Suomalaisen taruston maantiede

Suomalais-karjalaisessa mytologiassa ja kalevalaisessa runoudessa esiintyy lukuisia paikkoja ja paikannimiä. Monet näistä, kuten esimerkiksi Karjala ja Imatra, ovat selvästi yhdistettävissä nykyisin tunnettuihin paikkoihin. Jotkut myyttiset paikat ovat kuitenkin kiehtoneet ihmisten mielikuvitusta, ja niiden sijainneista on kehitetty niin oppineita kuin kansanomaisiakin teorioita. Myös myyttejä tunteneilla runonlaulajilla on ollut omia käsityksiään tarunomaisten paikkojen sijainneista.

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Tutkijat ja maallikot ovat Kalevalan julkaisusta lähtien olleet kiinnostuneita varsinkin sankarien maan ja Pohjolan sijainneista, joiden sijoittamiseksi kartalle on tehty aikojen kuluessa useita ehdotuksia.

Joidenkin tulkintojen mukaan kalevalaisten kertomusten keskeisten sankarien kotimaa on Karjalassa, sillä sieltä on kerätty rikkain runous. Tämä on usein ollut myös haastateltujen runonlaulajien käsitys, he kun ovat usein ajatelleet sankarien asuneen omalla kotiseudullaan. Rikkain tarusto on taltioitu nimenomaan Karjalasta, joka on merkittävimpien runonlaulajien kotiseutua.

Erään näkemyksen mukaan mytologiaa ja kansanrunoutta olisi tunnettu jotakuinkin yhtä paljon eri itämerensuomalaisten ryhmien keskuudessa, mutta eri alueiden erilaisista oloista johtuen ne olisivat säilyneet jossain paremmin kuin toisaalla. Länsi-Suomi kuuluisi niihin alueisiin, joissa mytologia ja kansanrunous olisivat rapistuneet erityisen paljon johtuen esimerkiksi suvaitsemattomammista uskonnollisista oloista. Tähän viittaisivat esimerkiksi Viron kansanrunojen ja Kalevalan yhteinen paikannimistö.

Erään käsityksen mukaan eräät merkittävimmät myyttiset paikat olisivat sijainneet Länsi- ja Lounais-Suomessa, ja Pohjola olisi sijainnut näiltä alueilta pohjoiseen päin. Länsi- ja Lounais-Suomessa (ehkä yhdessä Viron kanssa) olisi myös ollut rikkain runous, ja sen aiheita olisi siirtynyt Karjalaan, josta ne on taltioitu. Sittemmin länsisuomalainen mytologinen perinne olisi rapistunut, mutta sen jälkiä olisi säilynyt runsaasti Karjalan seudun mytologioissa.

Näkemystä on perusteltu Lounais-Suomen rikkailla arkeologisilla löydöillä ja "kalevalaisella" paikannimistöllä. Esimerkiksi paikannimiä, joissa esiintyy eräiden keskeisten myyttisten henkilöiden nimiä, esiintyy selvästi eniten lounaisessa Suomessa. Lounais-Suomeen keskittyvät esimerkiksi paikannimet, jotka perustuvat nimiin Väinämöinen, Ilmarinen, Kaleva ja Untamo, ja näiden läheisiin muunnoksiin. Nimeen Ahti perustuvia talonnimiä ja sukunimiä esiintyy Etelä-Suomessa ja Karjalankannaksella.

Nimi Ilmari ja Väinämöisen nimeä muistuttavat henkilön- ja sukunimet ovat historiallisesti keskittyneet tiiviisti Varsinais-Suomeen ja Satakuntaan. Tämä ei osoita, että myyttinen Väinämöinen tai Ilmari(nen) olisi ollut jonkun varsinaissuomalaisen tai satakuntalaisen suvun kantaisä, vaan kertoo vain nimien olleen käytössä näillä seuduilla. Jos nimien käytöllä oli yhteys mytologiaan, niin pikemminkin niin päin, että viisaudestaan tunnettuja ihmisiä on alettu kutsua tunnetun myyttisen tietäjän nimellä, ja taitavia seppiä myyttisen seppäsankarin nimellä.

