Koulukunnan merkittävimmät edustajat vaikuttivat ensimmäisellä vuosisadalla jaa. Koulukunnan edustajista on vain vähän tietoa, ja tutkijat ovat keskustelleet siitä, olivatko Aleksandriassa tuolloin laajalti levinneet pythagoralaiset teokset tuon ajan kirjoittajien kirjoittamia alkuperäisiä tuotoksia vai lähinnä vanhempien pythagoralaisten kirjoitusten toisintoja ja kommentaareja.[1]
Ciceron ystäviin kuulunut Nigidius Figulus teki jo ensimmäisellä vuosisadalla eaa. yrityksen herättää Pythagoraan opit uudelleen henkiin, mutta häntä ei voida vielä pitää koulukunnan edustajana. Samoin uuspythagoralaiset tulee erottaa monista tuon ajan eklektisistäplatonilaisista, joiden ajattelussa oli samanlaisia painotuksia. Heihin kuuluvat muiden muassa Apuleius ja Plutarkhos.[1]
Porta Maggioren läheltä Roomasta, Via Praenestinan varrelta, löydettiin 1915 rakennus, jossa uuspythagoralaiset pitivät kokouksiaan ensimmäisellä vuosisadalla. Rakennus oli muodoltaan basilika jossa oli kolme laivaa ja kuori, samalla tavalla kuin varhaiskristillisissä basilikoissa paljon myöhemmin 300-luvulla. Rakennuksen holvaukset oli koristeltu stukkokoristeilla, jotka symboloivat pythagoralaisia uskomuksia. Niiden tarkasta merkityksestä ei kuitenkaan ole tietoa.[2]
Filosofia
Uuspythagoralaiset pyrkivät yhdistelemään uskonnollisia aineksia pakanalliseen filosofiaan kuivuneen formalismin tilalle. Uuspythagoralaiset palasivat Platonin ajattelun siihen vaiheeseen, jossa tämä pyrki yhdistämään ideaoppinsa pythagoralaiseen lukuteoriaan, ja yhdistivät Platonin Hyvän idean Yhteen, joka oli rajaamattoman ja rajallisen välisen dualismin lähde. Tuloksena oli sarja todellisuuden tasoja alkaen Yhdestä ja päättyen aineellisen maailman olioihin.[1]
Uuspythagoralaiset painottivat perustavanlaatuista eroa sielun ja ruumiin välillä. He katsoivat, että Jumalaa tulee palvoa hengellisesti rukouksella ja tahdolla hyvään, ei ulkoisilla teoilla. Sielu on vapautettava sen aineellisista kahleista, sen ”likaisesta ja rappiolla olevasta vaatetuksesta” eli ruumiista, askeettisella elämäntavalla. Ruumiilliset nautinnot ja kaikki aistilliset virikkeet on hylättävä haitallisina sielun hengelliselle puhtaudelle. Jumala on hyvän ja aine pahan perusta.[1]
Tässä järjestelmässä voidaan erottaa Pythagoraan asketismia, Platonin mystisismiä sekä orfilaisten mysteerien ja itämaisen teosofian vaikutusta. Platonin ideat eivät ole enää itsessään olemassa olevia entiteettejä, vaan elementtejä jotka muodostavat hengellisen toiminnan sisällön. Aineeton kaikkeus on mielen ja hengen sfääri.[1]
Uuspythagoralaisuus on monella tavalla linkki vanhan ja uuden välillä pakanallisessa kreikkalaisessa filosofiassa. Se toimi siltana Platonin opetusten ja uusplatonismin välillä ja toi tämän ajattelun askeettisuudessa samalle viivalle stoalaisuuden kanssa. Uusplatonilaisista erityisesti Iamblikhos sai paljon vaikutteita uuspythagoralaisuudesta. Tämä näkyy muun muassa hänen kirjoittamassaan teoksessa Kokoelma pythagoralaisia oppeja. Myös uuspythagoralaisuuden ja essealaisuuden välillä on huomattavia yhtäläisyyksiä.[1]
↑ abcdefNeopythagoreanism (Encyclopaedia Britannica 11th ed. (1911). Encyclopaedia Britannica Company, Cambridge, Englanti.) 1911encyclopedia.org. Viitattu 25.9.2008.
↑Ball Platner, Samuel: BasilicaeA Topographical Dictionary of Ancient Rome. 1929. London: Oxford University Press. Viitattu 25.9.2008.
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista. Alkuperäinen artikkeli: en:Neopythagoreanism
