Nuori Eino Leino. Pekka Halosen lyijykynäpiirustus vuodelta 1897.
Eino Leino syntyi 6. heinäkuuta 1878 PaltamonPaltaniemellä (nykyisin osa Kajaania) sivistyneeseen keskivarakkaaseen maalaisvirkamieskotiin. Leinon isä vaihtoi nimensä Antti Mustosesta Anders Lönnbohmiksi parantaakseen mahdollisuuksiaan tulevaan säätyläistaustaiseen vaimoonsa.[1] Hän oli valtion palveluksessa oleva maanmittari, joka viljeli samalla omistamaansa Hövelön tilaa.[2]Oulujärven välittömässä läheisyydessä sijaitseva maatila oli sama, jossa Elias Lönnrot oli asunut Kajaanin vuosinaan nelisenkymmentä vuotta aikaisemmin.[3] Sekä isän että äidin Anna Emilian (o.s. Kyrenius) kautta Leinon sukujuuret juontavat Liperiin ja SortavalaanKarjalassa, äidin kautta lisäksi Varsinais-Suomeen.[4]
Lönnbohmien kodissa vaikutti nousevan snellmanilaisensuomalaisuusaatteen henki. Kymmenlapsisen perheen nuorimpana Eino Leinosta kasvoi varhaisvanha poika, joka omaksui aatteellis-kirjallisia vaikutteita vanhemmilta veljiltään Oskarilta, Kaarlolta, Viktorilta ja Kasimirilta. Varsinkin Kasimir Leino välitti sisaruksilleen ajan yleiseurooppalaisia kulttuurivaikutteita.[5] Sisarustensa ohella hän oli läheisissä tekemisissä myös perheen luona asuneen serkkunsa Eugen Kyreniuksen kanssa.[6]
Leinon lapsuuden henkiseen ympäristöön Hövelössä kuului vanha kainuulainen tarinaperinne loitsuineen ja runoineen sekä värikkäät kertomukset isonvihan ja Kajaanin linnan aikoihin liittyneistä tapahtumista Pohjois-Pohjanmaalla. Elämän karuista tosiasioista muistuttivat Hövelön rantaan pysähtyneet nälkämailta Ouluun matkaavat tervansoutajat.[5]
Eino Leinon syntymäkoti Hövelö Paltaniemellä. Tilan vanha päärakennus oikealla. Kuva Erkki Mikkola, 1930-luku.
Leinon runokokeilut alkoivat jo kouluvuosina. Ensimmäisen runonsa hän sai julkisuuteen 12-vuotiaana, kun Kajaanin linna ilmestyi Hämeen Sanomissa syksyllä 1890 lehden päätoimittajan Oskar Lönnbohmin myötävaikutuksella.[9] Hämeenlinnan lyseon toverikunnan käsin kirjoitettuun Vasama-lehteen kirjoitettuja runoja ilmestyi myöhemmin uusina versioina Leinon ensimmäisessä runokokoelmassa Maaliskuun lauluja (1896).[10] Hämeenlinnan kouluvuosina Leino kartutti tietojaan maailmankirjallisuudesta. Antiikin kirjailijat tulivat tutuiksi latinan tunneilla. Hän oppi lukemaan alkukielillä myös saksan- ja ranskankielisiä tekstejä – Heinrich Heinea, Friedrich Nietzscheä, Émile Zolaa, Guy de Maupassantia. Leino aloitti uran maailmankirjallisuuden suomentajana RuneberginKuningas Fjalarilla, jonka SKS julkaisi 1894.[2]
Koti- ja kouluympäristönsä tapahtumia Leino kuvaili elämänsä lopulla muistelmateoksessaan Elämäni kuvakirja (1925).
Päivälehden kriitikko ja Helkavirsien runoilija
Helkavirsien (1903) kansikuvan oli suunnitellut Pekka Halonen.
Helsinkiin saapunut Eino Leino löysi luontevan henkisen kodin nuorsuomalaisenPäivälehden aateyhteisöstä. Eero Erkon, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin aloitteesta 1889 perustettu sanomalehti ajoi äänioikeusuudistusta ja poliittisten oikeuksien laajentamista sekä vastusti vanhemman fennomaanipolven ahdasmielistä kielinationalismia ja kirkollis-konservatiivista aatemaailmaa. Alkavassa Venäjän-poliittisessa kiistassa, joka koski Suomen asemaa Venäjään kuuluvana suuriruhtinaskuntana, lehti edusti perustuslaillista kantaa. Vuonna 1898 Leinosta tuli lehden vakituinen kirjallisuus- ja teatteriarvostelija. Joitakin vuosia myöhemmin hän alkoi kirjoittaa kulttuuripakinoita nimimerkillä ”Mikko Vilkastus”. Kun Venäjän viranomaiset lakkauttivat Päivälehden sen radikaalien kannanottojen vuoksi, tilalle perustettiin Helsingin Sanomat, jossa Leino jatkoi pakinointiaan ”Teemu”-nimimerkillä. Suurlakkovuonna 1905 hän kirjoitti satakunta pakinaa, joissa ruoskittiin ”venäläismielisiä virastoja ja virkamiehiä, uskonnonvapauden kuristajia, valtiollista urkkija- ja santarmijärjestelmää”, kuten L. Onerva kuvaa Leino-elämäkerrassaan.[11] Pistävänsatiirisen vitsailunsa vuoksi Leino sai mainetta, mutta myös vihamiehiä.[8]
Toimittajan ammattia Eino Leino oli opetellut veljensä Kasimirin kanssa kulttuurilehti Nykyajassa (ilmestyi 1897–1899).[12] Lehden perustaneet veljekset ottivat tehtäväkseen esitellä ja kommentoida uusimpia eurooppalaisia taidevirtauksia.[8] Leino kirjoitti lehdessään muun muassa esteettisen kasvatuksen puolesta, vaati korkeatasoisia klassikkosuomennoksia ja ajoi kieliriidoista vapaata ”jakamattoman, yhteisen isänmaan” ihannetta. Leino koki sanomalehdet kanavaksi joiden kautta hän saattoi puhua suoraan Suomen kansalle.[13]
Journalistinen tuotteliaisuus ei estänyt Eino Leinoa paneutumasta samanlaisella vimmalla myös runouteen. Runokokoelmille Sata ja yksi laulua (1898) sekä Ajan aalloilla (1899) oli ominaista isänmaallinen miete- ja herätysrunous. Suvaitsevaisuutta ja lähimmäisenrakkautta ylistävä runoelma Hymyilevä Apollo ja kansallinen toiveunelma Päivän poika ilmensivät nuoren Leinon optimistista ihmisyysuskoa.[14]Hiihtäjän virsiä -kokoelmaa (1900) sävytti puolestaan melankolinen lapsuudenkodin nostalgia.[15]
Freya Schoultz keväällä 1903 sulhaselleen lahjoittamassaan valokuvassa.
Nämä pyrkimykset huipentuivat vuonna 1903 ilmestyneessä Helkavirsiä-kokoelmassa, jota pidetään suomalaisen runouden yhtenä merkkiteoksena. Kalevalaista runomittaa soveltaen ja varioiden Leino loi muinaistyylisiä balladeja ja legendoja, joiden aiheissa ja kohdehenkilöissä on löydettävissä kiinnekohtia sekä roomalaiskatoliseen hämäläiseen keskiaikaan että karjalais-bysanttilaiseen ja kalevalais-ortodoksiseen maailmaan.[19] Syvimmiltään runoissa on kuitenkin kyse modernin ihmisyyden peruskysymyksistä: yksilön suhteesta tuntemattomaan ja kuolemaan, yksilöllisestä vapaudesta ja tiedon rajoista.[20]Helkavirsien on tulkittu heijastelevan ibseniläistä individualistista ”tinkimättömyyden eetosta” ja Nietzschen filosofiaan pohjautuvaa pohdiskelua ihmisen kyvystä uhmata omaa kohtaloaan[21]. ”Kansanomaiseen ja jylhään tarupiiriin”[22] liittyi myös Leinon vuonna 1904 julkaisema runotarina Simo Hurtta, joka kuvasi Isovihan aikaisia tapahtumia Pohjois-Karjalassa.
