Okinawan taistelu oli Japanin ja Yhdysvaltain joukkojen välinen taistelu Okinawan saaren hallinnasta toisessa maailmansodassa. Saarella käytiin Tyynenmeren sodan viimeinen saaritaistelu ja samalla suurin maihinnousutaistelu. Okinawa oli Tyynenmeren sodan verisin taistelu. Suuri osa Okinawan väestöstä taisteli japanilaisten sotilaiden rinnalla, ja väestöä käytettiin myös ihmiskilpinä. Tämän lisäksi jatkuva tykkituli ja valtavat tappiot saivat yhdysvaltalaisissa aikaan sotapsykoosia ja heikkoa taistelutahtoa. Keisarillisen Japanin laivasto menetti taistelussa myös ylpeytensä, taistelulaiva Yamaton.
Liittoutuneet ja Japanin keisarikunta olivat taistelleet Tyynenmeren herruudesta joulukuusta 1941 saakka. Vuodesta 1943 Japani oli puolustuskannalla, ja keväällä 1945 Yhdysvallat lähestyi jo Japanin pääsaaria.[3]Iwo Jiman taistelu päättyi maaliskuussa 1945, minkä jälkeen Yhdysvaltojen huomio suuntautui Okinawalle. Liittoutuneet pitivät saaren valloittamista keskeisenä, ennen kuin maihinnousu Japaniin olisi mahdollinen.[2]
Okinawa sijaitsee Kyushusta runsaat 500 kilometriä etelään ja on Riukiusaarista suurin. Se on pituussuunnassa noin 100 kilometriä ja leveimmillään noin 32 kilometriä. Japanilaiset olivat linnoittaneet saaren huolellisesti. Kenraaliluutnantti Mitsuru Ushijiman johtamaan varuskuntaan[2] kuului 77 199 vakinaisen armeijan sotilasta ja noin 24 000 Okinawan kodinturvajoukkojen miestä.[1] Yhdysvaltain puolella sotatoimialuetta johti amiraali Chester Nimitz, maihinnousulaivastoa amiraali Raymond Spruance ja maajoukkoja kenraaliluutnantti Simon Bolivar Buckner nuorempi. Maihinnousuun osallistui sekä Yhdysvaltain maavoimien että merijalkaväen sotilaita, yhteensä yli puoli miljoonaa miestä.[2] Yhdysvalloilla oli tukenaan Brittiläisen kansainyhteisön laivoja, mutta maasotaan britit eivät osallistuneet.[1]
Taistelun kulku
Valmistelut
Liittoutuneiden laivasto ja ilmavoimat aloittivat Okinawan pommittamisen lokakuussa 1944. Kontra-amiraali Marc Mitscherin johtama lentotukialusosasto teki maaliskuussa 1945 järjestelmällisiä ilmahyökkäyksiä, jotka tuhosivat satoja japanilaisia lentokoneita. Raskaiden tappioiden vuoksi japanilaiset eivät kyenneet haastamaan Yhdysvaltain ilmaherruutta, mutta heillä oli edelleen riittävästi koneita itsemurhahyökkäyksiin, jotka aiheuttivat liittoutuneiden laivastolle suuria menetyksiä.[2]
Liittoutuneet tekivät 26. maaliskuuta valmistelevan maihinnousun Keramasaarille 24 kilometriä Okinawasta länteen ja Keisen koralliriutoille 18 kilometriä Okinawasta lounaaseen. Keramalta maihinnousujoukot löysivät noin 350 pienoisvenettä, jotka oli varustettu itsemurhahyökkäyksiä varten. Keisen pikkusaaria käytettiin pitkän kantaman tykistön asemina, joista tulitettiin Okinawan eteläosia.[2]
Yhdysvaltain maihinnousujoukot olivat kärsineet Iwo Jimalla raskaita tappioita, joiden pelättiin toistuvan Okinawalla vieläkin suuremmassa mittakaavassa. Ne toivottiin vältettävän suurella tulivalmistelulla ja maihinnousulla, joilla ylikuormitettaisiin japanilaisten puolustuskyky. Maaliskuun lopulla yhdysvaltalaiset miinanraivaajat ja sammakkomiehet raivasivat maihinnousurantoja.[2]
Operaatio Jäävuori
Yhdysvaltalaisia maihinnousujoukkoja Okinawan rannikolla 13. huhtikuuta 1945.
