Venezuelan bolivariaaninen tasavalta (esp.República Bolivariana de Venezuela) eli Venezuela on valtio Etelä-Amerikassa, Karibianmeren rannalla. Sen rajanaapurit ovat Brasilia etelässä, Guyana idässä ja Kolumbia lännessä. Vuosina 1522–1821 Venezuela oli espanjalaisten siirtomaa, ja se itsenäistyi nykyisen kansallissankarinsa Simón Bolívarin kampanjan ansiosta.
Öljyteollisuus on tuonut maalle vaurautta 1920-luvulta alkaen. Öljytulojen varassa elävän maan talouden yleinen kehitys on kuitenkin laiminlyöty 2000-luvun taitteesta alkaen. Erityisesti maata vuodesta 1999 kuolemaansa 2013 saakka johtaneen presidentti Hugo Chávezin kunnianhimoiset sosiaaliset uudistukset saivat yhdessä öljyn hinnan halpenemisen kanssa aikaan pitkällisen ja alati syvenevän talouskriisin, joka on pahentunut Chávezin seuraajan Nicolás Maduron kaudella. Itsevaltaisista menetelmistä ja laajasta korruptiosta syytetyn Maduron syrjäyttämiseen pyrkivät Venezuelan protestit 2014–2019 ovat laukaisseet maassa myös vaikean poliittisen kriisin, joka on johtanut miljoonien ihmisten pakenemiseen maasta.
Ulkopolitiikassa Venezuela keskittyy yhteistyöhön muiden Latinalaisen Amerikan valtioiden ja OPECin sekä Kiinan ja Venäjän kanssa.
Venezuelan nimen alkuperästä on esitetty kaksi teoriaa, jotka pohjautuvat espanjalaisiin lähteisiin. Suositumman teorian mukaan Venezuela tarkoittaisi pientä Venetsiaa. Toisen teorian mukaan nimi juontaa juurensa alkuperäisasukkaiden kieleen, jonka puhujat kutsuivat itseään veneciuelaeiksi.[4]
Maan keskiosa on tasankoa, joka tunnetaan nimellä llanos; tasangot jatkuvat Kolumbian rajalta Orinocojoen suistoon idässä.[6] Kolumbian rajalta Oriconon suistoon on matkaa 1 300 kilometriä, ja leveimmillään llanos on 500 kilometriä leveä. Tasanko on matalaa ja hyvin vähän kumpuilevaa aluetta. Sen eteläpuolella on Guyanan ylänkö, joka käsittää kaksi viidesosaa Venezuelan pinta-alasta.[5] Ylängön huomattavin alue on Gran Sabana, jossa on monia jyrkkärinteisesti kohoavia pöytävuoria, tepuita.[6] Guyanan rajalla on 2,8 kilometriä korkea Monte Roraima ja Auyantepuilta syöksyy alas maailman korkein vesiputous, Angelin putoukset.[5]
Venezuelassa on kaksi suurta valuma-aluetta, Atlanttiin laskeva Orinocon vesistö ja Karibianmeren rannalla oleva Maracaibojärven valuma-alue. Orinoco ja sen tärkein sivujoki Caroní kuljettavat noin neljä viidesosaa koko maan pintavalunnasta. Orinocon vesistössä on myös melko harvinainen bifurkaatio. Lähes tasaisella maalla Orinoco haarautuu kahteen uomaan, joista toinen Casiquiare virtaa Amazonin sivujokeen Rio Negroon ja yhdistää näin vesistöt. Maracaibojärveä pidetään toisissa yhteyksissä Etelä-Amerikan suurimpana järvenä, mutta toiset pitävät sitä laguunina tai lahtena. Se on yhteydessä Karibianmereen kanaalin kautta, ja sen pohjoisosassa vesi on murtovettä.[5]
Joulukuussa 2007 Venezuela siirtyi käyttämään ainoana maailmassa aikavyöhykettä, joka oli 4½ tuntia jäljessä UTC-ajasta.[7] Energiansäästö-syistä 2016 kelloja siirrettiin puoli tuntia eteenpäin.[8]
Ilmasto ja luonto