Leinon 1900-luvun alkuvuosien luomiskautta innoitti rakkaus kielenkääntäjä Freya Schoultziin, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1905.[23] Avioliitosta syntyi tytär Eya Helka.[24] Kokoelmassaan Talviyö (1905) Leino julkaisi rakastetulleen omistamansa kesäisen yön mystiikkaa säteilevän kuuluisan runon Nocturnen. Pitkän Pariisiin ja Berliiniin suuntautuneen yhteisen ulkomaanmatkan jälkeen pariskunnan välit alkoivat viilentyä. Vuonna 1908 Leino muutti pois yhteisestä kodista Länsi Rannassa (nyk. Eteläranta 12). Samoihin aikoihin alkoi vahvistua Leinon suhde ja hengenheimolaisuus kirjailijaystävä L. Onervaan.[8]
Routavuosi-romaanit, historialliset draamat, Päivän kulttuurikritiikki
Kulttuurilehti Päivä ilmestyi Helsingissä vuosina 1907–1911.
Suurlakon jälkimainingeissa Leino ryhtyi laajaan aikakauden tilitykseen niin sanotuissa routavuosiromaaneissaan – Tuomas Vitikka (1906), Jaana Rönty (1907) ja Olli Suurpää (1908) – joissa hän lehtipolemiikkinsa jatkoksi ruoti kansallisia heikkouksia ja eritteli ajanjakson ihmistyyppejä, ihanteettomia aatteidensa luopioita ja anarkismiin päätyviä juurettomia kapinoitsijoita.[25]Tuomas Vitikka -romaanissa Leino ivaili itsekylläisen kansallisuusajattelun kustannuksella ja loi suomalaisuus-liikkeen eri sukupolvien edustajista satiirisia hahmoja, joita aikalaisten oli helppo tunnistaa.[26]
Leinon palava kiinnostus teatteria kohtaan jatkui myös sekä teatterikritiikeissä että omina näytelminä. Ihailemansa August Strindberg esikuvanaan hän paneutui historialliseen keskiaikaan ja luotsasi suomalaisen kansansielun kehitystä näytelmissä Lalli (1907) ja Maunu Tavast (1908). Näytelmä Simo Hurtta (1908) jatkoi aiemmin ilmestyneen samannimisen runoelman aihepiiriä.[2]
Suurlakko, valtiopäiväuudistus ja ensimmäiset eduskuntavaalit 1907 olivat kärjistäneet yhteiskunnallis-poliittisia ristiriitoja ja ajaneet vanhasuomalaiset, ruotsinmieliset, sosialistit ja nuorsuomalaiset repivään taisteluun vaikutusvallasta. Uusi ”routakausi” Venäjän-suhteissa teki tuloaan. Myös nuorsuomalainen puolue oli jakaantunut sisäisten kiistojen vuoksi konservatiiviseenporvaristoon ja useasti porvarillista työväenliikettä tukeviin liberaaleihinsosiaalireformisteihin. Tässä tilanteessa Eino Leino alkoi tehdä pesäeroa rooliinsa Helsingin Sanomien nuorsuomalaisena päivänpoliittisena pakinoitsijana. Pettyneenä hän pelkäsi vanhan päivälehteläisen aatteellisen liberalismin katoavan kabinettipoliittisiin vehkeilyihin ja toivoi syvällisempää kulttuuris-aatteellista keskustelua maan tulevaisuudesta.[27]
Uudessa viikkolehti Päivässä, joka yhdisti suomen- ja ruotsinkielisiä aktivistipiirejä ja vasemmistoliberaaleja, ilmestyivät Leinon kuuluisat kirjoitukset Aleksis Kivi ja Päivä (10.10.1907), Runebergin päivän vietosta sananen (13.2.1908) ja Hedelmättömyyden henki (1.12.1908). Niissä hän yritti löytää syitä kansalliseen eripuraisuuteen ja esitti oman ”kulttuurisuomalaisuuden” julistuksensa. Runebergin ja Snellmanin varaan rakennetun ohjelmasuomalaisuuden tilalle hän asetti Aleksis Kiveen ja Elias Lönnrotiin pohjautuvan syvemmän virran. Päivään kirjoittamissaan artikkeleissa Leino arvosteli muun muassa koulujen ”pappilakasvatusta” ja pääkaupungin sivistyneistön ”väsynyttä pessimismiä”. Runebergin päivän juhlinnassa hän näki ”rummunpäristävää humpuukia” ja "yläluokan huvia".[28]
Italian matka – boheemikausi – Sunnuntai
Onnen orja (1913) oli viimeinen Eino Leinon Orja-romaanisarjasta
Elokuussa 1908 Eino Leino jätti Suomen ja suuntasi kohti Italiaa. Matkan mahdollisti Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista annettu apuraha Danten teoksen Divina Commedia suomentamista varten. Kotiuduttuaan Roomaan Saksassa vietettyjen kuukausien jälkeen Leino ryhtyi intensiivisiin italian opintoihin ja työhön Danten parissa. Talvella 1908–1909 Roomassa oleskeli muitakin suomalaisia kirjailijoita ja tutkijoita, kuten L. Onerva, Aarni Kouta, Santeri Ivalo, Onni Okkonen, Liisi Karttunen ja Henry Biaudet, joiden yhteiseen seuraelämään Leino otti osaa. Paitsi Dante-suomennosta Leino työsti Rooman aikana näytelmäluonnoksiaan ja kirjoitti matkakirjeitä Turun Sanomiin. Hän lähti Suomea kohti L. Onervan kanssa keväällä 1909, mutta pysähtyi matkalla Berliiniin.[2] Vaikka Leinon ja L. Onervan suhde ei vakiintunut avioliitoksi, heidän ystävyytensä ja yhteistyönsä jatkui Leinon kuolemaan asti.[8]
Leino muuntautui 1910-luvulla hahmoksi, jollaisena jälkimaailma on oppinut hänet tuntemaan: pyylevöitynyt boheemi pitkine kiharoineen ja viittoineen, ravintoloissa kirjoittava flanööri ja seuramies, jolla oli laajat sosiaaliset verkostot. Vuonna 1914 Leino avioitui Robert Kajanuksen tyttären, harpputaiteilija Aino Kajanuksen kanssa, mutta jo seuraavana vuonna hän jätti jälleen taakseen vakiintuneen elämänmenon.[8]
Tänä aikana Leinon kirjallinen tuotteliaisuus tuntui vain kiihtyvän. Danten Jumalaisen näytelmän suomennos ilmestyi vuosina 1912–1914, ja uudet runokokoelmat seurasivat toinen toistaan. Rooman-matkan jälkeen Leino alkoi kirjoittaa kirjallisuushistoriallisia esseitä, joissa hän kartoitti niin koti- kuin ulkomaisenkin kirjallisuuden kehityslinjoja ja esitteli eri suuntausten edustajia. Aluksi Helsingin Sanomien ”alakertoina” ilmestyneistä kotimaisista kirjailijakuvista Leino muokkasi teoksensa Suomalaisia kirjailijoita (1909). Hänen taitavat hahmotelmansa eri aikojen henkisestä ilmapiiristä ja kulttuuriympäristöstä sekä osuvat kiteytykset eri kirjailijoiden ominaispiirteistä ovat tehneet teoksesta suomalaisen esseistiikan klassikon.[29]
Oman aikakautensa kulttuuris-yhteiskunnallisen läpileikkauksen hän loi Orja-romaanisarjassaan (1911–1913), jossa elämänsä merkitystä etsivää päähenkilöä kuljetetaan Berliinistä Pariisiin ja Kööpenhaminan kautta Roomaan. Romaani Pankkiherroja (1914) kuvasi vararikkojen ja keinottelun Helsinkiä. Sisäiset tunnot ja oman runoilijakohtalon pohdinta sai vertauskuvallisen ilmaisun eläintarinoissa Mesikämmen (1914) ja Musti (1916) sekä runollisessa teosofis-panteistisessa tunnustuskirjassa Alla kasvon Kaikkivallan (1917).