Hämeenkyrössä esiintyi runsaslukuinen Joukahaisen suku vielä 1500-luvulla. Hämeenkyrössä oli vahva pohjankäynnin, siis pohjoiseen suuntautuvan eränkäynnin perinne, mutta hämeenkyröläisiä itseään ei sentään pidetty lappalaisina, kuten taruston Joukahaista. Joukahaista vastaava hahmo esiintyy tosin taruissa usealla muullakin samantapaisella nimellä.

Myyttisten henkilöiden nimien yhteys todellisiin lounaissuomalaisiin paikannimiin ja sukunimiin ei osoita, että jokin myyttinen henkilö olisi asunut tai vaikuttanut siellä, tai ollut yleensäkään todellinen henkilö. Siitä on kuitenkin tulkittu, että näihin henkilöihin liittyvistä kertomuksista olisi Lounais-Suomessa pisimmät perinteet.

Tiedetään, että varsinkin Länsi-Suomessa on ollut tapana nimittää omista asuinalueista pohjoisessa päin sijaitsevia paikkoja ja alueita nimillä, joissa on mukana sanavartalo "pohja". Tiedetään esimerkiksi, että monen länsisuomalaisen vesialueen etäistä pohjoispäätä on sanottu Pohjanperäksi, ja pohjanperä on voinut olla vesistön pohjoispohjukkaa tarkoittava yleisnimikin. Myös nimeä Pohjola on käytetty sekä paikannimenä, että yleisempänä nimityksenä pohjoisemmista seuduista. Pohja on usein runoissa Pohjolan synonyymi. Pohja-nimistön länsisuomalaisuuden perusteella on arveltu, että myyttinen Pohjola olisi ehkä juuri länsisuomalaisten käsityksistä peräisin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jokin todellinen Länsi-Suomen Pohja-paikka olisi myyttinen Pohjola. Pikemminkin Pohjolaan on kerääntynyt käsityksiä ja mielikuvia monesta eri paikasta, jotka sijaitsevat pohjoisessa päin Länsi- ja Lounais-Suomen vanhoilta maanviljelyseuduilta. Maantieteellisesti merkittävimmät Pohja-nimistöön kuuluvat paikat, kuten Pohjanlahti ja Peräpohjola, lienevät kuitenkin vaikuttaneet myyttisiin käsityksiin eniten. Pohjanmaan nimi, sekä käsitys sen nimisestä alueesta, on luultavasti vasta keskiaikana syntynyt, joten Pohjanmaa maakuntana ja nimenä ei liene vaikuttanut niin merkittävästi myyttiseen Pohjolaan.

Karjalassa, josta Pohjola-tarinoita on kerätty merkittävästi, kuitenkin vastaavalla tavalla pohjoiseen sijoittuvia seutuja kutsuttiin yleensä Lapiksi. (Lapiksi nimettiin ja kutsuttiin pohjoisia alueita lounaisessakin Suomessa, mutta Lounais-Suomessa joka tapauksessa olivat yleisenä käytössä myös Pohjola- ja Pohja-nimitykset. Lappalaiset- ja Lappi nimityksistä lisää tietoa artikkelissa Lappalaiset) Karjalassa Pohjola-nimi elikin lähinnä myyteissä, eikä niinkään tunnetussa maantieteessä. Vaikka monet käsitykset Pohjolasta ja Pohjolan nimi olisivat saaneet alkunsa Länsi-Suomesta, on luultavaa, että nämä omaksuneet karjalaiset liittivät siihen myös omia käsityksiään alueista, jotka heidän kannaltaan sijaitsivat pohjoisessa.

Mahdollisesti todellisuuteen pohjautuvien ainesten lisäksi taruihin Pohjolasta kuuluu runsaasti täysin myyttistä aineistoa, kuten ikivanhoja (perustaltaan kivikautisia) kosmisia käsityksiä, joiden kaltaisia tunnetaan monilta pohjoisilta kansoilta. Kosmiset käsitykset lienevät Pohjola-tarujen ydin, ja ne ovat paljon vanhempia, kuin taruihin vaikuttaneet rautakautiset ja historialliset paikat tai tapahtumat.