Venezuelassa vallitsee trooppinen ilmasto, tavallisesti kuuma ja kostea, joskin korkeammalla on viileämpää. Caracasissa kuukauden keskimääräinen ylin lämpötila vaihtelee joulukuun 28 ja toukokuun 32 asteen välillä. Eniten sataa kesäkuusta lokakuuhun, yli sata millimetriä kuussa.[9]Kuivakausi on joulukuusta maaliskuun lopulle.[5]
Venezuelan kasvillisuus on pääosin trooppista. Ainavihannat ja puolivihannat metsät peittävät maasta kaksi viidesosaa ja savanni noin puolet. Orinocon suistossa on puolestaan mangrovesoita. Sademetsiä on erityisesti alavilla alueilla, ja vuoristossa kasvillisuus vaihtuu. Semitrooppista kasvillisuutta on aina 1 500 metriin. Siitä korkeammalla on vuoristokasvillisuutta, ja yli 3 000 metrissä on niin sanottua páramo-kasvillisuutta, jossa on pääosin vuoristopensaita ja jäkäliä.[5]
Venezuelan luonto on erityisen monipuolinen: maassa on tavattu lähes 1 500 lintulajia, 350 nisäkäslajia ja kymmeniä tuhansia kasvilajeja. Niitä suojelemaan on perustettu 43 kansallispuistoa, jotka kattavat yli viidesosan maan pinta-alasta. 2000-luvun talouskriisin aikana puistojen tila on huonontunut hälyttävästi, kun puistot menettävät sekä budjettirahoitusta että matkailutuloja.[10]Canaiman kansallispuisto on kuulunut Unesconmaailmanperintöluetteloon vuodesta 1994 lähtien.[11]
Ensimmäiset ihmiset olivat saapuneet nykyisen Venezuelan alueelle 6 000–13 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Asukkaita tuli kolmesta suunnasta: idästä (nykyisen Guyanan suunnasta) etelästä (nyky-Brasiliasta) ja pohjoisesta (Antilleilta). He harjoittivat maanviljelyä, metsästystä ja kalastusta.[13]
Kristoffer Kolumbus rantautui kolmannella matkallaan 1498 ensimmäisen kerran Amerikan mantereelle, Venezuelaan.[14] Eurooppalaiset keskittyivät alkuun hankkimaan orjia ja kalastamaan helmiä. Ensimmäinen siirtokunta oli vuonna 1523 perustettu, koillisrannikon Cumaná. Saksalainen Welserin suku hankki oikeudet Venezuelan luoteisrannikkoon, mutta espanjalaiset saivat alueen takaisin itselleen vuonna 1546. Ensimmäiset sisämaahan tunkeutujat etsivät tarunhohtoista Eldoradoa. Englantilainen Walter Raleigh muun muassa purjehti Orinocoa pitkin sisämaahan.[15]
Espanjalaiset alkoivat 1500-luvun puolivälin jälkeen jakaa maata encomiendoihin, ja vuonna 1600 maassa oli yli 20 asutuskeskusta.[15] Lähetyssaarnaajat etenivät 1600- ja 1700-luvuilla toimeliaasti jokilaaksoja pitkin. Venezuelaa hallittiin osana Uuden-Granadan varakuningaskuntaa.[16]
Kaakaosta tuli 1620-luvulla Venezuelan tärkein vientituote kahdeksi vuosisadaksi. Viljely alkoi houkutella entistä enemmän maahanmuuttajia, ja plantaaseille alettiin tarvita orjatyövoimaa Afrikasta. Venezuelaan kehittyi pian siirtomaa-aikainen kastijärjestelmä, jossa ylimpänä olivat Espanjassa syntyneet ja espanjalaisten jälkeläisten Amerikassa syntyneet criollot. Heidän jälkeensä olivat kanariansaarelaiset, jotka olivat saapuneet työvoimaksi. Alimpana olivat useampaa sekarotuiset pardot, orjat ja alkuperäisasukkaat. Itsenäisyyden aikana orjien osuus asukkaista oli noin 20 prosenttia ja intiaanien 10 prosenttia.[16]
Itsenäisyys