1910-luvun alku oli Leinolle toimeliasta aikaa myös teatterimiehenä ja esiintyjänä. Kesällä 1912 hän perusti yhdessä teatteriohjaaja Kaarle Halmeen kanssa Seurasaareen ”Helkanäyttämön”, ulkoilmateatterin omille Kalevala-aiheisille näytelmilleen. Tuhatpäinen yleisö ei kuitenkaan kuullut repliikkejä ja oli pettynyt kaiken teatterirekvisiitan puuttumiseen. Yritys päättyi fiaskoon.[2] Myös ympäri maata ulottuvilla runonlausuntakiertueilla Leino pyrki tuotteistamaan säkeitään lisäansioiden hankkimiseksi. Omia näytelmätekstejä syntyi tasaisena virtana: Tuomas piispa (1909) täydensi aikaisempia keskiaikanäytelmiä, Alkibiades (1909) oli antiikin aikaan sijoittuva poikkeusihmisen tragedia. Leinon omaan aikaan sijoittuivat keskustelunäytelmät Kirkon vihollinen ja vanhasuomalaisten tekopyhyyttä ivaileva Maan parhaat (1911). Kalevalamitalla kirjoitettu aatenäytelmä Karjalan kuningas (1917) oli herätyshuuto puhtaan ihmisyyden puolesta. Lähes kaikki näytelmätekstinsä Leino julkaisi kuusiosaisessa Naamioita-sarjassa (1905–1911). Naamioiden viidennessä osassa (1909) ilmestyi näytelmätekstien ohella myös Shakkipeli-niminen historiallinen pienoiskuvaelma.lähde? Sillä oli kosketuskohta kirjailijan henkilökohtaisiin harrastuksiin. Eino Leino oli elämänsä loppuun asti intohimoinen shakinpelaaja. Helsingin Shakkiklubin talviturnauksessa helmikuussa 1906 hän oli jopa voittanut ensimmäisen palkinnon.[30]
Leinon yhteistyö Kaarle Halmeen kanssa jatkui myöhemmin elokuvan parissa. Halmeen ohjaaman varhaisen suomalaisen näytelmäelokuvan Kesä käsikirjoitus oli Leinon käsialaa. Filmin ensi-ilta pidettiin Lyyra-teatterissa Helsingissä tammikuussa 1915.[31]
Käsikirjoitusliuska Helkavirsien toiseen sarjaan kuuluvasta runosta ”Mennyt manner”. Kansalliskirjasto.
Vuonna 1915 Leino oli mukana perustamassa Sunnuntai-nimistä uutta kirjallista viikkolehteä.[2] Leinon päätoimittaman lehden taustavoiman muodosti joukko pääkaupungin älykköjä, pasifisteja ja teosofeja. Suhteillaan Leino sai sen avustajaksi monia tunnettuja kirjailijoita ja tutkijoita. Lehdessä hän pakinoi maailman menosta ”Kanttori Sepeteus” -nimimerkillä ja kirjoitti laajoja pääkirjoituksia ajan valtiollisesta tilanteesta. Niissä hän yritti ylläpitää luottamusta ihmisyyteen maailmansodan melskeiden keskellä.[32]
Loppuvuodesta 1916 painosta ilmestyi Helkavirsien toinen sarja, jonka parissa Leino oli painiskellut öisinä hetkinään Sunnuntain toimituksessa. Viljo Tarkiaisen mukaan kosmis-mytologiset runonäyt liikkuivat nyt ”milloin pakanallis-samanistisilla, milloin kristillis-panteistisilla, milloin teosofis-haaveellisilla linjoilla”[33]. Runojen on tulkittu heijastavan myös leinolaista aistillisuutta ja erotiikkaa.[34] Samana vuonna 1916 syttyi molemminpuolinen ihailu ja ihastus Aino Kallaksen kanssa. Pahennustakin herättänyt suhde virolaisen tutkijan ja diplomaatin suomalaissyntyiseen kirjailijapuolisoon antoi virikkeen renessanssi-tyyliin sommiteltuun runoelmaan Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1919). Tätä ensin Turun, sitten Gripsholmin linnassa käytyä runollista vuoropuhelua Leino itse nimitti ”viimeisen romantikon” lahjaksi rakastetulleen.[35] Omaa runoilijankohtaloaan Eino Leino käsitteli Bellerophon-runoelmassa (1919), jossa hän tulkitsi antiikin kreikkalaista myyttiä Bellerofonista ja tämän siivekkäästä ratsustaan Pegasoksesta ja loi traagis-optimistisen elämänkäsityksensä synteesin.[36]
Vuoden 1918 tapahtumat
Eino Leino vuonna 1917 ystävänsä Akseli Gallen-Kallelan maalaamassa muotokuvassa.
Jo marraskuussa 1917 Eino Leino oli Sunnuntaissa tuskastuneena varoittanut, että maa oli ”kansalaissodan kynnyksellä”, ja arvostellut raivokkaasti sosialisteja näiden lähtiessä ”ajamaan asiaansa kansalaisverellä ja vieraan valloittajan pistimillä” (nro 40–41/1917). Sisällissodaksi kärjistynyt poliittinen tilanne oli katkera kokemus Leinolle, joka oli aina kirjoittanut suvaitsevuuden puolesta ja arvostanut myös työväenliikettä, jonka piiristä hänellä oli hyviä ystäviä. Kevään 1918 tapahtumat Leino koki punaisessa Helsingissä. Hän kuvasi kokemuksiaan reportaasiromaanissa Helsingin valloitus (1918). Etelä-Suomeen tunkeutunutta ja Helsingin valloittanutta saksalaista Itämeren-divisioonaa hän tervehti säkeillään vapauttajana. Mutta toisaalta Leino myöhemmin ajoi yleistä armahdusta vankiloissa oleville punaisen puolen rivimiehille ja -naisille[37] ja vaati kuolemanrangaistuksista luopumista[38].
Sosialidemokraattisessa Työn vallassa ilmestyi huhtikuussa 1918 Leinon kuusiosainen ”Suomen työväelle” osoitettu artikkelisarja, jossa hän ”sivistyneeseen köyhälistöön” kuuluvana puolueettomana kirjailijana vetosi voimakkaasti rauhan ja keskinäisen ymmärryksen puolesta. Sosialidemokratialla ei Suomessa olisi enää tulevaisuutta, ellei se kykene sisäistämään laillisuuden, kansanvallan ja kansalaisvapauden ”ikuisia ihanteita”, hän kirjoitti.[39] Karelianistina tunnettu Leino toimi sodan aikana myös Suomen ja Neuvosto-Venäjän valtiosopimuksen neuvotelleen komission sihteerin Sulo Wuolijoen epävirallisena neuvonantajana Suomen aluelaajennuksiin liittyen. Sodan jälkeen Leino ei saanut syytettä toiminnastaan kansanvaltuuskunnan hyväksi.[40]
Sisällissodan tapahtumia Leino kuvasi myös romaanissa Punainen sankari (1919) ja eeppisessä runoelmassa Vanha pappi (1921). Punaisessa sankarissapäähenkilö, sosialisteihin lukeutuva tuomari, surmaa itsekunnioituksen säilyttääkseen raakalaismaisen punapäällikön, mutta joutuu maksamaan siitä hengellään punaisten teloituskomppanian edessä. Vanhassa papissa Leino maalaa lavean kuvan hämäläisestä pappilayhteisöstä, joka joutuu punaisten ”kadun rääsyläisten” ja ”esikaupunkien eläinkansan” piinaamaksi. Valkoisten sankariensa ”itseuhria” hän kuvasi runoelmassaan runebergiläiseen tyyliin voimakkaasti ihannoiden. Myös runokokoelma ”Vapauden kirja” (1918), johon Leino kokosi poliittis-valtiollisia runojaan kahdelta vuosikymmeneltä, heijasteli sisällissodan synnyttämiä ristiriitaisia tuntemuksia. Aikalaiskriitikko Huugo Jalkaselle se oli kuin ”noitarumpu”, josta tulevat sukupolvet saavat välittömän kuvan esi-isiensä kohtaloista ja heidän järkyttävistä kokemuksistaan[41].
