Englanninkielinen kartta Stalingradin taistelun rintamasta marras–joulukuussa 1942.
Stalingradin taistelu oli toisen maailmansodanitärintaman taisteluiden käännekohta ja yksi ihmiskunnan verisimmistä taisteluista. Se oli aikanaan suurin koskaan käyty taistelu (osallisena noin viisi miljoonaa sotilasta), jossa vastakkain olivat akselivallat ja Neuvostoliitto. Taistelussa Saksa liittolaisineen valtasi liki kokonaan etelävenäläisen Stalingradin (nykyisen Volgogradin) kaupungin, mutta puna-armeija onnistui saartamaan noin 250 000 akselivaltojen sotilasta mottiin ja tuhoamaan joukot torjuttuaan saksalaisten vastahyökkäyksen. Akselivallat menettivät 850 000 sotilasta, noin neljänneksen itärintaman miesvahvuudestaan, eivätkä enää toipuneet menetyksestä. Neuvostoliiton voitto aloitti pian saksalaisten perääntymisen itärintamalla, mikä lopulta johti natsi-Saksan häviöön keväällä 1945.
Kun akselivallat aloittivat suurhyökkäyksen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 yli kolmen miljoonan sotilaan voimin, sen päätavoite oli valloittaa Leningrad, Moskova ja Ukraina. Stalingrad ei alun perin ollut tärkeä kohde Adolf Hitlerin sotasuunnitelmassa. Kun puna-armeija onnistui torjumaan Saksan hyökkäyksen joulukuussa 1941, suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Seuraavana kesänä Hitler päätti aloittaa suurhyökkäyksen etelässä ja idässä – tavoitteena oli vallata Kaukasuksen öljykentät ja vehnävarat sekä katkaista Volgan liikennereitit. Huhtikuussa 1942 Hitler määräsi, että Stalingrad oli joko vallattava tai eristettävä suurhyökkäyksen yhteydessä. Kolme kuukautta myöhemmin kaupunki oli jo saksalaisten tärkein valloituskohde. Kaupungin valloittaminen oli strategisesti kannattavaa, sillä sen tehtaissa valmistettiin myös suuri osa Neuvostoliiton sotatarvikkeista ja sen kautta kulki lautoilla noin 70 prosenttia Neuvostoliiton käyttämästä öljystä.
Taistelun kulku
Akselivaltojen hyökkäysvaihe
Saksan armeija sai 13. heinäkuuta 1942 käskyn hyökätä Stalingradiin. Neljä päivää myöhemmin Hitler kuitenkin määräsi kenraali Hothin 4. panssariarmeijan Kaukasuksella olevien joukkojen tueksi, mikä heikensi hyökkäyksen tehoa merkittävästi. Stalingradin puolustus oli vielä heikko, joten panssarivaunujen avulla kaupunki olisi voitu vallata verraten helposti.lähde? 29. heinäkuuta Hitler määräsikin panssarivaunut takaisin kaupunkiin, mutta Neuvostoliitto oli jo ehtinyt tehostaa puolustusta.
Neuvostoliittolaisten joukot Stalingradissa käsittivät Vasili Tšuikovin komentamat 62. ja 64. armeijan, jotka olivat miehittäneet kaupungin kaikki tärkeät rakennukset. Neuvostosotilaat pyrkivät käyttämään hyväksi olosuhteita, joihin saksalaiset liittolaisineen eivät olleet tottuneet. Neuvostojoukot pyrkivät pysyttelemään niin lähellä vihollistaan, että saksalaislentokoneet eivät voineet pommittaa oman vihollisensa etulinjoja. Kaupunkia pommittaessaan saksalaiset saattoivat vaikeuttaa myös omaa taisteluaan: kun sortuneet talot tukkivat tiet, akselivaltojen panssarivaunut eivät pystyneet etenemään. Ahtailla kaduilla panssarivaunut ja kaupunkisotaan tottumattomatlähde? saksalaiset kärsivät huomattavia tappioita. Erityisen verisiä olivat taistelut Punainen lokakuu -terästehtaan, Dzeržinski-traktoritehtaan ja Mamajevin kurgaani -kukkulan hallinnasta. Mamajevin kurgaanilla taisteli muun muassa neuvostoliittolainen 13. kaartin kivääridivisioona. Neuvostoliittolaiset toivat myös Volgan yli jatkuvasti miesvahvistuksia ja sotamateriaalia Stalingradista taisteleville joukoilleen.