Venezuela liittyi 1800-luvun alussa monien muiden Etelä-Amerikan siirtokuntien tavoin itsenäisyystaisteluun. Itsenäisyyssotaa johti alkuun Francisco de Miranda, mutta hänen yrityksensä kaatui ja uudeksi johtajaksi nousi Venezuelassa syntynyt Simón Bolívar. Hän johti joukkonsa voittoon kesäkuussa 1821 Carabobon taistelussa, minkä jälkeen Venezuela itsenäistyi osana Suur-Kolumbiaa.[17] Siihen kuuluivat Venezuelan lisäksi Kolumbia, Panama ja Ecuador. Venezuela erosi liitosta vuonna 1829 ja itsenäistyi.[18]
Itsenäisen Venezuelan ensimmäistä vuosisataa vuodesta 1830 eteenpäin voidaan kuvata caudillojen kaudeksi, jolloin valta vaihtui useasti komentajalta toiselle. Ensimmäisenä diktaattorina nousi pariin otteeseen presidenttinä toiminut José Antonio Páez, joka hallitsi criollo-eliitin tuella. Páezin taustalla oli konservatiivipuolue, kun hänen vastustajansa järjestäytyivät liberaalipuolueen taakse. Osapuolet ajautuivat sisällissotaan 1858–1863.[17]
Cipriano Castro nousi valtaan 1899, mikä tarkoitti uutta aikakautta, sillä hän ja hänen kolme seuraajansa olivat kaikki AndienTáchiran osavaltiosta. Castro ja 1908 presidentiksi noussut Juan Vicente Gómez olivat julmia johtajia. Gómez keskitti vallan itselleen ja sorti oppositiota.[15] Hänen kaudellaan Maracaibojärven altaasta löydettiin öljyä.[17] Maan sisäinen vakaus houkutteli ulkomaalaisia öljysijoittajia, ja vuonna 1928 Venezuela oli maailman suurin öljyn viejä. Se toi maahan huomattavasti vaurautta, ja valtio pystyi muun muassa maksamaan kaikki valtionvelkansa ja kehittämään infrastruktuuria. Pääosa kansasta pysyi kuitenkin köyhänä, kun diktaattorit taas vaurastuivat huomattavasti.[15]
Vuodesta 1958 lähtien Venezuelassa on vallinnut jonkinlainen siviilidemokratia.[19]Rómulo Betancourtin toisella kaudella 1961 kirjoitettiin uusi perustuslaki, joka päätti pitkän caudillojen ja sotilasdiktaattorien kauden. Betancourtista tuli myös ensimmäinen presidentti, joka istui koko kauden, ja hänen seuraajaksi valittiin 1964 Raúl Leoni.[17]
1970-luvulla talous kukoisti, kun öljyn hinta nousi. Öljy- ja terästeollisuus kansallistettiin. 1980-luvulla öljyn hinnan laskun myötä tulivat talousongelmat, ja maa sai vuonna 1989 Maailmanpankilta lainaa.[20] Presidentti Carlos Andrés Pérez alkoi toteuttaa suuria taloudellisia uudistuksia, joita IMF oli vaatinut. Uudistuksiin sisältyivät ”raju devalvaatio, kaupan ja sijoitusten rajoitusten purkaminen sekä välittömimmin kansalaisiin vaikuttanut valtion tukien poisto monilta perustuotteilta (esimerkiksi sähköltä, polttoaineelta, leivältä ja maidolta)”. Pérezin kaudella hinnat nousivat jyrkästi. Seurauksena oli väkivaltaisia mielenosoituksia, jotka laajenivat maanlaajuisiksi levottomuuksiksi vuonna 1989. Hallitus kukisti mielenosoitukset kovilla otteilla, mikä johti satoihin kuolonuhreihin. Tapausta kutsutaan Caracazoksi. Kansallistettuja aloja yksityistettiin jälleen useita kuolonuhreja vaatineen Caracazon jälkeen.[21] 1990-luvun alussa Pérezin hallintoa pidettiin laajalti korruptoituneena, ja vuonna 1992 joukko sotilaita yritti kaapata Péreziltä vallan. Kaappaus epäonnistui. Vallankaappausta yrittäneiden joukossa oli operaatiota johtanut Hugo Chávez, joka valittiin presidentiksi vuonna 1998.[22]
2000-luku: Chávezin sosialismia
