Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Sergei Witte syntyi TiflisissäGeorgiassa vuonna 1849. Hänen isänsä oli venäläistynyt luterilainenhollantilainen. Witte opiskeli Odessan yliopistossa ja erikoistui matematiikkaan. Valmistuttuaan 1870 hän työskenteli rautateillä. Odessan rautatie osoittautui strategisesti tärkeäksi vuoden 1877 Turkin sodassa. Menestyksekkäänä johtajana hänet nimitettiin hallitukseen 1889 vastaamaan rautatieasioista. Hän toimi rautatieasioiden johtajana finanssiministeriössä 1889–1891 ja kulkulaitosministerinä 1892.
Finanssiministeri
Keisari Aleksanteri III nimitti Witten 1892 finanssiministeriksi hoitamaan Venäjän horjuvaa taloutta. Hänen kautensa oli menestyksekäs ja valtio koki ennennäkemättömän taloudellisen kasvun kauden. Witte halusi kannustaa ulkomaisia sijoituksia Venäjälle, ja hän liitti ruplan kultakantaan 1897. Hän kannusti Siperian rautatien laajentamista ja järjesti Kiinan itäisen rautatien rakennuksen. Asetetut tuontitariffit käänsivät kauppataseen Venäjän hyväksi. Teollisuus kasvoikin voimakkaasti, etenkin metalli-, polttoaine- ja kuljetusteollisuus. Talouskasvua houkutellakseen Witte kannusti myös yksinvaltaisuudesta luopumista. Witten mukaan teollisuus työllisti hänen aikanaan 4–5 miljoonaa ihmistä lisää. Lisäksi hän ajoi väkiviinantuotannon valtionmonopolia.[1]
Huolimatta monista uudistusyrityksistä maatalous pysyi takapajuisena ja talonpoikien asema heikkeni. Tämä johti kasvaviin levottomuuksiin maaseudulla. Witteä kunnioitettiin, mutta hänen menestyksensä toi hänelle myös korkea-arvoisia vihamiehiä. Näistä syistä Nikolai II korvasi hänet finanssiministerinä ja antoi hänelle aseman ministerikomitean puhemiehenä 1903, nimellisesti hallituksen korkeimpana virkamiehenä.[1]
Rauhanneuvottelija
Witte palasi tärkeään asemaan 1905, kun keisari antoi hänelle tehtävän neuvotella rauha Venäjän–Japanin sodassa. Witte matkusti Yhdysvaltoihin, jossa hän pystyi neuvottelemaan Venäjälle suhteellisen edullisen rauhan huolimatta tappiosta taistelukentällä.
Pääministeri
Venäjän–Japanin sodan tappio aiheuttaman pettymyksen ja verisunnuntain aiheuttaman järkytyksen synnyttämät levottomuudet olivat levinneet Venäjällä vallankumouksen uhan asteelle, jolloin Sergei Witte oli luonnostellut ohjelman, jolla mielialat rauhoitetaan ja keisarinvalta suuntautuisi jatkuviin uudistuksiin. Pietarissa oli yleislakko. Witte luonnosteli ohjelman ja ilmoitti Nikolai II:lle, että tällä on kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyä uudistusohjelma tai valita pääministeriksi diktaattori, joka väkivalloin tukahduttaa levottomuudet. Seuraavana päivänä Nikolai II pyysi ehdotuksia vanhemmilta neuvonantajiltaan. Witte ilmoitti suostuvansa pääministeriksi vain jos hänen raporttinsa toimenpiteet toteutetaan. Sitä seuraavana päivänä 30. lokakuuta 1905 hoviministeri Woldemar Freedericksz selitti suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšille, että tämän pitäisi ryhtyä diktatoriseksi pääministeriksi, koska Witteä ei saada pääministeriksi kuin hänen omilla ehdoillaan. Suuriruhtinas otti pistoolin taskustaan ja sanoi Freederickszille: Näettekö tämän revolverin? Aion mennä tsaarin luokse ja pyytää häntä allekirjoittamaan kreivi Witten ohjelman ja manifestin. Joko hän tekee tämän tai ammun itseäni päähän. Saman päivän iltapäivällä Nikolai II allekirjoitti lokakuun manifestin ja Wittestä tuli pääministeri.[2] Manifestilla luotiin myös vaaleilla valittu kansanedustuslaitos, valtakunnanduuma, jolla kaikki lait piti hyväksyttää. Tämä muutti Venäjän yksinvallasta perustuslailliseksi monarkiaksi.
Tämän jälkeen Witte sai hoitaakseen sodasta seuranneen mellakoinnin, kapinoinnin ja verisunnuntain jälkiseuraukset. Witte taivutteli keisarin hyväksymään Suomen suuriruhtinaskuntaa koskeneen marraskuun manifestin, jota hän itse oli ollut laatimassa. Witte itse kuvasi manifestia hätäisesti laadituksi, eikä ollut varma allekirjoittaisiko keisari sen. 4. marraskuuta 1905 annettu manifesti lakkautti helmikuun manifestin soveltamisen ja palautti kokoontumis-, yhdistymis- ja painovapauden ja siten päätti ensimmäisen sortokauden Suomessa. Myös maasta karkotetut saivat palata.
Witten liberaalit uudistukset huolestuttivat konservatiiveja, eikä vallankumouksellisia levottomuuksia saatu päättymään. Niiden väkivaltaisesta tukahduttamisesta huolehti Witteä vanhoillisempi sisäministeri Pjotr Durnovo. Nikolai II pakotti lopulta Witten eroamaan 5. toukokuuta 1906.
Viimeiset vuodet
Eläkkeelle jäätyään Witte kirjoitti muistelmansa ja jatkoi poliittisten mielipiteiden esittämistä. Vuonna 1914 hän vastusti Venäjän liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan ja kannatti myöhemmin rauhantekoa Saksan kanssa. Witte kuoli Pietarissa 13. maaliskuuta 1915.
Lähteet
↑ ab”Witte”, Nordisk Familjebok 22, s. 411–412. (Fjärde upplagan) Malmö: Förlagshuset Norden Ab, 1959. (ruotsiksi)
↑Russia and the Soviet union: an introduction from Kievan State to the Present, sixth edition, pages 193-194, John M. Thomson, ISBN 978-08133-4395-2