Saksalaisten ainoa mahdollisuus oli valloittaa koko kaupunki pala palalta ja rakennus rakennukselta. Neuvostoliiton pienet kivääriryhmät toimivat tehokkaasti näissä olosuhteissa. Ainoa tapa vallata rakennus oli murtautua sisään ja puhdistaa se huone huoneelta vihollissotilaista. Taistelun edetessä akselivallat saivat kuitenkin kaupungin pääosin haltuunsa Volgan itäpuolisen kaupunginosan jäädessä Neuvostoliitolle.
Kenraali Georgi Žukov, Josif Stalinin ensimmäinen sijainen sotatoimien johdossa, valmisteli mittavaa vastahyökkäystä Stalingradin vapauttamiseksi. Se sai kuitenkin odottaa marraskuulle asti, jolloin pakkasen kovettama maa helpottaisi panssarivaunujen liikkumista. Sillä aikaa kenraali Vasili Tšuikov joukkoineen (62. ja 64. armeija) joutui pysymään Stalingradin raunioissa syöttinä, jolla pyrittiin houkuttelemaan kaupunkiin lisää akselivaltojen sotilaita.
Hitler epäili Neuvostoliiton suunnittelevan vastahyökkäystä ja määräsi 22. panssaridivisioonan Stalingradin joukkojen vahvistukseksi, mutta puolet panssarivaunuista ei toiminut ja suunnitelma takerteli pahasti. Muun muassa panssarivaunujen suojana olleet oljet aiheuttivat sen, että niihin kylmää pakoon kerääntyneet hiiret olivat nakertaneet sähköjohtojen kuoria ja saaneet aikaan oikosulkuja.
Neuvostoliitto oli koonnut vastahyökkäykseen 500 000 miestä, 900 panssarivaunua ja 1 100 lentokonetta. Kun hyökkäys viimein alkoi 19. marraskuuta 1942, 6. armeijan avuksi lähetetyt saksalaisjoukot karkotettiin. Muutamassa päivässä kenraali Friedrich Paulus ja hänen noin 250 000 miestään olivat joutuneet saarroksiin. Nyt Stalingradista pääsi pois ainoastaan lentokoneella. Paulus pyysi useita kertoja 6. armeijalle lupaa murtautumisyritykseen saartolinjan läpi, mutta Hitler kielsi tämän ja määräsi joukot pysymään asemissaan. Pauluksen armeijalle oli määrä toimittaa tarvikkeita lentoteitse, kunnes panssaridivisioonat onnistuisivat tunkeutumaan kaupunkia piirittävien neuvostojoukkojen läpi. Molemmat aikeet epäonnistuivat: Luftwaffe menetti huoltoyrityksissään 500 konetta ja kenraali Hothin IV. panssariarmeija pysäytettiin noin 50 kilometrin päässä kaupungista.
Stalingradin piiritetyt saksalaiset liittolaisineen joutuivat kohtaamaan Venäjän talven kesävarusteissa. Miehiä kuoli punatautiin, pilkkukuumeeseen ja nälkään. Rotat järsivät nukkuvien sotilaiden paleltuneita jalkoja. Armeijan 4 000 hevosta syötiin, ja lihan loputtua sotilaan päiväannos oli määräyksen mukaan kulhollinen keittoa ja 60 grammaa leipää. Stalingradista hävisivät nopeasti myös koirat ja kissat, ja lopulta osa epätoivoisista sotilaista päätyi veistämään lihaa jäätyneistä ruumiista.
Kun puna-armeija lähestyi, Paulus joutui hylkäämään 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta Gumrakissa olleen päämajansa. Hitler ei kuitenkaan vieläkään antanut lupaa antautumiseen. Lopulta sotamarsalkaksi ylennetty (arvomerkit pudotettiin lentokoneesta) Paulus päätti antautua ilman johtajansa lupaa. 31. tammikuuta 1943 neuvostoliittolaiset saapuivat hänen Univermagin varastorakennuksessa sijainneeseen päämajaansa. Tuolloin hän tervehti sotilaita sanomalla ”hyvää päivää” kohottamatta kättään natsitervehdykseen.