Vuodesta 1999 kuolemaansa saakka, vuoteen 2013, maata hallinnut presidentti Hugo Chávez lupasi poistaa maasta korruption ja tasata tuloeroja. Hän aloitti lukuisia sosiaalisia ohjelmia ja toteutti sosialistista talouspolitiikkaa valtapuolue PSUV:n johdossa. Hän poistatutti presidentin kausirajoituksen, ja hänen kauttaan leimasi tyypillinen autoritaarinen kehitys, jossa valtaa keskitetään, vastustajia vaiennetaan väkivalloin ja suuri osa varallisuudesta kavalletaan tavalla tai toisella.[23] Vuonna 1999 hyväksyttiin uusi perustuslaki, jossa muun muassa päätettiin maan uudeksi viralliseksi nimeksi Venezuelan bolivariaaninen tasavalta.[24]
Vuonna 2002 maassa yritettiin Chávezin vastaista vallankaappausta.[20] Oppositio vaati Chávezin jatkosta kansanäänestystä, joka järjestettiin vihdoin 2004. Chávez voitti äänestyksen.[20] Presidentti Hugo Chávez ilmoitti maan pyrkivän sosialismiin.[25]
Chávezin aikana äärimmäinen köyhyys, lapsikuolleisuus ja lukutaidottomuus vähenivät, mutta toisaalta rikollisuus kasvoi räjähdysmäisesti, talouden hoito oli tuhlailevaa ja korruptio vaivasi maata[26][27].
Maduron aika
Chávezin kuoltua syöpään maaliskuussa 2013 maassa järjestettiin vaalit, jotka voitti täpärästi Chávezin itse seuraajaksi valitsemansa Nicolás Maduro. Vaalit hävinnyt Henrique Capriles väitti vaaleissa olleen valtaisia epäselvyyksiä.[15]
Öljyn hinnan laskiessa Venezuelan talous alkoi vuonna 2014 supistua, ja pula ja inflaatio vaivasivat kansalaisia. Pulaa oli vuonna 2016 kaikesta: ruoasta, lääkkeistä ja sähköstä. Sähköpula johtui kuivuudesta. Myös väkivaltarikollisuus oli yleistä. Oikeisto-oppositio voitti parlamenttivaalit vuoden 2015 lopussa, ja seurauksena oli sosialistien ja oikeiston välinen valtataistelu. Maduron kansansuosio alkoi huveta, kun Venezuelan talous syöksyi. Oppositio järjesti 2014–2017 mielenosoituksia ja väkivaltaisia protesteja, jotka hallitus kukisti kovin ottein[28]. Maduron kansansuosio laski niin, että kesällä 2015 Maduroa kannatti enää noin neljännes äänestäjistä, ja oppositio voitti parlamenttivaalit.[29]. Vuonna 2017 Maduron hallitus pyrki julkisesti ainakin kahteen otteeseen neutraloimaan parlamentin[30][31].
Maduro voitti vuonna 2018 myös presidentinvaalit, joissa alle puolet äänesti,[32] ja joita pidetään yleisesti epädemokraattisina.[33] Enin osa Väli- ja Etelä-Amerikan maista veti tukensa Madurolta[34]. Tammikuun 23. päivänä 2019 parlamentin puhemies Juan Guaidó julistautui maan väliaikaiseksi presidentiksi. Suurvalloista erityisesti Kiina ja Venäjä ovat edelleen tukeneet Maduroa eivätkä Guaidón pyrkimykset tämän syrjäyttämiseksi ole tuottaneet tulosta.[35]
Vuonna 2022 pyrittiin avaamaan maan hallituksen ja opposition välinen poliittinen umpisolmu. Marraskuun loppupuolella neuvotteluissa saatiin merkittävä sopu: Osapuolet pyysivät yhdessä YK:ta perustamaan rahaston, jonka kautta Venezuelan ulkomailla olevia jäädytettyjä varoja ohjattaisiin maan humanitaarisen kriisin auttamiseen. Kyse on tiettävästi noin kolmesta miljardista eurosta, jotka ohjattaisiin koulutukseen, terveydenhuoltoon, ruokaturvaan, tulvavalmiuteen ja sähköverkkoon. Sopu voi parhaassa tapauksessa helpottaa alueen pakolaiskriisiä ja lisätä merkittävästi maailman öljyntuotantoa.[36]