Pohjolan sijaintia Pohjanlahden perukoilla on perusteltu myös runojen maantieteellisillä kuvauksilla, jotka tosin ovat yksityiskohdiltaan moninaisia ja vaihtelevia, ja siten hyvin epävarmoja. Pohjolaan joka tapauksessa kuljetaan meritse, kuten myös Länsi-Suomesta Pohjanlahden rannoille. Merelliset aiheet ja ympäristöt ovat muutenkin voimakkaasti esillä monissa kansanrunoissa.

On tehty joitakin yrityksiä sijoittaa Pohjola Suomen aluetta kauemmas ja etelämmäs, esimerkiksi Manner-Ruotsiin tai Gotlantiin. Näillä teorioilla ei enää ole laajaa kannatusta. Gotlannin vanhaksi nimeksi oletettu Vuojola esiintyy toisinaan kalevalaisessa runoudessa, ja Pohjolan emäntä mainitaan kerran vankkanenäiseksi Vuojolaiseksi. Vuojolainen on kuitenkin tarkoittanut myös muun muassa lappalaista.

Matti Klinge esitti 1980-luvulla teoksessaan Muinaisuutemme merivallat, että Kalevala olisi sijainnut Viron pohjoisosat ja eteläisen Varsinais-Suomen käsittäneellä alueella.^[1]

Pohjola olisi sijainnut Mynämäenlahden pohjoispuolella ja käsittänyt Vakka-Suomen ja Satakunnan, jotka olisivat jo tuohon aikaan olleet satakuntalaitoksen kautta valtiollisessa yhteydessä Ruotsin kanssa. Sammosta käyty taistelu kuvaisi tässä mallissa kiistaa Halikon alueen kauppaoikeuksista rautakauden loppupuolella.

Folkloristiikan ja historiantutkimuksen piirissä Klingen teoriaan on suhtauduttu varsin torjuvasti. Kansanrunoudentutkija Väinö Kaukonen luonnehtii sitä ”fantastiseksi kuvitelmaksi” ja ”haavekuvaksi”.^[2]

Nykyisin tutkijat eivät enää yritä sijoittaa Pohjolaa kartalle mihinkään yhteen tiettyyn paikkaan. Pohjola on ensisijaisesti mytologinen tuonpuoleisen paikallisuus, vaikka siihen onkin yhdistynyt mielikuvia pohjoisista alueista, kuten Pohjanmaasta tai Lapista. Vastaavasti kuin äärimmäisessä etelässä taivaankannen reunalla on kuuma Lintukoto, on äärimmäisessä pohjoisessa, maailmanpylvään juurella, kylmä Pohjola, johon yhdistyy myös käsityksiä kuolleiden asuinsijasta. Pohjolaa on myös käytetty selittämään tautien, vihollisten, pimeyden, kylmän ja pahan alkuperää.

Insinöörikomentajakapteeni Rudolf Dillström julkaisi 1927 kirjan Kalevala ja meri, jossa hän esitti oletuksen nykyisestä Varsinais-Suomesta Kalevalan runouden syntypaikkana. Hän päätyi tähän näkemykseen Kalevalassa esiintyvien vesialueiden nimitysten perusteella. Dillströmin mukaan meri johdannaisineen esiintyy Kalevalassa 202 kertaa, kun järvi vain 14 kertaa ja joki 82 kertaa. Kalevassa mainittujen luonnonpiirteiden perusteella sijainti tarkentui Varsinais-Suomeen. Ilmansuunnista luode on kirjassa mainituin ja hän katsoi viittaavan Lounais-Suomen rantaviivan suuntaan.^[3] Dillströmin käsitystä tukevia todisteita, esimerkiksi arkeologisia löytöjä, ei ole olemassa.

Kalevalan maantieteeseen liittyvistä teorioista omaperäisimpiä lienee Paavo Haavikon 1970-luvulla esittämä ajatusleikki, jonka mukaan Pohjola olisi ollut Konstantinopoli, Pohjan Akka Bysantin keisarinna ja Sampo bysanttilainen rahanlyöntikone.