Operaatio Iceberg (’Jäävuori’) eli Yhdysvaltain maahyökkäys Okinawalle alkoi 1. huhtikuuta, kun Yhdysvaltain joukot nousivat maihin Hagushissa Okinawan länsirannikolla. Iltaan mennessä Okinawalla oli noin 50 000 Yhdysvaltain 10. armeijan sotilasta, ja ne olivat vallanneet noin 8 kilometriä leveän sillanpääaseman. Maihin nousi enemmän joukkoja kuin yhdessäkään toisessa Tyynenmeren sodan taistelussa.[2] Kenraali Ushijima ei vastustanut maihinnousua vaan oli vetänyt suurimman osan miehistään sisämaahan huolellisesti valmisteltuihin puolustusasemiin.[1] Merkittäviä vastahyökkäyksiä hän alkoi tehdä vasta pari päivää maihinnousun jälkeen, mikä aluksi antoi hyökkääjille valheellisen vaikutelman lievästä vastarinnasta.[2]
Pohjois-Okinawa
Japanilaisten vastarinta ei Okinawan pohjoisosissa ollut erityisen ankaraa, ja 4. huhtikuuta Yhdysvaltain joukot katkaisivat saaren länsi–itäsuunnassa kahtia. Sen jälkeen ne etenivät varovasti pohjoiseen ja saivat saaren keski- ja pohjoisosat kokonaan haltuunsa 22. huhtikuuta.[2]
Etelä-Okinawa
Yhdysvaltalainen sotilas käyttää liekinheitintä japanilaisia vastaan.
Suurin osa japanilaisten miesvahvuudesta – noin 60 000 sotilasta – oli sijoitettu saaren eteläosiin Nahan ja Shurin asutuskeskusten ympäristöön.[2] Japanilaisten tärkein puolustuslinja Machinato-linja[1] sijaitsi aivan Okinawan eteläkärjessä ja ulottui länsirannikon Nahasta itärannikon Yonabaruun. Puolustuslinjan tärkein keskus oli kuitenkin sisämaassa sijaitseva Shuri.[2] Suurin osa Okinawan noin 450 000 asukkaasta eli saaren eteläosissa, ja Ushijiman päätös keskittää voimansa asutuskeskusten ympäristöön johti raskaisiin siviilitappiohin.[1]
Yhdysvaltalaisjoukot kohtasivat etelään liikkuessaan ankaraa vastarintaa ja kärsivät suuria tappioita. Ne joutuivat tekemään suoria rynnäkköjä japanilaisten valmisteltuihin asemiin tukenaan jatkuva tykistötuli. Japanilaiset eivät ottaneet vankeja ja antautuivat vain harvoin, joten lähitaistelut olivat verisiä ja henkisesti raskaita. Huhtikuun 4. ja toukokuun 26. päivien välisenä aikana Yhdysvallat eteni Okinawan eteläosassa alle 6,5 kilometriä.[2]
Toukokuun alussa japanilaisten hallussa oli enää runsaan 200 neliökilometrin suuruinen alue Okinawan eteläkärjessä. Taistelu muistutti asemasotaa ja kumpikin osapuoli taisteli linnoitetuista asemista.[2] Toukokuun 3. ja 4. päivien välisenä yönä japanilaiset tekivät 15 000 miehen voimalla tuloksettoman vastahyökkäyksen, joka johti noin 6 000 japanilaisen kuolemaan. Yhdysvaltain tappiot olivat tästä vain kuudesosa.[1]
Yhdysvaltain etuna oli parempi ja runsaslukuisempi kalusto. Japanilaisten vahvuutena olivat huolellisesti valmistellut puolustusasemat. He hyödynsivät myös Okinawan luolia, jotka suojasivat heitä Yhdysvaltain suuremmalta tulivoimalta. Yhdysvallat joutuivat yksitelen tuhoamaan luoliin rakennetut tukikohdat liekinheitinpanssarivaunuilla.[2] Monessa tapauksessa yhdysvaltalaissotilaat eivät uskaltautuneet luoliin vaan hautasivat japanilaiset elävältä puskutraktoreilla ja räjähteillä.[1] Suuret taistelut käytiin päivisin. Öisin sotatoimet rajoittuivat tiedusteluun ja tykistöpommituksiin.[2]
Japanilaisten pääpuolustuslinja Linja kesti useita Yhdysvaltain hyökkäyksiä mutta murtui lopulta 12. toukokuuta, kun Yhdysvaltain joukot murtautuivat Nahan esikaupunkeihin ja etenivät talo talolta kaupungin keskustaan. Shuri käytiin verisiä taisteluja kesäkuun 1. päivään saakka. Yhdysvallat sai Nahan strategisesti tärkeät lentokentät haltuunsa 6. kesäkuuta.[2]
Japanin vastarinta jatkui ankarana puolustuslinjan murtumisesta huolimatta. Japanilaisilla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta täydennyksiä, ja kesäkuun puoliväliin mennessä suurin osa puolustajista oli kaatunut. Suuret taistelutoimet päättyivät 21. kesäkuuta.[2]
Laivasto- ja ilmasota
Japanilaiset käyttivät Okinawalla kamikazetaktiikkaa laajemmin kuin missään muussa toisen maailmansodan taistelussa.[2] Hyökkäykset alkoivat jo ennen maihinnousua, kun japanilaiset yrittivät lamauttaa Okinawalle kerääntyneen vihollislaivaston.[1]
Ensimmäinen suuri kamikazeoperaatio oli huhtikuun 6. ja 7. päivien välisenä yönä, jolloin japanilaiset lentäjät tekivät yli 350 itsemurhahyökkäystä. Samaan aikaan maailman suurin taistelulaiva Yamatohyökkäsi maihinnousulaivaston kimppuun. Japanilaiset toivoivat ilmahyökkäysten heikentävän liittoutuneita niin, että heidän oma laivastonsa kykenisi tehokkaaseen vastaiskuun, mutta yhdysvaltalaisilta lentotukialuksilta toimineet koneet torjuivat hyökkäyksen helposti.[2]
Ilmahyökkäykset olivat huomattavasti tehokkaampia ja pakottivat Yhdysvaltain laivaston muuttamaan taktiikkaansa. Rakettimoottorilla varustettu itsemurhakone Yokosuka MXY7 sai ensimmäisen upotuksensa 12. huhtikuuta, jolloin se tuhosi hävittäjä USS Abelen.[2]
Lopputulos
Tappiot
Japanilaisia sotavankeja odottamassa kuulustelua.