Politiikka
Poliittinen järjestelmä
Venezuela on maan vuoden 1999 perustuslain mukaan tasavaltainen ja demokraattinenliittovaltio. Hugo Chávezin uudistamassa perustuslaissa presidentti sai lisää valtaoikeuksia Vuosien 1961–1999 perustuslaissa presidentti sai istua vain yhden viisivuotiskauden.[37] Uudessa perustuslaissa presidentti valitaan yleisellä kansanäänestyksellä joka kuudes vuosi. Presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johtaja. Pääministeriä ei ole. Aiemmin sama henkilö voitiin valita presidentiksi enintään kahdelle peräkkäiselle kaudelle, mutta tämä pykälä kumottiin kansanäänestyksessä vuonna 2009.[38]
Nicolás Maduro valittiin vuonna 2018 toistamiseen presidentiksi, mutta vaalit tuomittiin laajasti vilpillisiksi. Tämän jälkeen demokraattisesti vuonna 2015 valittu Venezuelan kansalliskokous julisti puheenjohtajansa Juan Guaidón presidentiksi. Monet maat ovat tämän jälkeen tunnistaneet Guaidón Venezuelan johtajaksi, mutta Maduroa tukevat edelleen monet sen kanssa liittoutuneet maat, kuten Venäjä, Kiina ja Kuuba. Guaidón kykyjä chávismon kaatamiseksi on kuitenkin myös laajasti epäilty.[39]
Maduron PSUV-puolue järjesti ennen vuoden 2020 parlamenttivaaleja vaalikomission uusiksi. Samalla kansalliskokous laajennettiin 277-paikkaiseksi. Kaikki merkittävimmät oppositiopuolueet boikotoivat vaaleja, sillä ne eivät uskoneet PSUV:n järjestävän reiluja vaaleja. Niissä PSUV ja sen liittolaiset saivat 91 prosenttia kaikista paikoista.[39]
Venezuelan oppositiota on 2000-luvulla vainottu, ja Maduron kaudella tilanne on entisestään selvästi pahentunut. Venezuelan hallinto on määrännyt lukemattomien poliittisten vastustajien vangitsemisen ja kiduttamisen. Paikallisen ihmisoikeusjärjestö Foro Penalin mukaan vuoden 2020 lopussa Venezuelassa oli 351 poliittista vankia.[39]
Oikeuslaitos ja rikollisuus
Oikeuslaitos on Chávezin ja edelleen Maduron aikana alistettu poliittiseen hallintaan, sillä sinne on nimitetty erityisesti lojaaleja tuomareita.[39] Tuomareiden palkka on hyvin pieni, minkä seurauksena korruptio on latinalaisen Amerikan suurinta.[40]
Rikollisuus maassa on suurta, sillä vuonna 2020 henkirikoksia tehtiin 60,3 sataatuhatta asukasta kohti. Määrä oli hieman laskenut vuodesta 2018, mutta se oli silti maailman suurimpia. Venezuelan vankilat ovat myös Amerikan pahimpia, ja vankilajengit toimivat niissä varsin vapaasti.[39] Vankilajengien lisäksi myös kaupunkijengit, huumekauppiaat, kaivosmafia ja Kolumbian Kansallinen vapautusarmeija ELN pitävät valtaa. ELN hallitsee laitonta kaivostoimintaa Bolívarin ja Amazonasin osavaltioissa. Huumekartellit puolestaan aiheuttavat ongelmia monissa rajaosavaltioissa.[41]
Vapauksien kehitys
Freedom Housen vuoden 2022 raportin mukaan Venezuela ei ole vapaa maa.[42] Maan demokraattiset instituutiot ovat heikentyneet vuodesta 1999, mutta olosuhteet ovat pahentuneet jyrkästi viime vuosina oppositioon kohdistuneiden ankarampien tukahduttamistoimien ja hallitsevan puolueen johdosta, joka luottaa vaaleihin, joita on tuomittu laajasti, hallitakseen kaikkia hallinnon haaroja. Viranomaiset ovat sulkeneet käytännössä kaikkien poliittisten erimielisyyksien kanavat, rajoittaneet kansalaisvapauksia ja asettaneet väitettyjä vastustajia syytteeseen ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä. Maan vakava humanitaarinen kriisi on jättänyt miljoonat ihmiset kamppailemaan perustarpeiden tyydyttämiseksi ja jouduttanut joukkopakoa maasta.[42]