Kimmo Aaltonen on esittänyt spekulaation, jonka mukaan Sampo kuvaisi Saarenmaalle pudonnutta Kaalinjärven synnyttänyttä rautameteoriittia. Varhaisella pronssikaudella pudonneen rautameteoriitin sisältämä, maastoon siruina satanut elementtirauta olisi ollut erittäin arvokasta, sillä vaikka rautaa kyettiin muokkaamaan, sitä ei osattu erottaa malmista. Valtava tapahtuma olisi säilynyt kansan muistissa Sampo-kertomuksena sekä runoina tulen kivuista.^[4]

Pääartikkeli: Lappalaiset suomalaisessa kansanperinteessä

Lappi oli mytologisesti merkittävä paikka, ja sieltä olivat peräisin pelätyt ja taikavoimaiset lappalaiset. Lappi tarkoitti useilla ryhmillä omaa erämaata tai pohjoisessa päin sijaitsevia syrjäseutuja. Nämä olivat usein kaukanakin nykyisin Lappina tunnetusta alueesta.

Rutja ja Turja yhdistettiin usein Lappiin. Näillä voitiin ehkä myös erikseen viitata Ruijaan tai Kuolaan.

Pääartikkeli: Untamo

Untamon ja Kalervon ja näiden sukujen välisiä taisteluita kuvaaviin kertomuksiin on toisinaan liitetty oikeita maantieteellisiä alueita. Esimerkiksi Untamon nimelle sukua olevia paikannimiä on runsaasti Länsi-Suomessa. Untamon nimi lienee rautakautinen laina germaanisista kielistä. Esimerkiksi Timo Heikkilä on arvellut, että tarujen Untamo olisi henkilöitymä germaanista vaikutusta saaneesta Länsi-Suomen rautakautisesta väestöstä. Kalervon suvun sijoittaminen kartalle on vaikeampaa. Kalervoa kutsutaan myös Kalevaksi ja hänen poikaansa Kullervoa Kalevanpojaksi. Kalevanpojat olivat monien alueiden tarinaperinteissä useimmiten jättiläisiä, jotka pakenevat yhä syvemmälle syrjäseudulle leviävän uudisasutuksen tieltä, kuten toisissa tarinoissa peikot, pakanat, lappalaiset tai hiidet. Timo Heikkilä olettaa, että Kalevanpojissa (siis myös Kalervon suvussa) ja olisi lappalais-tarinoiden tapaan muistumia sisä-Suomen ihmisryhmistä eri aikakausilta. Sisä-Suomen väki (myös aikanaan hämäläiset ja näiden edeltäjät) oli ehkä usein konflikteissa lounaisen ja läntisen Suomen väestön kanssa, mutta joutui monissa tapauksissa lopulta väistymään tai sulautumaan näiden tieltä.

Pääartikkeli: Aluen järvi

Kansantarinoissa taivaasta putoaa tulikipuna Aluen järveen. Järvi kuohuu yli äyräidensä ja syttyy metsäpalo. Mm. Risto Isomäen esittämän hypoteesin mukaan kertomuksessa on muistuma pronssikaudella tapahtuneesta meteorin putoamisesta, joka teki Viron Saarenmaalle Kaalijärven.

Saari on kalevalaisessa runoudessa paikka, joka on yleensä yhdistetty Saarenmaahan. Ahti on saarelainen soturi ja kuningas, mutta toisaalta Kalevalassa Ahtiin samaistettu Lemminkäinen käy vain saarella pakomatkalla ja neitoja makaamassa.

Sarajas on äärimmäisen pohjoisen myyttinen meri, jonka nimi on todennäköisesti arjalaisperäinen. Sarajas sijaitsi myyttien maailmassa, täysin tunnetun maailman ulkopuolella.

Rutjan koski (myös Kinahmi) oli tulinen ja raivokas meripyörre kaukana pohjoisessa. Sinne manattiin tauteja, ja Väinämöisen kerrottiin lopulta paenneen sitä kautta. Se saattoi olla reitti tuonpuoleiseen eli vainajalaan. Rutja viittasi Ruijaan, tai jos kertoja ei osannut Ruijaa erottaa muusta Lapista, niin pohjoiseen Lappiin ylipäätään. Lapissakin uskottiin tällaiseen pyörteeseen Jäämeressä. Carta marinassa pyörre löytyy Lofoottien eteläpuolelta.