Kiinnostavana yksityiskohtana vastaavassa tilanteessa Suomen osalta oli kun sotamarsalkka Wilhelm Keitel antoi marsalkka Mannerheimille Hitlerin puolesta tammenlehvät ritariristiin ja jalkaväenkenraali Erik Heinrichslle ritariristin Ryti–Ribbentrop-sopimuksen jälkeen. Tämä tapahtui Mannerheimin Suomen presidentiksi valitsemisen jälkeen, jolloin Mannerheim oli ilmoittanut ettei tehty em. sopimus sitonut häntä.[1]
Lopputulos
Akselivallat menettivät taistelussa arviolta 850 000 miestä kaatuneina, haavoittuneina tai vangittuina: 400 000 saksalaista, 200 000 romanialaista, 130 000 italialaista ja 120 000 unkarilaista. Neuvostoliiton tappioista ei ole varmaa tietoa, mutta puna-armeija menetti yli 750 000 miestä ja yli 40 000 siviiliä kuoli. Antony Beevorin Stalingrad-kirjan mukaan tappiosta 485 751 oli kuolleita ja kokonaistappiot olivat 1,1 miljoonan luokkaa.[2] Neuvostoliiton ilmoituksen mukaan 91 000 saksalaista joutui Neuvostoliiton vankileireille, joista vain noin 6 000 heistä selvisi elossa. Stalingradin taistelu oli käännekohta toisen maailmansodan Euroopan rintamalla: Saksan eteneminen itärintamalla vaihtui jatkuvaksi perääntymiseksi.
Vaikutus Saksan ja Suomen suhteisiin
Neuvostoliiton vastaisen sodan pitkittyessä Suomessa oli alettu epäillä Saksan mahdollisuuksia jo ennen Stalingradin taistelun päättymistä. Hitlerin Suomen-vierailun ja Mannerheimin vastavierailun jälkeen kesäkuussa 1942 Mannerheim raportoi puolustusministeri Rudolf Waldenille käsityksestään, jonka mukaan Saksan idänretki päättyisi katastrofiin. Vuoden 1942 kauppaneuvotteluissa Saksan kanssa suomalaiset olivat esittäneet kritiikkiä maan sotamenestyksestä. Vuoden lopulla valtiovarainministeri Väinö Tanner lausui julki epäilyksensä ulkoasiainvaliokunnassa. Vain päivä 6. armeijan antautumisen jälkeen hallituksen sisäpiiri (Tanner, Mannerheim, presidentti Risto Ryti, pääministeri J. W. Rangell ja ulkoministeri Rolf Witting) kokoontui Mannerheimin kutsusta Mikkeliin. Tilaisuudessa päämajan tiedustelujohtaja Aladár Paasonen piti sisäpiirille tilannekatsauksen, jossa hän esitti, ettei Saksa kykene enää voittamaan Neuvostoliittoa, eikä todennäköisesti saa sovittua edes erillisrauhaa. Sisäpiiri vakuuttui Paasosen raportista ja teki reaalipoliittisia johtopäätöksiä. Neuvostoliitto tulisi yhä olemaan Suomen naapuri ja sen kanssa olisi pyrittävä rauhaan.[3]
9. helmikuuta Paasonen piti tilannekatsauksensa myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle. Näkemyksestään varmistunut Paasonen meni tällä kertaa vielä pitemmälle ja ennusti Hitlerin kärsivän diktaattoreiden lopun. Osa valiokuntaan kuuluneista kansanedustajista väheksyi Paasosen esitystä defaitistiseksi ja pian tieto raportista kantautui myös saksalaisten korviin. Näiden ihmettelyä tyydytettiin laimennetulla ja ”sanamuodoltaan rakentavalla” versiolla Paasosen esitelmästä. Kuitenkin samana keväänä Suomi aloitti rauhantunnustelut Neuvostoliiton kanssa. Aseveljeys Saksan kanssa alkoi säröillä.[3]
Lähteet
Beevor, Antony: Stalingrad. Viking Press, 1998. ISBN 0-14-024985-0(englanniksi)
Järventaus, Jorma (toim.pj.) et al.: Suomi Sodassa, s. 84–87. (3. painos) Oy Valitut Palat, 1984. ISBN 951-9078-94-0
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