Venezuela on jaettu 23 osavaltioon, pääkaupunkialueeseen (Caracas) ja yhteen liittovaltiolliseen alueeseen. Osavaltiot on jaettu 335 kuntaan (municipios), jotka on vielä jaettu 1 084 alueeseen (parroquias).[43]
2010-luvun lopussa Venezian talous heittelehti, inflaatio oli ulkomaalaisten arvioiden mukaan satoja prosentteja ja bruttokansantuote laski yli 10 prosenttia vuodessa.[2]
Venäjän hyökättyä Ukrainaan 2022 öljyn hinta nousi ja Venezuelan talous lähti huimaan kasvuun.[45]
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venezuelan talous muuttui maatalouskeskeisestä öljykeskeiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen maa oli 15 vuoden ajan maailman tärkein öljynviejä, kunnes Persianlahden maat sivuuttivat sen. Venezuela oli perustamassa OPECia 1959. Öljytulot kattavat noin kolmanneksen maan bruttokansantuotteesta, 95 % vientituloista ja yli puolet hallinnon kustannuksista.[1]
1970-luvulla öljy toi tuloja maalle, niin että rahaa riitti suorastaan kerskakulutukseen. Muut tärkeät tuotannon alat unohdettiin kokonaan. Elintarvikkeita maa ei tuottanut omaan kulutukseensa 1980-luvun alussa läheskään tarpeeksi. Nyt tilanne on jo vähän parempi, mutta omavaraisuuteen ei ole vielä päästy: elintarvikkeista tuodaan kaksi kolmannesta ulkomailta. Maataloustuotteista Venezuela vie ulkomaille tupakkaa, kalaa, hedelmiä, kaakaota ja näistä jalostettuja tuotteita.[19]
Maassa on öljyn lisäksi rikkaat esiintymät hiiltä, rautaa, bauksiittia ja kultaa, sekä vesivoimaa ja timantteja.[1] Halpa energia on mahdollistanut raskaan teollisuuden kehittämisen ja maa on yksi suurimmista alumiinin tuottajista maailmassa.[46]
Venezuelalla oli vuonna 2018 yli kahdeksan miljardin euron edestä Venäjän myöntämiä lainoja.[33][47]
IEA:n mukaan Venezuela oli vuonna 2008 maailman 9. suurin öljyntuottajamaa (137 Mt, 3,5 % maailman tuotannosta) ja 10. suurin kivihiilen viejä (6 Mt). Venezuelan jalostettujen öljytuotteiden vienti vuonna 2007 oli 29 Mt (4. sija) ja kaikkien öljytuotteiden vienti 106 Mt (6.sija).[48][43]
IEA:n mukaan Venezuela oli vuonna 2017 maailman 11. suurin öljyntuottajamaa (122,9 Mt), mutta kivihiilen tuotanto oli pudonnut 0,6 megatonniin ja vienti 0,4 megatonniin.[49]
Energiantuotannon huippu oli vuonna 2012, mistä se lähti jyrkkään laskuun.[50]
Presidentti Chavezin vuodesta 2003 asettamat ruuan ja muiden tarvikkeiden asettamat hintakatot loivat ruoka- ja materiaalipulaa. Venezuelassa halvalla ostetut hyödykkeet kannatti myydä kalliilla muualla. Tämä synnytti salakuljetusta. Sosialisoitu maatila myös saattoi lakata toimimasta. Öljyn hinta laski 2008–2009. Vuonna 2010 maassa oli pulaa mm. sähköstä ja lihasta. Vuonna 2014 alkanut öljyn maailmanmarkkinahintojen romahdus pahensi tavarapulan ennen näkemättömäksi. Maassa oli vuonna 2016 pulaa lääkkeistä, ruuasta ja sähköstä.lähde?