Luotola on perinteisesti yhdistetty Ahvenanmaahan, ja Ahvenanmaata tiedetään myös kutsutun toisinaan Luotolaksi. Luotola kuitenkin lienee ollut yleisnimi, joka tarkoitti saaristoa, joten voi olla että muitakin saaristoja on kutsuttu luotoloiksi.

Luotolan rikkaudet mainitaan toisinaan; ne ovat kolikkoja, joita hallitsee ja laskeskelee Ahti. Merisestä ympäristöstä huolimatta Ahti tarkoittanee tässä ihmishahmoa; sankaria ja kuningasta, eikä niinkään merenhaltijaa.

Pääartikkeli: Vuojola

Vuojola merkitsi ennen vanhaan Gotlantia, mutta taltioiduissa tarinoissa se ei ole järjestelmällisesti viitannut Gotlantiin. Vuojolaa käytettiin melko vapaasti vieraiden paikkojen nimityksenä. Esimerkiksi Pohjolan emäntää Louhea kutsutaan eräässä runossa vuojolaiseksi, ja vuojolainen on myös ollut lappalaista tarkoittava nimitys.

Utuinen niemi tai terheninen (=sumuinen) saari on hyvin yleisesti kansantarinoissa esiintyvä paikka tai paikan kuvaus. Joissain kertomuksissa se sijaitsee matkan varrella Pohjolaan mentäessä. Utuisella niemellä tuskin viitataan järjestelmällisesti mihinkään oikeaan niemeen, vaan se on yleensä runollinen elementti, joka on helposti muistettavissa toisintoineen: nenässä utuisen niemen, päässä saaren ternehisen. Aku Ankka -tarinassa Sammon Salaisuus utuinen niemi kuitenkin paikallistetaan Mustasaareen.

Niemi esiintyy monissa yhteyksissä: neidot viettävät siellä aikaa ja huutelevat ohikulkijoille, Väinämöinen veistää ja soittaa kanneltaan, Aino hukuttautuu, Ison tammen ravinteiksi kerätään kaislaa, jotka Tursas polttaa, ja Sampoa jopa suunniteltiin vietäväksi sinne.

Karjalaisten tiedetään kutsuneen Novgorodia Uudeksilinnaksi. Nimi esiintyy myös karjalaisissa kansanrunoissa.

Kuolleiden maan Tuonelan eli Manalan kerrotaan perinteestä riippuen sijainneen joko tyynen mustan joen tai tulisen kosken takana tai maan alla. Käsitys veden takana olevasta Tuonelasta liittyy ehkä kalmistosaariin, saariin joissa oli hautausmaa eli kalmisto. Jotkut ovat voineet samaistaa myyttisen Tuonelan ja paikallisen kalmiston. Toisaalta eräät Vienanjoen rannalla asuneet suomensukuiset ovat lähettäneet vainajat Vienanjokea pitkin pohjoiseen, Vienanmerelle. Tutkijat kuitenkin arvelevat, että yleisemmässä käsityksessä Tuonela sijaitsi maan tai veden alla, usein myös pohjoisessa päin. Tuonela saattoi jopa olla litteän maanpinnan toisella puolella ylösalaisin elävien maailmaan verrattuna.

Lintukoto eli taivaan ääri sijaitsi kaukana etelässä, missä taivaankannen reunat olivat lähellä maata. Se oli täysin myyttinen paikka.

Muun muassa Tapiola, Ahtola ja Hiitola ovat luonnonhenkien kotipaikkoja. Monet ovat kokeneet näiden sijaitsevan lähiseudulla tai luonnossa yleisesti.

Tarusto tuntee useita kertomuksia suurista taisteluista ja taistelutantereista. Tappotannerten kauhistuttavuutta kuvaillaan värikkäästi: veri tahrii vaatteet ja ruumiita ja niiden osia lojuu maassa läjittäin. Samankaltaista kuvausta on ilmeisesti käytetty monista historiallisista taisteluista. Tapahtumapaikoiksi mainitaan muun muassa Puola, Tanska, Narva ja Venäjä. Puolan, Tanskan ja Narvan nimet sekä nimitys "Ruotsin suuri sota" näiden taistelukuvausten yhteydessä lienevät peräisin lähinnä suuresta Pohjan sodasta. (Tanskasta taistelupaikkana lisää alempana kappaleessa Tanska) Taistelupaikat esiintyvät myös loitsuissa, joissa niihin manataan ihmisten sairauksia ja tauteja. Tappotantereilla nimittäin riittää lihaa ja luuta vaikka nälkäiselle, eikä taudin siis tarvitse kalvaa eläviä.

