastisessa satiirissa esiintyy piilevämpää, symbolista aggressiota. Juonen tasolla se ilmenee siten, että satiirien henkilöhahmot joutuvat toistuvasti kivuliaisiin seikkailuihin. Epäsuoraa aggressiota on siinä, kun henkilöhahmoja alennetaan eläimiksi, mekaanisiksi olioiksi tai karikatyyreiksi.[4]
Satiirin henkilökuvaus on kärjistävää. Kohteen naurettavia puolia liioitellaan pilkallisesti, ei niinkään henkilön fyysisiä piirteitä kuten koomisessa esityksessä, vaan hänen heikkouksiaan tai paheita. Ulkomuotonsa kohentelijoita ja oikean olemuksensa kätkijöitä satiireissa käsitellään happamasti.[4]
Satiirien henkilöinä on vallanhaluisia sadisteja, turhamaisia diivoja sekä omaa tähteyttään suojelevia typeryksiä. Henkilöt ovat litteitä karikatyyreja, jotka koostuvat muutamista keskeisistä luonteenpiirteistä, heikkouksista tai paheista.[6]
Satiirin kohde on komediasta poiketen usein tunnistettava ja historiallinen henkilö. Nauru suuntautuu satiirissa myös yleensä ylöspäin sosiaalisessa hierarkiassa, kuten poliittisiin vaikuttajiin, auktoriteettihahmoihin tai oppineisiin. Satiirikko asettuu näiden yläpuolelle tuntemalla moraalista tai älyllistä ylemmyyttä. Oppineisuus voidaan osoittaa näennäiseksi ja ihminen teeskentelijäksi. Satiirissa ei ole yleensä hyväksyttyä että valtaa pitävä pilkkaisi alaistaan. Myöskään vakavasti sairaille ei satiirissa naureta, luulosairaille kylläkin.[7]
Yksi satiirin kestoaihe on ihmisyyden pintapuolisuuden ja perimmäisen eläimellisyyden osoittaminen. Suosituimpia vertailukohtia ovat olleet aasi, apina ja sika. George OrwellinEläinten vallankumouksessa ihmisen metaforinen eläimellisyys muuttuu konkreettisesti kun valtaapitävät siat samastuvat neuvostovallan poliittisiin johtajiin ja maatilan muu karja riistettyyn kansaan.[6] Ihmisen eläimellisyys voi uudemmissa tai karnevalistisissa satiireissa olla myös vapauttava ja kumouksellinen, ei vain yksinomaan kritiikin kohde.[8]
Uudempana aikana suosituiksi satiirin kohteiksi ovat nousseet henkilöt, joiden identiteetit ovat rakentuneet naistenlehdistä ammennetun minäkuvan, merkkituotteiden tai populaarikulttuurin luomien mielikuvien varaan.[8]
Satiirien kestokohteita eri aikoina ovat olleet esimerkiksi materiaalisuuden ja pinnallisuuden kritiikki sekä kuvaukset ihmisistä, jotka ovat vieraantuneet itsestään, elämästään ja todemmasta todellisuudesta. Esimerkiksi Evelyn Waugh’n teosten hyvin toimeentulevat ihmiset täyttävät tyhjyyttään erilaisilla pirskeillä ja makaabereilla huvituksilla.[9]
Nykyajan satiireissa toistuvia aiheita ovat esimerkiksi virtuaalimaailman ylivalta, rahan, menestyksen tai elämysten loppumaton halu sekä oman yksilöllisyyden epätoivoinen etsintä. Nykyajan satiirille tyypillistä on ahneuden, itsekkyyden tai vallanhimon kaltaisten paheiden tuomitseminen.[9]
Muita piirteitä
Satiiri on usein rakenteeltaan episodimaista, siinä on poikkeamia, nopeita näkökulman vaihdoksia, äkillistä lopetusta ja kaikenlaista runsautta.[1]