Heinäkuussa 1918 Eino Leinon 40-vuotispäiviä vietettiin juhlavasti ystävien järjestämine illallisineen.[42] Samana vuonna hänelle myönnettiin valtion kirjailijaeläke.[8]
Viimeiset vuodet
Eino Leinon kuolinuutinen julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 16. tammikuuta 1926.
1920-luvun alussa Eino Leinon voimat alkoivat ehtyä niin ruumiillisesti kuin henkisesti ja hän joutui viettämään pitkiä aikoja sairaalahoidossa. Osittain tähän oli syynä kauan jatkunut epäsäännöllinen elämä majatalojen ja lepokotien vaihdoksineen sekä ravintolailtoineen. Lamaannus ja levottomuus vaihtelivat Leinon mielessä, samoin asenteet ja mielipiteet. C. G. E. Mannerheimin presidenttiehdokkuuden kannattajasta Leino oli muuttunut K. J. Ståhlbergin ihailijaksi. Ravintoloiden kantavieras ja kieltolain rikkoja laati myös teesejä kieltolain puolesta. Tilapäisrunoissaan hän kirjoitti ylistyksiä niin ”Rauhan Internationaalelle” kuin nuoren tasavallan ”järeälle tykistölle” ja ”Vapaalle Vienalle”.
Kesällä 1921 Leino matkusti Viroon suomalais-virolaisen ystäväpariskunnan Aino ja Gustav Suitsin järjestämälle kirjalliselle kiertueelle. Runoiltoineen, esitelmineen ja juhlineen Tartossa ja Tallinnassa matkasta tuli menestys, ja Eino Leino otettiin kaikkialla vastaan merkittävänä runoilijana.[43] Viron matkan jälkeen hän solmi kolmannen avioliittonsa pankkivirkailija Hanna Laitisen kanssa. Epätoivoinen yritys tuen ja turvan saamiseksi päättyi melkein välittömästi puolisoiden asumuseroon.[44]
Leinon viimeisessä runokokoelmassa Shemeikan murhe (1924) kuvastui sairausvuosien aikana ”melkein maniaksi kehittynyt kunnianteko-asenne tunnettuja ja edustavia henkilöitä kohtaan”, kuten L. Onerva kirjoittaa Leino-elämäkerrassaan. Kokoelma sisälsi myös elegisen tilinpäätöksen ”Löysäläisen laulun”:
Maantietä matkaa
kirjaton, karjaton mies.
Kruununkin kyyti
liikaa ois hälle kenties,
outoja hälle kun on
isänmaa, kotipaikka ja lies,
puolue, perhe ja muu,
verot, verka ja velka ja ies.
Viimeisten elinvuosiensa aikana Leino laati muistelmateoksensa Elämäni kuvakirjan (1925).
Kuolema
Leinon viimeinen asuinpaikkansa oli nykyisin Tuusulaan kuuluvassa Hyvinkään Nuppulinnassa sijainneessa Riitahuhta-nimisessä talossa ystäväperheen toimittaja Ossian Stenin ja tämän vaimon Thea Stenin alivuokralaisena.[46]. Leino kuoli 47-vuotiaana 10. tammikuuta 1926. Hänet haudattiin valtion kustannuksella, ja hautajaisiin osallistui presidentti Relander ja muuta maan johtoa.[2]
Hannu Mäkelän teoksessa Mestari kerrotaan Leinon kuolinsyyksi pitkälle kehittynyt selkäydintauti sekä verisuonten kalkkeutuminen, minkä vuoksi verta oli päässyt tihkumaan aivoihin. Kerrotaan, että se oli jo aiemmin saattanut Leinon vatsan toiminnat sekaisin. Mäkelän mukaan kuolinsyyn määrittelivät sekä tohtori Wasastjerna että tohtori Lindén.[47]
Toisaalta Leinon kuolinsyyksi on esitetty myös syfilistä Leinon henkilääkärin Väinö Lindénin lyijykynällä L. Onervan elämäkerran marginaaliin tekemän merkinnän perusteella.[48]
Kirjallinen tyyli ja merkitys
Tyylin muuttuminen
Leinoa pidetään ensimmäisenä ja merkittävimpänä kansallisen uusromantiikan muotoilijana suomalaisessa kirjallisuudessa.[49] Itse asiassa käsite "kansallinen uusromantiikka" oli Leinon kiteyttämä kuvaus Sibeliuksen, Gallen-Kallelan ja Eliel Saarisen tyyleille.[50]
Eino Leinon tyyli muuttui hänen 35 vuotta kestäneen kirjallisen uransa kuluessa. Varhaiseen tuotantoonsa, kuten Helkavirsiin, hän on saanut vaikutteita Kalevalasta. Hän palasi kansallisromanttisiin teemoihin uudestaan viimeisinä vuosinaan.[49]
Uransa keskivaiheilla Leino käänsi suomeksi monia maailmankirjallisuuden merkkiteoksia, ja samaan aikaan kirjoitti itse sekä runoja, näytelmiä ja proosaa että erilaisia sanomalehtikirjoituksia. Hän kuvasi erilaisia syviä tunteita rakkaudesta ihmisinhoon.[49] Vuoden 1908 vaiheilla koettujen vastoinkäymisten jälkeen tuotannossa korostuvat tummat sävyt, yksinäisyys ja pettymys elämään.[51]
Leinon tuotannon sisäinen dynamiikka kumpuaa jännitteistä itsekeskeisen sankaruuden ja ajan hengen aistimisen välillä.[50]
Sanonnat
Monet Leinon runonsäkeistä ovat muodostuneet tunnetuiksi sananparsiksi, esimerkiksi ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” (alkusäe runosta Laulu onnesta), ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista” (runosta Hymyilevä apollo), ”haihtuvi nuoruus” ja ”kalliit on laulujen lunnaat” (runosta Elegia), ilmaisut ”kansakunnan kaapin päällä” (alkuperä tuntematon, mainittu Leinon keksimäksi), ”syntymässä säikähtänyt” (runosta Tumma) ja ”kyltyyri” (runosta Kyltyyri) sekä Aleksis Kiveä koskeva luonnehdinta ”eli vain syksystä jouluun” (runosta Aleksis Kivi).[52][53]
Luonnehdintoja Eino Leinosta ja hänen merkityksestään
Leinon tuotantoon on suhtauduttu aina hyvin kaksijakoisesti sekä akateemisessa maailmassa että muiden kirjailijoiden keskuudessa. Lahjakas mutta monisärmäinen persoonallisuus herätti aikalaisissa monenlaisia tunteita. Erityisesti 1920-luvun kirjailijapolvi otti Leinon tuotantoon etäisyyttä, vaikka moni oli ihaillut häntä nuorempana. Myös toisen maailmansodan jälkeen uransa aloittaneet modernistit näkivät Leinon oman tuotantonsa vastakohtana. Kirjailijakollegoiden väheksyntä on vaikuttanut moniin tutkijoihin, ja Leinoa on tutkittu suhteellisen vähän, verrattuna siihen että hän sai kuitenkin lukuisia valtionpalkintoja, huomionosoituksia ja lopulta taiteilijaeläkkeen.[8]