Tarkempia, tiettyihin taisteluihin kiinteämmin liittyviä kuvauksia on kansantarinoiden kuvauksissa suomalaisten ja karjalaisten lähipiirissä käydyistä historiallisista taisteluista, ryöstöretkistä ja vainoista. Osa näistä kertomuksista on niin sanottuja vainolaistarinoita, joissa paikallinen sankari puolustautuu vihollisia vastaan. Näiden kertomusten henkilöt ovat usein historiallisia, puolihistoriallisia tai perustuvat etäisesti todellisiin henkilöihin. Tapahtumia ja henkilöiden ominaisuuksia on kuitenkin usein kansanomaisella tavalla väritetty, liioiteltu ja muokattu runsaasti, ja aineksia on toisinaan myös lainattu muista kertomuksista. Usein kansanperinne on osannut kertoa tarkasti, missä mikäkin tällaisen kertomuksen käänne on tapahtunut. Tämän kaltaisten tarinoiden henkilöitä ovat esimerkiksi Kirmukarmu, Hunnun Herra, Matti Kurki, Vorna, Musta-Nykyri, Sotidrokhima ja Laurukainen.

Joissain taistelukuvauksissa voi olla jopa esihistoriallista ainesta. Esimerkiksi Kalervon ja Untamon sukujen yhteenoton on hypoteettisesti arveltu liittyneen johonkin esihistorialliseen yhteenottoon. Ahti-sankaria koskevassa tarustossa arvellaan usein olevan aineksia viikinkiajan tai ristiretkiajan todellisuudesta, johon kuului veneitse tehtyjä ryöstöretkiä ja sotaretkiä. Ahdin kerrotaan miestensä kanssa katkoneen satoja tai tuhansia päitä, ja tulleen kotiin veneet täynnä kultaa ja hopeaa. Näitä mahdollisesti esihistorialliselta ajalta periytyviä kertomuksia ei kuitenkaan voida yhdistää mihinkään tiettyyn nykyisin tunnettuun tapahtumaan. Ne ovat voineet saada alkunsa yksittäisestä tapahtumasta, mutta niihin on myös voinut kertyä aineksia useista tapahtumista.

Tämän artikkelin tai sen osan paikkansapitävyys on kyseenalaistettu. Voit auttaa varmistamaan, että kyseenalaistetut väittämät ovat luotettavasti lähteistettyjä. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Lähde ei ole vakuuttava. Tällaisista asioista on niin paljon väärinkäsityksiä ja fabulointeja liikkeellä, että olisi paras viitata suhteelliseen tuoreeseen tutkimukseen eikä toisen tai kolmannen käden nettilähteisiin.

Eri puolilta Suomea tunnetaan kansanperinnettä, joka kertoo jossain lähistöllä olleen aikaisemmin hallintoalueen tai valtakunnan rajan. Osa näistä liittyy selvästi joihinkin historiallisiin rajoihin joko maakuntien, kirkollisten hallintoalueiden tai valtakuntien välillä. On paljon jopa yksittäisten maatilojen rajoista kertovia tarinoita. Historiallisiin rajoihin liittyvät myös jotkin paikannimet. Usein kertomuksiin rajoista liittyy taisteluita.