Satiiri joskus hämärtää normaaliuden ja hulluuden rajaa, kyseenalaistaen nämä luokittelut mielivaltaisina. Tästä tunnettu esimerkki on Jaroslav Hašekinsotamies Švejk. Viisaus näyttäytyy satiireissa usein Svejkin kaltaisten narrien hahmoissa, jotka näennäisen naiiveilla mutta selvänäköisillä kysymyksillään aiheuttavat häiriöitä yhteiskunnan näennäisen toimivassa koneessa.[9]
Satiiriin kuuluu lahjomaton tuomitseminen. Satiirikot sanovat pyrkivänsä kertomaan totuuden tai tuomaan esiin havaitsemiaan näennäisarvoja tai valheellisuutta. Satiirikon totuudessa on toki usein myös subjektiivisuutta, valikointia ja liioittelua. Satiiri on usein nähty sananvapauden pioneerina, jolla on lupa rangaistuksetta, suorapuheisesti ja sopivuuden rajoja koetellen kritisoida yhteiskunnallista kehitystä ja paljastaa ihmisten paheita.[10]
Satiirissa voi olla sanaleikkejä, kielellistä nokkeluutta ja fantasiaa, joilla satiirista tehdään nautittavaa ja huvittavaa. Muista kritiikin muodoista satiirin erottaakin hauskuus ja fiktiivisen maailman luominen. Satiirista ja koomista esitystä yhdistää potentiaalinen hauskuus, eikä lajien välillä ole selvää rajaa. Satiirin päätarkoituksena ei kuitenkaan ole viihdyttäminen tai hauskuuttaminen kuten komedialla, vaikka se hyödyntäisikin komiikkaa ja huumoria. Satiirisuuteen kuuluu huumorin alla piilevä vakavuus, ja se pyrkii ennemmin opettamaan kuin huvittamaan.[11] Satiirin nauru on äärimmillään vahingoniloista, leimaavaa ja ulkopuolelle sulkevaa. Siinä on mukana sosiaalinen ja rankaiseva aspekti, ja se kykenee tuottamaan häpeää.[7]
Satiirin maailmat
Kirjalliset, kertovat satiirit luovat fiktiivisen maailman sepitettyine henkilöhahmoineen. Tämä maailma ei kuitenkaan ole erillinen tekstinulkoisesta todellisuudesta, sillä satiirin ja sen lukemisen keskeisiä konventioita on viittaaminen kielenulkoiseen todellisuuteen. Maailma voidaan kuvata negatiivisesti arvottaen rappion maailmaksi, minkä taustalla on toive paremmasta maailmasta.[12]
Satiirien maailman kriittisyyden voi sanoa syntyvän vastaavuudesta fiktion maailman ja reaalimaailman välillä sekä erillisyydestä ideaalin ja reaalisen välillä.[13]
Satiireissa pyritään tuomaan esiin jokin kätketty tai vaiettu todellisuus, maailma kulissien takana. Tällainen paljastamisen pyrkimys saa usein moraalisen luonteen kun näennäisesti hyveellisen, toimivan todellisuuden takaa paljastuukin paheellinen, todempi todellisuus. Niiden eron näyttämiseen perustuu yksi satiirien suosikkikohde, tekopyhyyden tai kaksinaismoraalin kritiikki.[14]
Satiirien henkilöt ovat harvoin pohjimmiltaan hyviä; jos ovat, ympäröivä fiktion maailma turmelee tai tuhoaa heidät.[14] Satiirissa paha on ottamassa voiton hyvästä, ja kirjoittamisellaan satiirikko vastustaa tätä kehitystä.[15]