Kattavimman Leinon elämää käsittelevän teoksen kirjoitti jo 1930-luvulla hänen rakastettunsa ja aikalaisensa L. Onerva. Dramaattisessa tarinassa Onerva kirjoittaa samalla omasta elämästään.[8] Vielä 1953 Onerva hehkutti Kaltio-lehdessä:
»Elämän intohimoissa ja elämän rakkaudessa hän varmasti voitti kaikki aikalaisensa. Hän liikkui kaikissa piireissä, vaelsi läpi eri yhteiskuntaluokkien, tunsi ylhäiset ja alhaiset. Hänen henkilökohtainen tuttavapiirinsä oli uskomattoman laaja. Ja kaikkialla, minne hän tulikin, muodostui hän aivan itsestään keskipisteeksi, henkiseksi sulatusahjoksi, joka hetkiseksi hehkutti sopusointuun vastakkaisimmatkin ihmisainekset. – – Seuramiehenä hän oli erittäin suosittu, hän säkenöi ajatusvälähdyksiä, räiskyi sukkeluuksia ja uhosi vastustamattomasti tarttuvaa hyvää tuulta ja suggeroivaa tunnelmavoimaa ympärilleen.» (Kirjailija L. Onerva kirjoituksessaan "Eino Leino ja hänen runoutensa", Kaltio 1953: 3/4)
Leinon kärjekkäissä runoissa ja kirjoituksissa, kuten näytelmässä Maan Parhaat (1911) esiintyivät helposti tunnistettavina entiset ystävät, nykyiset kirjalliset viholliset kuten kirjailijat Maila Talvio ja V. A. Koskenniemi.[8] Nämä vastasivat samalla mitalla, esimerkiksi Koskenniemi kirjoitti Iltalehden toimittajalle:
»Mitä E. L:n persoonaan tulee, tunnen sitä kohtaan tällä hetkellä vain sääliä. On jotain syvästi traagillista hänen täysin naivissa kritiikittömyydessään, jolla hän turmelee runoilijanmaineensa. Olet täysin oikeassa siinä, että täytyy ihmetellä hänen lähimpiä ystäviään, jotka eivät koeta estää häntä liukumasta täydelliseen Tivoli-runouteen, vaan petollisilla kiitoksillaan nukuttavat hänen itsekritiikkinsä rippeetkin. – – Luulen tuntevani L:n mieskohtaisesti koko hyvin. Hän on hyväntahtoisimpia miehiä maailmassa, mutta heikko ja vaikutuksille altis. – – Hän jos kukaan olisi tarvinnut ankaria ystäviä ja ankaria arvostelijoita.» (Runoilija prof. V. A. Koskenniemi kirjeessään Iltalehden toimittajalle Emerik Olsonille lokakuussa 1920. Olsonin arkisto, Kansalliskirjasto)
Runoilija Elmer Diktonius koetti kuvata Leinon kaksijakoista asemaa Suomen kulttuuripiireissä käännösvalikoimansa Lyriskt Urval esipuheessa 1931:
»Originellilla, hyväsydämisellä ja nerokkaalla boheemiluonteellaan hän hankki itselleen laajaa populariteettia ja poroporvarien halveksunnan; hän oli jumalien suosikki ja tuhlaajapoika. Kun tämä suuri lapsi oli kuollut, hänen elämäntyöstään jäi jäljelle ajaton runoilija – suomenkielisen Suomen merkittävin lyyrikko.» (Runoilija Elmer Diktonius käännösvalikoimansa "Lyriskt Urval" esipuheessa 1931)
Kirjailija Erno Paasilinna kuvasi Leinon kulttuurikritiikin kestävyyttä puheessaan Paltaniemellä Leinon 100-vuotisjuhlissa:
»Yhteen koottuina Leinon taistelukirjoitukset muodostavat tämän alan suuren oppikirjan. Arkadia-teatteria ei enää ole, Agathon Meurmania ei ole, professori Aspelinia ei ole, mutta mitään olennaista ei ole menetetty: ahdasmielisyyttä, vanhoillisuutta, akateemista pöyhkeyttä, kirkollissiveellisyyttä, kansalliskiihkoa, korruptiota, rahvaanhalveksuntaa: pitkä jono asenteita, jotka Leino järkähtämättä veti esiin. – – Poleemikkona Leino ei ollut mikään sunnuntaipoika, hän oli aikansa kauhu. Mutta hän oli käsitteen arvoinen siinä, että kaikki sanottu oli paperilla, sen takana ei ollut mitään henkilökohtaista juonittelua, sopimusta tai maksajaa.» (Kirjailija Erno Paasilinna puheessaan Paltaniemellä Leinon 100-vuotisjuhlissa 1977, julk. "Kansan palvelijoita" 1986, s. 392–399)
Jopa kriittisenä tunnettu Helsingin Sanomien kulttuurikriitikko Seppo Heikinheimo nosti Leinon kielelliset kyvyt maailman kärkikastiin omassa arviossaan:
»Jos minun pitäisi nimetä kolme runoilijaa, joita olen lukenut alkukielellä ja jotka ovat saaneet kielensä soimaan ainutlaatuisella tavalla, sanoisin että Homeroksen kreikalle, Puškinin venäjälle ja Eino Leinon suomelle mikään ei vedä vertoja.» (Musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo muistelmateoksessaan Mätämunan muistelmat (1997), s. 162)
Myöhempinäkään vuosikymmeninä Leino ei kuitenkaan ole ollut kaikkien mieleen, ja esimerkiksi Matti Klinge vähättelee julkaistuissa päiväkirjoissaan:
»Leino ei mielestäni ole kovin suuri runoilija. Muutama kaunis lyyrinen runo, jugendpaisuttelevat Helkavirret, mutta loputon määrä aivan surkeaa, ajatuksellisesti tyhjää tai naiivia hölskyttelyä. Koottuja runoja ei voi lukea vakavalla mielellä.» (Prof. Matti Klinge päiväkirjajulkaisussaan "Humanistin iltapäivä" 2002, s. 9)
Toisaalta nuoren polven teatteriväki löytää Leinon tuotannosta edelleen uusia näkökulmia ja draaman tajua. Ohjaaja Juha Hurme kirjoittaa:
»Varma draaman taju tihkui myös Eino Leinon kiinnostavimpiin runoihin. Helkavirsien I sarjan (1903) ”Räikkö Räähkä” ja ”Ylermi” ovat täydellisiä, tiiviin runon muotoon valettuja tragedioita, pullollaan murhaavan tarkkaa dialogia. Niissä jokainen säkeistö on teatterillinen, vastaansanomattomasti eteenpäin vievä kohtaus.
Tekijän runotaituruus on häikäissyt meitä jo pitkälti toista sataa vuotta. Runojen ansaittu suosio on estänyt meitä kurottamasta ajatuksella ja ymmärryksellä mittavaan draamatuotantoon. Seuraa ajatusleikki. Jos tämä sälli, Lönnbohmin Armas, ei olisi kirjoittanut runon runoa, vaan nämä 25 näytelmää, niin johan tunnustettaisiin hänen huikea merkityksensä kotimaisena, etevänä, edistyksellisenä ja jäljittelemättömänä näytelmäkirjailijana.» (Teatteriohjaaja Juha Hurme teoksessaan "Nyljetyt ajatukset" 2014, s. 137)
Eino Leinon runoutta säveltäjien tulkitsemana
Toivo Kuulan sävellys Leinon Syystunnelmaan ilmestyi 1911.
