Vandaalien kuningaskunta oli valtio, joka sijaitsi Pohjois-Afrikassa vuosina 435–534. Euroopasta tulleet vandaalit perustivat sen Länsi-Rooman valtakunnalta valloittamalleen alueelle ja saavuttivat vuonna 439 itsenäisyyden Roomaan nähden. Kuningaskunta käsitti aluksi nykyisen Pohjois-Tunisian ja Koillis-Algerian, mutta siihen liitettiin hieman myöhemmin myös Sardinia, Korsika ja Sisilia.[1]
Kun Länsi- ja Itä-Rooman joukot eivät onnistuneet karkottamaan vandaaleja, Länsi-Roomaa tosiasiassa johtanut sotapäällikkö Aëtius sopi vuonna 435 Geiserikin kanssa, että Rooman keisari Valentinianus III tunnusti Mauretanian ja osan Numidiasta kuuluvan vandaaleille ja vastavuoroisesti vandaalit sitoutuivat Länsi-Rooman liittolaisiksi eli federaateiksi. Vuonna 439 vandaalit kuitenkin valloittivat myös Karthagon, josta Geiserik teki kuningaskunnan pääkaupungin. Pääosa kaupungin roomalaisista asukkaista karkotettiin tai tapettiin.[2] Karthagon symbolisen merkityksen vuoksi Geiserik ja hänen seuraajansa pitivät tätä kuningaskunnan varsinaisena perustamisajankohtana.[3] Vuonna 442 Länsi-Rooma joutui tunnustamaan Vandaalien kuningaskunnan suvereeniksi valtioksi. Länsi-Rooma menetti näin vilja-aittansa ja yhden vauraimmista maakunnistaan.[2] Alueelle asettuneiden vandaalien määrä lienee ollut vain murto-osa Pohjois-Afrikan maakuntien asukasluvusta, mutta vandaalit muodostivat alueen hallitsevan eliitin ja maanomistajaluokan.[3]
Laivastonsa avulla vandaalit hallitsivat suurta osaa läntisestä Välimerestä ja valloittivat Korsikan, Sardinian ja Sisilian saaret. Vuonna 455 he ryöstivät Rooman Geiserikin johdolla.[1] Länsi-Rooman yritykset valloittaa takaisin menettämänsä alue torjuttiin, kuten myös Basiliskoksen ja Heraklioksen komentama Itä-Rooman hyökkäys vuonna 467. Itä-Rooma solmi muodollisen rauhan vandaalien kanssa vuonna 476.[2]
Vandaalien kuningaskunta vei viljaa ja muita elintarvikkeita Roomaan, ja Karthago pysyi vauraana kaupunkina myös vandaalivallan aikana. Kuningaskunnan hallinto perustui osin aiempiin roomalaisiin hallintorakenteisiin, ja vandaalit omaksuivat monia roomalaisten käytäntöjä ja tapoja.[3] Vandaalien kuningaskunta alkoi heiketä kuninkaaksi vuonna 477 tulleen Geiserikin pojan Hunerikin valtakaudella. Vandaalit olivat areolaisiakristittyjä, ja Hunerik ja hänen seuraajansa Gundamund vainosivat nikealaisia kristittyjä. Kuningas Hilderikin aikana 520-luvulla vandaalit lähentyivät Itä-Roomaa, mutta kehitys katkesi, kun Hilderik syrjätettiin 530. Itä-Rooma valloitti Vandaalien kuningaskunnan vuosina 533–534 käydyssä vandaalisodassa. Belisariuksen johtama mahtava laivasto teki maihinnousun ja löi vandaalit Trikamaronin taistelussa. Kuningas Gelimer joutui antautumaan ja hänet vietiin vankina Konstantinopoliin. Suurin osa vandaaleista surmattiin tai otettiin orjiksi.[2]