Kummankin osapuolen miestappiot olivat raskaat. Yhdysvallat menetti 12 281 sotilasta kuolleina. Heistä 4 907 oli laivaston, 4 582 maavoimien ja 2 792 merijalkaväen miehistöä. Haavoittuneita oli yli 36 000.[2] Lisäksi yli 26 000 sotilasta evakuoitiin kulkutautien tai mielenterveyden romahtamisen vuoksi.[1] Laivaston tappiot olivat 34 alusta, joista 26 upposi itsemurhahyökkäyksissä.[2] Yhdysvallat menetti lisäksi 763 lentokonetta. Kansainyhteisö menetti 160 lentokonetta ja 26 merimiestä. Osa brittiläisistä laivoista vaurioitui kamikazehyökkäyksissä, mutta tuhot jäivät pieniksi.[1]
Japanilaisten vastarinta oli fanaattista ja suurin osa sotilaista taistelu kuolemaansa saakka. Japanilaisia ja okinawalaisia sotilaita kuoli 110 071, joista lähes 28 000 haudattiin elävältä luoliin. Sotavangiksi jäi 7 401 japanilaista. Lentokoneita japanilaiset menettivät 7 830 ja sotalaivoja 16. Japanilaisten siviilitappiot olivat noin 77 000,[1] mutta tätäkin suurempia arvioita on esitetty ja Okinawan siviiliväestöstä kuoli mahdollisesti jopa noin neljännes. Osa heistä kuoli taistelussa, mutta monet tekivät itsemurhan. Joillekin perheille asevoimien edustajat antoivat käsikranaatin ja käskyn räjäyttää se yhdysvaltalaissotilaiden läheisyydessä.[2]
10. armeijan komentaja Simon Bolivar Buckner kaatui taistelussa 18. kesäkuuta. Hän oli korkea-arvoisin yhdysvaltalaisupseeri, joka toisessa maailmansodassa kuoli vihollisen tulituksessa. Japanilaisvaruskunnan komentaja Mitsuru Ushijima ja hänen esikuntapäällikkönsä kenraaliluutnantti Isamu Cho tekivät 22. kesäkuuta seppukun välttääkseen vangiksi joutumisen.[2]
Seuraukset
Okinawan taistelu oli Tyynenmeren sodan suurin taistelu sekä sotilaiden määrällä että ihmishenkien menetyksillä mitattuna. Sekä Yhdysvallat että Japani menetti taistelussa enemmän sotilaita kuin yhdessäkään aiemmassa saaritaistelussa. Yhdysvaltain laivasto menetti enemmän aluksia kuin missään muussa taistelussa historian aikansa.[1]
Okinawan valloittamisen jälkeen liittoutuneiden laivastosaarto käytännössä eristi Japanin pääsaareet muusta maailmasta, ja strategiset pommitukset aiheuttivat suurta tuhoa Japanin kaupungeille. Japanin sotilasjohto oli kuitenkin haluton antautumaan. Yhdysvallat arvioi Okinawan kokemusten perusteella, että maihinnousu Japaniin johtaisi 225 000 – 1 000 000 miehen tappioihin. Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman pelkäsi Okinawan toistuvan ”Japanin päästä päähän”, mikä vaikutti hänen päätökseensä käyttää ydinasetta Japania vastaan.[2]
Japani antautui syyskuussa 1945, mutta Yhdysvaltain miehitys jatkui Okinawalla lähes 27 vuotta. Saarten hallinta palautui Japanin siviilihallinnolle 15. toukokuuta 1972. Alueelle on edelleen sijoitettuna suuria yhdysvaltalaisjoukkoja, mikä herättää edelleen ristiriitoja paikallisväestön kanssa.[2]
Lähteet
Clodfelter, Micheal: Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Encyclopedia of Casualty and Other Figures, 1494–2007. (Third Edition) Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, Inc., Publishers, 2008. ISBN 978-0-7864-7470-7Internet Archive (viitattu 12.2.2024). (englanniksi)