Vaikka Eino Leinolla ei aikalaistietojen mukaan ollut varsinaisesti sävelkorvaa, hän osoitti runoudessaan täydellistä rytmin ja kielen musikaalisten ominaisuuksien tajua. Hän oli myös taitava erittelemään kuulemiaan konsertteja.[54] Leinon tekstit – niin laulurunous kuin näytelmät – tarjosivatkin jo hänen elinaikanaan innoituksen lähteen monelle säveltäjälle ja toisaalta sävellettyinä lauluina hänen runonsa tulivat entistä tunnetummiksi. Näin Eino Leino tuli olennaisella tavalla vaikuttaneeksi myös suomenkielisen musiikkikulttuurin kehitykseen.
Tuotteliaimpia varhaisista Leino-tulkitsijoista olivat säveltäjäystävät Toivo Kuula, Leevi Madetoja ja Oskar Merikanto. Kuula sävelsi kaikkiaan 22 Leino-runoa, joista tunnetuimpia ovat Virta venhettä vie (1906), läpimurtoteos Tuijotin tulehen kauan (ilm. 1907), kantaatti Kuolemattomuuden toivo baritonille, kuorolle ja orkesterille (1910) sekä Helkavirsi-ruonoelmat Merenkylpijäneidot, Orjan poika sekä Impi ja Pajarin poika (1911). Eino Leinon runoudesta Kuula löysi kaikupohjan mietiskeleville tumman-romanttisille sävelkuvilleen.[55]
Myös Leevi Madetojan ura alkoi Leinon merkeissä; näytelmämusiikki Leinon Shakkipeliin (1910) oli hänen ensimmäinen huomiota herättänyt orkesteriteoksensa.[56] Vaativat viisiääniset kuorolaulut, kuten Iltatunnelma (1916) ja Soita somer, helkä hiekka, ovat vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisessa kuorokirjallisuudessa. Madetojan viimeiset Leino-sävellykset, kuten valoisaa kesätunnelmaa henkivä Hän kulkevi yli kukkien, syntyivät vasta 1940-luvulla vähän ennen hänen kuolemaansa. Kuulaan ja Madetojaan verrattuna Oskar Merikannon yksinlaulut edustivat kansanomaisempaa, vaivattoman kaunista melodisuutta. Eräinä kaikkein rakastetuimpina Leino-lauluina ovat pysyneet Hymyilevän Apollon säkeisiin pohjautuva duetto Oi kiitos sa luojani armollinen (1906) sekä koraalimainen Oi muistatko vielä sen virren (1905).[57]
Varhaisia Leino-säveltäjiä oli myös Erkki Melartin. Näyttämömusiikki Leinon näytelmään Hiiden miekka syntyi 1906. Hänen kahdentoista Leino-yksinlaulun joukkoon kuuluvat muun muassa Mirjamin laulut, Minä metsän polkua kuljen sekä Päivän pojan muutamaan säkeistöön pohjautuva Päivän laulu (1903). Turkulaisen säveltäjän Sune Carlssonin pienoisooppera Väinämöisen kosinta (1914) pohjautui niin ikään Leinon tekstiin. Jean Sibeliuksen harvoista Leino-sävellyksistä tunnetuin on vuonna 1920 syntynyt Maan virsi, kantaatti sekakuorolle ja orkesterille.[58]
Itsenäisyyden ensi vuosikymmenillä modernimpaa Leino-tulkintaa tarjosivat muun muassa Aarre Merikannon mieskuorolle ja orkesterille säveltämä Ukri (1938–1943) sekä Tauno PylkkäsenoopperaSimo Hurtta (1948).[58] Lausujan taustamusiikiksi sävellettyä pianosäestyksellistä melodraamaa edusti muun muassa Lauri ParviaisenTumma (1941).[59]
Aivan uudentyyppiseen eloon monet tunnetut Leinon runot nousivat 1960-luvulla Kaj Chydeniuksen sävellysten ansiosta. Nocturnen, Lapin kesän ja Lemminkäisen äidin kehtolaulun herkät, mutta sentimentaalisuutta välttelevät melodiat vetosivat 60-lukulaiseen nuorisopolveen. Kehtolaulu sisältyi Ylioppilasteatterille sävellettyyn näytelmämusiikkiin Leinon runonäytelmään Tuonelan joutsen (1966).[60] Sittemmin Chydeniukselta on tullut julkisuuteen lukuisia muitakin Leino-sävellyksiä.[59]
Eino Leinon satavuotispäivän tienoilla 1978 julkaistiin uusia Leino-sävelmiä levytyksinä. Suuren suosion saivat Perttu Hietasen iskelmällisen tunteelliset melodiat Leinon runoihin, jotka Taisto Wesslinin taitavina sovituksina ja Vesa-Matti Loirin ekspressiivisesti tulkitsemina jäivät helposti kuulijoidensa mieleen (Eino Leino 1–3, vuosilta 1978–1985). Juhlavuonna 1978 ilmestyi myös Heikki SarmannonMoment musical, jolla Maija Hapuoja ja Tapani Kansa tulkitsivat Sarmannon jazz- ja chanson-vaikutteisia hyväntuulisia Leino-tunnelmia. Jo vuotta aikaisemmin 1977 oli ilmestynyt Jorma PanulanJuhana herttuan ja Catharina Jagellonican laulujakamarikuorolle ja solisteille. Panulan moderni melodiikka seuraili runoelman mutkikkaita psykologisia käänteitä.[2][59]
2000-luvulla Leinon Helkavirsiä on säilyttänyt asemansa säveltaiteen innoittajana. Olli MustosenSinfonia no. 1 Tuuri baritonille ja orkesterille, joka sai kantaesityksensä Tampere Filharmonian tulkitsemana helmikuussa 2012, pohjautuu Helkavirsien ensimmäiseen sarjaan sisältyvään Tuuri-runoon.[62]Kaija Saariaho puolestaan sävelsi vuonna 2007 neljä Leinon varhaisrunoa teoksessaan Leino Songs for voice and orchestra. Myös Hollannissa on tuotettu suomenkielinen levy Eino Leinon runoista. Hollantilainen Munich Records julkaisi vuonna 2006 CD-levynAina Leino, jolla esiintyy hollantilais-suomalainen Aina-yhtye solistinaan suomalainen Pauliina May. Levyllä on 14 Eino Leinon runoa. Sävellykset ovat hollantilaisen Izak Boomin.[63]
Kunnianosoituksia
Muistomerkkejä
Lauri Leppänen, Eino Leinon patsas, 1953. Esplanadin puisto, Helsinki.Muistolaatta Roomassa Tiberin rannalla sen rakennuksen seinässä, jossa Leino asui suomentaessaan Danten Divina Commediaa.
Esplanadin puistossa Helsingissä on Lauri Leppäsen veistämä Eino Leinon patsas. Se paljastettiin 26. syyskuuta 1953, jolloin tuli kuluneeksi päivälleen 63 vuotta siitä, kun Leino oli julkaissut ensimmäisen runonsa Hämeen Sanomissa.[64] Patsaan jalustaan on kaiverrettu säe Leinon runosta Väinämöisen laulu: ”Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen aattehen hengen ankara laulu”. Kiintoisa yksityiskohta patsaassa on sen käsi, johon on valettaessa asetettu viiden markan kolikko.[65]
Leinon syntymäkunnassa Paltamossa on vuonna 1978 Leinon syntymän 100-vuotispäivänä paljastettu Jouko Toiviaisen suunnittelema osin abstrakti muistomerkki Ukonlintu ja virvaliekki. Sen jalustassa on myös säe Väinämöisen laulusta: ”Kansat katoo / ei katoa mahti / jonka on laulanut / mahtaja heimonsa hengen”.[64] Kajaanissa puolestaan on vuonna 1980 pystytetty Eino Leinon näköispatsas. Nina Sailon veistos, joka pohjautui hänen miehensä Alpo Sailon luonnostelmiin, sijaitsee Koivukosken kohdalla Rantapuistossa.[66] Leinon puretusta syntymäkodista Hövelöstä Paltaniemellä rakennettiin jäljennös 1978.[67]Kainuun Eino Leino -seuran omistama rakennus sijaitsee lähellä Paltaniemen kuvakirkkoa. Heinäkuussa 2021 Leino-talon pihapiirissä paljastettiin kuvanveistäjä Sofia Saaren rintakuva nuoresta Leinosta.