Vuonna 2019 hyperinflaatio nousi 10 miljoonaan prosenttiin. Vuosina 2013–2019 talous kutistui 65 %:lla.[51]
Liikenne
Venezuelassa on 409 lentokenttää, joista viidellä on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Maan kansallinen lentoyhtiö on Conviasa. Rautateitä on 806 km, ja Orinocojoella on 400 km sisävesiväylää. Satamakaupungit ovat La Guaira, Maracaibo, Puerto Cabell ja Punta Cardon. Venezuelan lähivesillä liikkuvia on varoitettu merirosvojen hyökkäyksistä.[1]
Rautateillä ja jokireiteillä ei ole matkustajaliikennettä, joten maan sisällä liikutaan paljon linja-autoilla. Kaikissa suurkaupungeissa on paikallisbusseja ja Caracasissa myös metro.[52]
Hugo Chávezin kausilla Venezuelasta tuli maailman väkivaltaisimpia paikkoja. Maassa tehdään murhia ja tappoja enemmän kuin veristä huumejengisotaa käyvässä Meksikossa. Chávezin aloittaessa vuonna 1999 Venezuelassa oli vain vähän henkirikoksia Latinalaisen Amerikan mittakaavassa. Sieppauksetkin ovat yleistyneet räjähdysmäisesti.[53]
Rikollisuuden lisääntymisen syynä on virkamiesten korruptio, aseiden huono valvonta ja tehoton poliisi- ja oikeuslaitos. Lisäksi Venezuela on huumeiden kauttakulkumaa, jossa Kolumbian huumemafia toimii.[54]
Kansalaisjärjestön tilastojen mukaan vuonna 1998 henkirikoksia oli 4 550 mutta vuonna 2012 jo 21 000. Hallitus lakkasi vuonna 2004 julkaisemasta tietoja. Vuonna 2009 henkirikoksia oli 100 000 asukasta kohden 49, Suomessa 2,2 (2010), mikä sekin on korkea luku Euroopassa.[53]
Sosiologi Roberto León Briceñon mukaan lähinnä köyhät tappavat toisiaan, vaikka hallitus väittää sitä luokkataisteluksi. Panssaroidut autot ja rynnäkkökiväärin kestävät ovet ovat nousseet myyntimenestyksiksi, mutta vain rikkailla on varaa turvallisuuteen.[53]
Väkivaltarikollisuus kasvoi yhä Maduron presidenttikaudella, niin että murhia tehtiin noin 25 000 vuonna 2014. Tämä kasvoi vuoden 2014 keskivaiheilta vuoden 2015 puoliväliin 7 %.[55]
Vuonna 2010 Venezuelasta tuli lisääntyneen rikollisuuden vuoksi maailman ainoa valtio, joka kieltää väkivaltaisten videopelien ja lelujen myynnin.[56][57]
Väestö
Venezuelassa on lukuisia kansanryhmiä, intiaaneja, espanjalaisten siirtolaisten ja afrikkalaisten orjien jälkeläisiä sekä 1900-luvulla maahan muuttaneita italialaisia, portugalilaisia, arabeja, saksalaisia ja muista ympäröivistä Etelä-Amerikan maista tulleita. Vuonna 2010 noin 93 % väestöstä asui kaupunkimaisissa olosuhteissa. Virallinen kieli on espanja, mutta maassa on myös lukuisia omaperäisiä murteita ja kieliä sekä siirtolaisten mukanaan tuomia kieliä ja murteita. Vuoden 2017 latinobarometri kyselyssä 67 % väestöstä on katolisia, 18 % protestantteja, 2 % muita uskontoja ja 13 % uskonnottomia.[58]
Caracasin pääkaupunkiseutu, jonka väkiluvuksi arvioitiin vuonna 2010 lähes 4,5 miljoonaa, on maan suurin taajama-alue.[59] Varsinainen Caracasin kaupunki (arvio vuodelle 2019 runsaat kaksi miljoonaa asukasta) oli vasta maan toiseksi suurin kaupunki, kun suurin oli Maracaibo (2,6 miljoonaa asukasta). Muita yli miljoonan asukkaan kaupunkeja olivat Valencia ja Barquisimeto.[60]
Vuosina 1996–2006 maassa raportoitiin noin 40 000 AIDS-tapausta. Vuonna 2006 ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 29 000 henkeä, mutta sitä sai vain puolet heistä, noin 15 000 henkeä. Lääkitystilanne on parantunut, seuraavana vuonna hoitoa sai jo 23 000 henkeä, mutta todellisista tarvitsijoiden määristä tai viruksen kantajista on huonosti tietoa saatavana.[61]