Hämeessä, Jämsässä tunnettiin perimätieto, että lähistöllä olisi sijainnut vihollisen raja, ja että paikalla olisi käyty verisiä taisteluita venäläisiä vastaan. On arveltu, että Hämeen eräät linnavuoret, varsinkin Päijälän linnavuori, liittyisivät näihin kertomuksiin^lähde?. Päijälän linnavuorelta on löytynyt erityisen paljon aseita ja varusteita, ja arvellaan, että siellä on käyty niin hurja taistelu, että paikasta on tullut tabu, jonka vuoksi arvokkaita aseita ei ole käyty hakemassa. Oletetaan, että alueella olisi ehkä 1100-1200 luvuilla sijainnut nautinta- tai hallintoalueiden raja. Toinen puoli olisi kuulunut hämäläisille, toinen karjalaisille. [1] (Arkistoitu – Internet Archive)

Koska tarinoita kerrottiin kaikkialla Suomessa, liittyy kaikkiin historiallisiin maakuntiin ja niiden asukkaisiin tarinoita. Erityisesti kalevalaisessa runoudessa tunnettiin varsinkin Karjala, Häme ja Savo. Niillä lienee tarkoitettu jotakuinkin samaa kuin nykyisinkin.

Ruotsi ja Venäjä esiintyivät kalevalaisissa runoissa yleisesti, eikä niiden tulkinnassa juuri ole epäselvyyttä. Suomen ollessa osa Ruotsia myös Suomea ja suomalaisia kutsuttiin karjalaisten ortodoksien piirissä ehkä useinkin Ruotsiksi ja ruotseiksi. Myös nimi Suomi tunnettiin yleisesti. Suomi saattoi merkitä Varsinais-Suomea tai suomalaisten asuttamia maita.

Viro esiintyy suomalaisessa ja karjalaisessa runoudessa melko usein, mutta joskus vain jonkun toisen paikannimen, kuten Inkerin toisintona. Virosta tulee usein ihmeitä tekevä tai ihmeteoissa epäonnistuva vieras, kuten Virokannas. Virolaisilla oli kuitenkin myös oma kalevalaisen runouden perinteensä, joka luonnollisesti käsittelee Viroa paljon.

Viron Narvasta kerrottiin Suuren Pohjan Sodan seurauksena:

Saksa mainitaan toisinaan, mutta sillä ei ole suurta mytologista merkitystä suomalaisille tai muille fennoskandian itämerensuomalaisille. Saksalaisiin oltiin yhteydessä lähinnä kaupankäynnin merkeissä, ja saksalaisia kauppiaita sanottiin kamasaksoiksi. Saksalaiset kauppatavarat tunnetaan, kuten "Saksan saappaat" ja "Saksan palttinat". Joskus kerrotaan myös Saksan tai Viron laivojen tulemisesta kaupantekoon.

Virolaisessa mytologiassa saksalaiset ovat kuitenkin merkittävässä osassa, he ovat vainolaisia, rautamiehiä.

"Tanimarkki" tai "Taani" eli Tanska mainitaan lähinnä suuren taistelun tapahtumapaikaksi. Joissakin runoissa äiti suree poikansa lähtöä "Ruotsin suureen sotaan" ja "Tanimarkin tappeluun". Eräässä runossa kylän neidot valittavat, kun sulhaset ovat menneet sotaan. Neidot suunnittelevat, että jos miehet eivät tule takaisin, kutovat he kultaisen nuotan, jolla vetävät veden väestä itselleen sulhaset. (SKVR:III3, 3436) Joissain runoissa taas vanhemmat neuvovat lastaan pitämään varansa Tanimarkin tappelussa; menemään keskelle joukkoa ja lipunkantajan lähelle. Myös sotasaaliista kerrottiin:

Monia muitakin todellisia paikkoja ja maita mainitaan satunnaisesti. Yleisesti ottaen kalevalaisen runouden tuntemat todelliset paikat ja maat ovat pääasiassa Itämeren piirissä, alueelta, johon suomalaisilla, karjalaisilla ja muilla itämerensuomalaisilla on ollut vilkkaimmat yhteydet kautta historian.

• Muinaissuomalaisten kaikkeuskäsitykset

• Jouko Vahtola:Vanhojen kansanrunojen nimistön ja todellisen nimistön välisistä yhteyksistä (Martti Linnan toimittamassa kokoomateoksessa: Muinaisrunot ja todellisuus, Suomen kansan vanhojen runojen historiallinen tausta (1987))

• Kimmo Aaltonen (2003) Sammon sanoja – Sammon kuvia (Arkistoitu – Internet Archive) Kirjoitelma Kaalijärven meteoriitin yhteydestä kansanperinteeseen