Leino on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaan uudelle alueelle, hautaan U21-15-22.[68] Hautakivessä olevan Leinoa esittävän muistomedaljongin on toteuttanut kuvanveistäjä Ville Vallgren.[64] Hautamuistomerkin pystytti Suomen Kirjailijaliitto, joka ylläpitää hautaa edelleen.[69] Hautakiveen on kaiverrettu viimeinen säkeistö Leinon runosta Hymni tulelle: ”On elon aika lyhyt kullakin / Siis palakaamme lieskoin leimuvin / tulessa kohotkaamme korkealle! / Maa maahan jää / mut henki taivahalle.”
Eino Leinon asuinpaikkoja Hämeenlinnassa, Helsingissä ja Tuusulassa
Leino ehti elämänsä varrella asua monessa paikassa, joista osa on merkitty muistolaatoilla.
Viimeisen kouluvuotensa Hämeenlinnassa 1894–1895 Eino Leino asui leskirouva Bergrothin vuokralaisena Niitty- ja Linnankadun kulmassa olevassa puutalossa.
Eerikinkatu 14 oli Eino Leinon ensimmäisiä asuinpaikkoja Helsingissä. Täällä hän asui yhdessä veljensä Kasimirin kanssa vuosina 1897–1898. Täällä veljekset toimittivat myös ”Nykyaika”-lehteään.
Vuonna 1902 Leino oli vuokrannut huoneen tulevan morsiamensa äidin, leskirouva Schoultzin asunnosta, Kasarmikatu 25:ssä. Kuvassa rakennus alkuperäisasussaan.
Vuonna 1907 Eino ja Freya Leino hankkivat asunnon edustavalta paikalta Eteläranta (ent. Länsi Ranta) 12:sta.
Avioliiton hajottua vuonna 1908 Leino löysi väliaikaisen asuinpaikan osoitteesta Eerikinkatu 3.
Roomasta palannut Leino vuokrasi vuonna 1909 itselleen alivuokralaishuoneen Liisankatu 9:stä.
1910-luvun ensimmäisinä vuosina Leino asui omassa pienessä vuokrahuoneistossaan osoitteessa Tehtaankatu 5.
Annankatu 11 oli vuosina 1913–1914 Eino Leinon ja Aino Kajanuksen osoite.
Sisällissodan puhjetessa Leino hakeutui asumaan Fredrikinkatu 34:ssä sijainneeseen ”Privaatti-Hotelliin”.
Keväämmällä 1918 Leino muutti Kaivopuistoon ”Riviera-pensionaattiin” (Itäinen Kaivopuisto nro 9).
Täyshoitola Onnela Tuusulassa oli vuosina 1924–1925 Leinon asuinpaikkana kahteen otteeseen. Täällä Leino saneli muistelmateostaan Elämäni kuvakirja.
Eino Leino elokuvissa ja televisiossa
Eino Leino vuonna 1978 julkaistussa postimerkissä (piirros Eeva Oivo).
Leinon elämästä kertoo Jaakko Pakkasvirran ohjaama elokuva Runoilija ja muusa (1978), joka valmistui runoilijan syntymän satavuotisjuhlavuonna. Alkutekstien mukaan ”elokuvan kaikki kohtaukset ovat fiktiivisiä, vaikkakin tositapahtumien innoittamia”. Eino Leinoa elokuvassa esitti Esko Salminen. Runoilija ja muusa keskittyy kuvaamaan Leinon suhdetta ensimmäiseen vaimoonsa Freya Schoultziin (Katja Salminen) ja samanaikaiseen rakastajaansa L. Onervaan (Elina Salo). Samalla elokuva kuvaa suomalaisten kulttuuripiirien kansallishenkistä liikehdintää Suomen itsenäisyyden kynnyksellä, ja siinä esiintyy lukuisia Suomen taiteen suurmiehiä, kuten Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius.[70]
Vuonna 1993 Sulevi Peltola ohjasi ja käsikirjoitti yhdessä Helena Ihalan kanssa televisiolle sarjan Pankkiherroja, joka perustui Eino Leinon samannimiseen romaaniin. Sarjan pääosaa Antti Puuhaaraa näytteli Matti Pellonpää.[74]
Kuvaelmia muinaisajoilta, yhdessä Jalmari Finnen kanssa kirjoitettu kuvaelma Lehdistön päivän juhlailtaan marraskuussa 1899, julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 23.12.1984
France, Anatole, Apotti Coignardin ajatuksia. Poiminut hänen uskollinen oppilaansa Jacobus Paistinkääntäjä (Minerva 1920)
Leino-editioita ja -valikoimia
Kootut teokset. 1–16, Otava 1926–1930
Elämän laulu. Valikoima Eino Leinon runoja. Koonnut ja selityksillä varustanut V. Tarkiainen, Otava 1947
Kirjokeppi. Valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen, Otava 1949
Runot. 1, 1887–1897. Toisinnoilla ja tekstikritiikillä varustaen toimittanut Aarre M. Peltonen, Otava 1961
Runot. 2, 1897–1901. Toisinnoilla ja tekstikritiikillä varustaen toimittanut Aarre M. Peltonen, Otava 1962
Runot. 3, 1901–1908. Toisinnoilla ja tekstikritiikillä varustaen toimittanut Aarre M. Peltonen, Otava 1964
Runot. 4, 1908–1915. Toisinnoilla ja tekstikritiikillä varustaen toimittanut Aarre M. Peltonen, Otava 1968
Elämän koreus: valikoima runoja. Toimittanut Hannu Mäkelä, Otava 1976
Eino Leinon runot ja runosuomennokset koottujen teosten ulkopuolelta 1915–1920 . (Sisältää myös: Aarre M. Peltonen: Eino Leinon runojen syntyajat ja toisinnot 1915–1920. Tekstikriittinen tutkimus). Monistesarja n:o 9. Tampereen yliopisto, Kotimainen kirjallisuus. 1977
Eino Leinon runot ja runosuomennokset koottujen teosten ulkopuolelta 1920-1926 . (Sisältää myös: Aarre M. Peltonen: Eino Leinon runojen syntyajat ja toisinnot 1920–1926. Tekstikriittinen tutkimus). Monistesarja n:o 9. Tampereen yliopisto, Kotimainen kirjallisuus. 1977
Eino Leino – Elämän kirja. Valikoima Eino Leinon tuotannosta. Toimittanut Hannu Mäkelä, Otava 1980
Eino Leino. Kodin suuret klassikot 1–4, Weilin+Göös 1986–1990
Kirjeet Freya Schoultzille ja omaisille. Kirjeet I. Toimittanut Aarre M. Peltonen, Otava 1961
Kirjeet L. Onervalle. Kirjeet II. Toimittanut Aarre M. Peltonen, Otava 1960
Kirjeet taiteilijatovereille, arvostelijoille ja tutkijoille. Kirjeet III. Toimittanut Aarre M. Peltonen, Otava 1961
Kirjeet Aino Kallakselle, ystäville ja yhteisöille. Kirjeet IV. Toimittanut Aarre M. Peltonen, Otava 1962
Muistelmat. Kulttuurikuvat. Tunnustukset I. 1878–1901. Toimittanut Aarre M. Peltonen, Otava 1965
Pakinat I–II. Toimittanut Aarre M. Peltonen, Otava 1960
Leinon teosten käännöksiä
Käännöksiä ruotsin kielelle
Eino Leino, Lyriskt urval. Sammanställt och översatt av Elmer Diktonius, Söderström 1931
Finsk lyrik II. Svensk tolkning av Rafael Lindqvist, Blinkfyrens förlag 1932. Sisältää 26 Leinon runon ruotsinnokset, mm. Elegi, Lapp-sommar, Nocturne ja Länge såg jag in i elden.
