St Mary-le-Bow on vuonna 1683 valmistunut kirkko Lontoon CitynCheapside-kadun varrella. Sen on suunnitellut Christopher Wren. Samassa paikassa on saattanut olla kirkko jo saksilaisajalla, ja kun Vilhelm Valloittaja saapui Lontooseen, hän määräsi uuden kirkon rakennettavaksi siihen. Silloisen kirkon rakennuttaja oli Canterburyn arkkipiispa Lanfranc. Kirkon piirustukset suunnitteli ehkä Rochesterin piispa Gandulf, joka suunnitteli myös Lontoon Towerin.[1]
Keskiaikainen kirkko vaurioitui tornadossa vuonna 1091 ja tulipalossa vuonna 1196, jonka jälkeen rakennettiin uusi. Lontoon suuren palon jälkeen Christopher Wren suunnitteli barokkityylisen St Mary-le-Bow’n, jonka esikuvana hän käytti Rooman Maxentiuksen basilikaa, vaikkei ollutkaan sitä koskaan omin silmin nähnyt.[1] St Mary-le-Bow tuhoutui saksalaisten pommituksessa 10.–11. toukokuuta 1941. Se rakennettiin uudelleen vuosina 1956–1964,[2] osin ulkomaisella rahoituksella. Kirkon kellot, joita on kaksitoista, valettiin vuonna 1956. Vanhoina aikoina kelloja soitettiin aina iltayhdeksältä, jolloin työpäivä päättyi ja kaupungin portit suljettiin.[1] Kirkon nykyinen krusifiksi on lahja Saksan liittotasavallan kansalaisilta.[3]
Normanniajalla kirkon nimi oli Sancta Maria de Arcubus (”Kaarten Pyhä Maria”), joka myöhemmin muuntui samaa tarkoittavaan muotoon St Mary-le-Bow. Nimityksen perustana olivat kirkon näyttävät holvikaaret. Tästä tulee nimitys myös kirkolliselle oikeusistuimelle Arches Courtille, joka kokoontuu St Mary-le-Bow’ssa.[4]
St Mary-le-Bow -kirkkoon liittyy paljon lontoolaista kansanperinnettä. Sen kellojen ääni saa päähenkilön palaamaan kaupunkiin Riku Huittisesta (Dick Whittington) kertovassa sadussa. Lastenlaulussa ”Oranges and Lemons” mainitaan useita kirkkoja, joista yksi on Bow. Aidon cockneyn puhujan määritelmänä on vanhastaan pidetty sitä, että henkilön pitää olla syntynyt niin lähellä Bow’ta, että kellojen ääni kuuluu sinne missä hän syntyi.[5]