Vuonna 2018 Venezuelan yhteiskunnallinen sekasorto oli aiheuttanut Amerikan mantereiden pahimman pakolaiskriisin, jossa köyhiä kansalaisia pakeni maasta. Helmikuuhun mennessä Kolumbiaan oli virallisten lukujen mukaan paennut 600 000 venezuelalaista. Lisäksi pako oli kiihtynyt maateitse Brasiliaan sekä meriteitse pienaluksilla Karibian saarivaltioihin, jolloin osa pakoa yrittäneistä on hukkunut. Epävirallisten arvioiden mukaan pakolaisia oli yhteensä yli miljoona. Lisäksi edellisinä vuosina Venezuelasta oli lähtenyt arviolta noin kaksi miljoonaa ihmistä laillisesti etenkin Yhdysvaltoihin.[62]
Kulttuuri
Etniset ryhmät, valkoiset, intiaanit, mustat ja mestitsit eli pardot ovat pysyneet paljolti erillään. Kansalliseen perinteeseen on kuulunut valkoisen ryhmän ylemmyys muihin nähden. Valkoiset ja pardot asuvat kaupungeissa, intiaanit Amazonasin alueella ym. syrjäisillä rajaseuduilla ja mustat Karibianmeren rannikolla.[63] Maassa on yhä n. 50 alkuperäiskansaa, ja alkuperäisistä kielistä on yhä elossa n. 30. Alkuperäiskansoista suurin on Paraguanán niemimaalla, osittain Kolumbian puolella asuva wayuu-kansa (guajirot). Vuonna 1999 uudistetun perustuslain myötä Venezuelan alkuperäiskansojen oikeudet paranivat. Oikeuksien, kuten omalla äidinkielellä tarjotun alkuopetuksen toteutumiseen käytännössä on silti vielä matkaa.[64] Alkuperäiskansat ovat kuitenkin ottaneet koulutustaan omiin käsiinsä mm. perustamalla oman yliopiston, Universidad Indígena de Venezuelan.[65]
Ruokaperinteeseen kuuluu tukeva aamiainen, runsas lounas ja kevyt illallinen. Omaleimaisin ruokalaji on arepa eli eräänlaiset maissijauhosämpylät, joita syödään täytettyinä välipaloiksi ja aterioilla lisukkeina.[63]
Venezuela on suuri telenovela-tyyppisten televisiosarjojen tuottajamaa. Niitä on tehty kymmeniä.[66] Toisin kuin esimerkiksi Kolumbiassa tai Brasiliassa, Venezuelan telenoveloissa ei käsitellä ajankohtaisia aiheita vaan ne ovat puhdasta viihdettä.[67] Venezualalaisia telenoveloita viedään runsaasti ulkomaille, vuoteen 1993 mennessä niitä oli esitetty 38 maassa. Sarja Cara sucia (likanaama) on noussut espanjankielisten katsojatilastojen kärkeen Yhdysvalloissa.[68]
Urheilu
Venezuelan jalkapallomaajoukkue on menestynyt muihin Etelä-Amerikan joukkueisiin verrattuna huonosti: se ei ole koskaan selviytynyt jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin, ja on Ecuadorin ohella ainoa, joka ei ole voittanut Copa Américaa. Joulukuussa 2010 se oli FIFAn rankingissa sijalla 60.[69]
Venezuela on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1932 alkaen. Se on saanut kaikkiaan 12 mitalia taekwondosta, painonnostosta, nyrkkeilystä, ammunnasta, miekkailusta ja kolmiloikasta. Maan ainoat kultamitalistit ovat nyrkkeilijä Francisco Rodríguez ja miekkailija Rubén Limardo.[70]
Haggerty, Richard A: Venezuela: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1990. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.10.2021). (englanniksi)
↑Michael J. Enright, Antonio Francés, Edith Scott Saavedra: Venezuela, the challenge of competitivene, s. 72. Palgrave Macmillan, 1996. ISBN 9780312158514(englanniksi)