Eino Leino, Helkasånger. Svensk tolkning av Th. Warburton, Schildt 1963
Eino Leino, Inför allmaktens anlete. En mystisk trilogi – tankar tänkta, bekännelser gjorda, fjärrsyner sedda av ett tidens barn . Svensk tolkning av Nils-Börje Stormbom. Sahlgren 1991.
Käännöksiä muille kielille
Leinon tuotantoa on käännetty myös englanniksi, italiaksi, latviaksi, norjaksi, puolaksi, ruotsiksi, saksaksi, unkariksi, venäjäksi ja viroksi.[75]
Eino Leino aikalaistensa silmin: Lähikuvia, muistelmia, haastatteluja. Koonnut Aarre M. Peltonen. Otava 1958.
Ervasti, Esko, Suomalainen kirjallisuus ja Nietzsche. 1900-luvun vaihde ja siihen välittömästi liittyvät ilmiöt. Turun yliopiston julkaisuja Sarja B 77. Turun yliopisto 1960.
Heikkinen, Reijo: Aavoja ja vaaroja: Eino Leino ja kotiseutu. (Lönnrot-instituutin julkaisuja n:o 8) Kajaani: Lönnrot-instituutti, 2003. ISBN 952-5492-01-X
Jalkanen, Huugo, Eino Leino. Teoksessa Esseitä ja arvosteluja. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.
Koskimies, Rafael, Eino Leino. Teoksessa: Suomen kirjallisuus IV. s. 326–428. Suomalaisen kirjallisuuden seura/Otava 1965.
Kunnas, Maria-Liisa, Mielikuvien taistelu. Psykologinen aatetausta Leinon tuotannossa. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 304. 1972.
Laitinen, Kai: Eino Leinon kirjailijakuvat. Teoksessa Metsästä kaupunkiin: Esseitä ja tutkielmia kirjallisuudesta. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07971-9
Larmola, Yrjö: Poliittinen Eino Leino: Nuorsuomalaisuus ja poliittinen pettymys Eino Leinon tuotannossa 1904–1908. (Väitöskirja: Helsingin yliopisto) Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11285-6
Lyytikäinen, Pirjo: ”Symbolismi, Kalevala ja Eino Leino”, Leino, Eino: Tuonelan joutsen; Sota valosta; Väinämöisen kosinta; Karjalan kuningas, s. VII–XVI. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-126-7
Lyytikäinen, Pirjo: ”Ihmiset, sankarit ja jumalat”, Leino, Eino: Helkavirsiä I–II, s. VII–XVI. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000.
Mäkelä, Hannu: Eino Leino: Elämä ja runo. Helsinki: Otava, 1997 (3. painos 2006). ISBN 951-1-14102-3
Nevala, Maria-Liisa, Eino Leino. – Kodin suuret klassikot, Eino Leino 1. Toim. Maria-Liisa Nevala. s. 5–88. Weilin+Göös 1986.
Oksala, Teivas: Eino Leinon tie Paltamosta Roomaan: Tutkielmia runoilijan suhteesta antiikkiin ja klassiseen perintöön. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 442) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1986. ISBN 951-717-446-2
Onerva, L.: Eino Leino. Runoilija ja ihminen. 1–2. Otava, 1932.
Palmgren, Raoul, "Hevosen selästä pudonnut rakuuna". Eino Leino proosakertojana. – Ajan kirja 1950
Peltonen, Aarre M.: Eino Leinon varhaiskehitys ja -tuotanto. (Monistesarja: Tampereen yliopisto. Kotimainen kirjallisuus n: o 4) Tampere: Tampereen yliopisto, 1975.
Peltonen, Aarre M.: Perustutkimuksia Eino Leinosta: Kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaa runoudesta, kriitikontyöstä, ihmissuhteista. (Monistesarja: Tampereen yliopisto. Kotimainen kirjallisuus n:o 16) Tampere: Tampereen yliopisto, 1978. ISBN 951-44-0762-8
Piippo, Esko, Keinu, keinu Eino Leino. Lapsuus- ja nuoruustarinat. Edico 2010.
Riikonen, H. K.: ”Eino Leino satiirikkona”, Satiiri Suomessa. (Toimittaneet Sari Kivistö ja H. K. Riikonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1396) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-401-9
Saarikoski, Jaakko, Eino Leino elokuvamiehenä. Seura No 29–30, 1948.
Salmenhaara, Erkki, Kansallisromantiikan valtavirta 1885–1918. Suomen musiikin historia 2. WSOY 1996.
Sihvo, Hannes, Eino Leino – Eino Leino – Elämän kirja, Valikoima Leinon tuotannosta. Toim. Hannu Mäkelä, Otava 1980 ISBN 951-1-05620-4
Siltala, Juha: Valkoisen äidin pojat. Siveellisyys ja sen varjot kansallisessa projektissa. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-14738-2
Tarkiainen, V., Helkavirsiä II 1916. – Elämän laulu. Valikoima Eino Leinon runoja. Koonnut ja selityksillä varustanut V. Tarkiainen. Otava 1947.
Turpeinen, Oiva: Anders Lönnbohm – maanmittari ja runoilijoiden isä. Somerniemi: Amanita, 2008. ISBN 978-952-5330-25-0
↑Kajaanin linna. Hämeen Sanomat, 26.9.1890, nro 77, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 2.7.2016.
↑Piippo, Esko: "Eino Leinon ensimmäinen kokoelma: Maaliskuun laulut – kestävää laululyriikkaa". Teoksessa: Piippo, Esko: Tarinoita Eino Leinosta. Edico 2008. ISBN 978-952-5708-17-2 (Artikkelin verkkoversio Viitattu 9.3.2017)
↑Awioliittoon kuulutettiin Eino Leino ja... Hämeen Sanomat, 30.8.1905, nro 98, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 17.1.2016.
↑Nevala, Maria-Liisa: Leino, Eino (1878–1926)Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 2.10.1998 (päivitetty 13.5.2015). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 26.12.2017.
↑Leinon teksteissä, varsinkin romaaneissa, esiin tulevaa suomalaisen kansanluonteen kritiikkiä ja isänmaakuvan muutosta on yksityiskohtaisesti eritellyt Juha Siltala psykohistoriallisessa tutkimuksessaan Valkoisen äidin pojat. Katso esimerkiksi sivut 622–628 sekä 676–688
↑Artikkelisarja Suomen työväelle on julkaistu uudelleen Leinon Koottujen teosten osassa XVI
↑Tuomioja, Erkki: Häivähdys punaista : Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa, s. 102–104. Helsinki: Tammi, 2006. ISBN 978-951-31369-3-2
↑ abGreene R. ja muut (toim.): The Princeton Encyclopedia of Poetry and Poetics, s. 489. Princeton University Press, 2012. ISBN 978-0-6911-5491-6Teoksen verkkoversio (viitattu 17.10.2015). (englanniksi)
↑Leino EinoSininen laulu – Suomen taiteiden arina. Yle. Viitattu 21.10.2015.
↑Uusi-Hallila, Tuula & Helttunen, Anne: Sitaattien salat – Mitä jokaisen tulee tietää suomalaisesta kirjallisuudesta, s. 53–55, 63, 81, 175–178. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2016.
.jpg)