Satiirisen kritiikin välineenä on joskus käytetty utopiaa, onnellista ja parasta mahdollista yhteiskuntaa. Esittämällä sen kautta ihanteita satiirikko tuo verhotusti julki oman yhteiskuntansa epäkohtia ja mahdollisia uudistusehdotuksia. Utopiaakin yleisempi satiirityyppi on dystopia, joka on ihannevaltion vastakohta, synkkä maailma, joka toimii varoittavana esimerkkinä. Tunnettu dystopia on George Orwellin Vuonna 1984. Koska satiirien kritiikki suuntautuu aina ihmisen väärään toimintaan, dystopian kautta satiirikko osoittaa pienen ryhmän itsekkäiden pyrkimysten jättävän jalkoihinsa yksilön vapauden, tasa-arvon ja onnellisuuden.[16]
Sota on tyypillinen satiirin ja dystopian kohde, etenkin sotakoneisto ja sotaretoriikka sekä sodan valheelliset motiivit.[17]
Juoni ja kehittyminen
Satiirissa kehitykseen suhtaudutaan usein pessimistisesti, ja onnellinen lopetus tai sovitus eivät useinkaan kuulu satiiriin. Tapahtumat voivat kehittyä usein vain huonompaan suuntaan. Mikään ei kehity, maailma ei muutu, henkilöt eivät kasva, viisastu tai tee parannusta. Usein sama painajaismainen tilanne palaa uudestaan ja uudestaan, ja merkityksettömyys ja turhuus korostuvat. Satiireissa juoni ei olekaan komposition tärkein osa, vaan satiiri panostaa henkilöhahmoihin ja paheiden kuvaamiseen.[18]
Satiirin juoni lähenee usein absurdia esitystä, jonka keskeisiä piirteitä ovat järjenvastaisuus, kaiken tarkoituksen poissaolo, tapahtumat mielekkääksi tekevien syy-seuraussuhteiden katkeaminen tai itse tapahtumien puuttuminen.[18]
Horatiuksen satiiri on lempeäsävyistä satiiria. Horatius käsittelee ihmisille ominaisia hullutuksia ja ristiriitaisuuksia suvaitsevaisesti, pikemminkin huvittuneena kuin närkästyneenä.[20]
Menippolainen satiiri on ilomielinen proosasatiirin muoto. Siinä henkilöiden luonteenpiirteitä liioitellaan karikatyyrimäisesti, ja he esiintyvät lähinnä joidenkin ajattelu- ja suhtautumistapojen edustajina.[21]
Juvenaliksen satiiri on kärkevää ja pessimististä. Sen maalitauluina ovat etenkin rikkaat, teeskentelijät, säädyllään ylpeilevät, naissukupuoli, ulkomaalaiset (etenkin kreikkalaiset), suurkaupungin elämä ja yleinen moraalittomuus. Juvenalis hekumoi kaikkinaisen mädännäisyyden kuvaamisella.[22]
Historiaa
Antiikin aikana satiirisia piirteitä oli monissa Rooman ja Kreikan kirjallisuuden lajeissa, kuten komediassa, ivarunoudessa ja epigrammeissa. Kreikassa satiiria ei kuitenkaan esiintynyt itsenäisenä lajina, vaan varsinainen satiiri oli latinankielistä, heksametrimittaan kirjoitettua runoutta.[23] Ensimmäisiä tunnettuja satiirikkoja ovat kreikkalaiset Arkhilokhos, Hipponaks, Aristofanes ja Menippos. Roomalaisen satiirin edustajia olivat esimerkiksi Ennius, Lucilius, Varro, Horatius, Petronius, Martialis ja Juvenalis.[19]
Euroopan kirjallisuudessa satiireja esiintyi niukasti 100-luvun ja 1000-luvun välissä. Sen jälkeen satiiri nousi Euroopassa uuteen kukoistukseen, ja onkin sanottu, että 1100-luvulla kirjoitettiin enemmän satiirisia tekstejä kuin millään muulla läntisen kulttuurin vuosisadalla. Satiirin sisarlajeista kuten ridiculumista, nugasta ja invektiivistä keskiajan satiirilla yleensä tarkoitetaan niitä pitempää ja kertovaa runomuotoista tekstiä, joka on sisällöltään moraalikriittisen pilkkaava. Lempiaiheita 1000-luvun latinankielisessä satiirissa olivat korruptio ja lahjonta, jotka olivat tulleet ajankohtaisiksi kiistoissa maallisten hallitsijoiden ja katolisen kirkon virkanimityksistä. Myös irstaus oli suosittu aihe. Moni satiiri oli vuoropuhelun muodossa.[24] 1100-luvulla satiirit pitenivät ja saivat lähes eeppiset mittasuhteet.[25]
Keskiajan loppupuolella satiirisia aineksia sisältyi runsaasti esimerkiksi fabliau-tarinoihin, goliardirunouteen, eläinfaabeleihin sekä muun muassa Geoffrey Chaucerin kertomuksiin ja François Villonin balladeihin.[19]
Myöhäiskeskiajalla ja renessanssin aikana karnevalistinen eli menippolainen satiiri nousi suosioon.[26] Karnevaalisatiiri sisältää huomattavan paljon groteskeja tyylipiirteitä.[27]
Tragedia ja komedia olivat menneinä vuosisatoina ylväitä taidemuotoja. Niissä ei sopinut esittää paheellisia tai inhottavia ihmisiä tai olosuhteita. Kun taiteellinen ilmaisu vapautui 1700-luvulla, nousi esille ennen kiellettyjä alhaisia, perverssejä, rumia ja halpamaisia ilmiöitä. Satiirin keinoin ilmaistiin yhteiskunnan moraalista rappiota. Siitä muodostui 1900-luvun modernin kirjallisuuden keskeinen tyylisuunta. Henkilöhahmoissa on usein sadistinen paholainen ja hänen viattomia uhrejaan. Jos tyylilajiin yhdistetään romantiikkaa, siirrytään kauhukirjallisuuden ja mustan romantiikan alueelle.[28]
Tunnettuja teoksia
Jonathan SwiftinGulliverin retkissä (1726) Swift ottaa satiirin keinoin kantaa muun muassa uskonsotiin ja ajan tieteeseen. Uskonkiistaa esittää kansaa jakava riita siitä, pitääkö kananmuna murtaa suiposta vai tylpästä päästä. Tämä riita laajentuu täysimittaiseksi sodaksi, joka vertautuu protestanttien ja katolisten sotaan Swiftin aikana.[29]
Voltairen klassikossa Candide (1759) kirjailija kritisoi sodan ja kuoleman keinoin leibniziläistä optimismia, jonka mukaan ihmiskunta elää parhaassa mahdollisessa maailmassa.[30]
Suomalaisen satiirin ensimmäinen mestari oli Eino Leino, joka viljeli satiiria sekä runoissa että pakinoissa. Myös Erno Paasilinna ja Veikko Huovinen ovat leimautuneet tuotannossaan nimenomaan satiristeiksi. Huovisen pahennustakin herättäneet tarinat Hitleristä, Stalinista ja Pietari Suuresta ovat klassisia satiireja. Huovisen Veitikka sisältää samanselvennä kirjallisen keinon jo teoksen nimessä.
Näyttämöllä etenkin revyyteatteri on käyttänyt vanhastaan satiirin keinoja. Arvo Salon Lapualaisooppera oli parodian keinoja taitavasti soveltanut 1960-luvun satiiri 1930-luvun politiikasta.
Kivistö, Sari (toim.): Satiiri: johdatus lajin historiaan ja teoriaan. Yliopistopaino Kustannus / Helsinki University Press, 2007. ISBN 978-951-570-680-5
↑Schwanitz, Dietrich: Sivistyksen käsikirja: Kaikki, mikä tulee tietää, s. 227, 230–231. ((Bildung: Alles, was man wissen muss, 1999.) Suomentanut toimittaen Riitta Virkkunen) Helsinki: Ajatus, 2003. ISBN 951-20-6356-5
