Tammelassa syntyneen Anna Haverisen vanhemmat olivat työmies Kustaa Fonsell (1858–1918) ja Eva Stina Jyrkkä (s. 1857). Hän oli keskimmäinen yhdestätoista sisaruksesta. Vuoden kuluttua Haverisen syntymästä perhe muutti takaisin vanhempien kotipaikkakunnalle Someroon. 16-vuotiaana hän solmi avioliiton 12 vuotta vanhemman miehen kanssa. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1908, jolloin oikeus määräsi perheen kaksi poikaa isän hoidettavaksi. Tämän jälkeen Annan titteliksi merkittiin irtolainen.[2]
Politiikkaan
Haverinen liittyi työväenliikkeeseen vuoden 1905 suurlakon synnyttämän innostuksen myötä. Hän oli perustamassa Someron työväenyhdistystä ja toimi Pitkäjärven työväenyhdistyksen sihteerinä. Vuonna 1906 Haverinen valittiin Suomen Palvelijain Liiton liittovaliokuntaan. Hän osallistui Lahdessa pidetylle agitaatiokurssille ja toimi syksyllä 1907 sosialidemokraattisen piirijärjestön kiertävänä puhujana Satakunnassa. Tutustuttuaan puolueriennoissa toimittaja Julius Nurmiseen Haverinen muutti Urjalaan ja jatkoi agitaattorina Etelä-Hämeessä.[2]
Syksyllä 1908 he muuttivat Kotkaan, jossa Julius Nurminen aloitti piirin agitaattorina. Myös Haverinen palkattiin puhujaksi Viipurin läänin sosialidemokraattisten naisten Kotkan alapiiriin. Anna ryhtyi jo tuolloin käyttämään sukunimeä Nurminen, vaikka avioliitto solmittiin vasta vuosia myöhemmin. Kesäkuussa 1911 Julius Nurminen valittiin sosialidemokraattien piirisihteeriksi Viipuriin, josta myös Anna sai työpaikan piiritoimiston kanslistina.[3][4] Vuonna 1916 pariskunta muutti Sortavalaan, jonne Julius siirtyi Päivän Tiedot -lehden toimittajaksi Anna ryhtyessä lehden avustajaksi. Myöhemmin samana vuonna Julius Nurminen valittiin kansanedustajaksi.[5]
Vallankumousvuodet
Haverinen oli ensimmäistä kertaa ehdolla eduskuntaan lokakuun 1917 vaaleissa. Marraskuun yleislakon aikana kansankokous valitsi hänet Sortavalan suurlakkotoimikunnan jäseneksi. Haverinen osallistui lakon organisointiin ja piti puheita torikokouksissa. Kaupungin porvariston keskuudessa hän herätti pahennusta estämällä Ester Niskan johtaman operettinäytöksen kaupungintalolla.[6] Myöhemmin joulukuussa Haverinen johti Sortavalan työväen järjestyskaartia, joka vapautti suojeluskuntalaisten vangitseman August Wesleyn. Hän oli koonnut poliisilaitokselle marssineen osaston ja hankkinut kiväärit venäläiseltä sotaväeltä.[7]
Sisällissodan käynnistyttyä Sortavala jäi valkoisten haltuun. Suojeluskunta vangitsi paikallisen työväenlehden nokkamiehet, jolloin myös Julius Nurminen toimitettiin vankileirille Kokkolaan.[8] Myös Anna pidätettiin tammi–helmikuun vaihteessa parin päivän ajaksi. Hänet vangittiin uudelleen huhtikuun alussa ja siirrettiin kolmen viikon kuluttua Kuopion vankileirille. Heinäkuun puolivälissä Haverinen sai tuomionsa valtiorikosoikeudelta. Sortavalan suojeluskunnan esikunnan antamassa lausunnossa häntä kutsuttiin ”kiivaaksi agitaattoriksi ja suureksi yllyttäjäksi”, joka oli toiminut ”torikokousten räyhääjänä”. Raskauttaviksi seikoiksi katsottiin teatteriesityksen keskeyttäminen ja Wesleyn vapauttaminen. Syyttäjä vaati esikunnan tavoin kuolemantuomiota katsoessaan Haverisen olleen julkisena yllyttäjänä maanpetokseen sekä ottaneen aktiivisesti osaa vallankumoukselliseen toimintaan. Valtiorikosoikeus kuitenkin tuomitsi hänet vain 6 vuoden kuritushuonerangaistukseen avunannosta valtiopetokseen. Kuopion vankileirin lakkauttamisen jälkeen Haverinen kärsi tuomiotaan lääninvankilassa, kunnes hän pääsi armahduslakien nojalla ehdonalaiseen joulukuussa 1918.[9]
Kansanedustajana
Vapauduttuaan Haverinen eli Sortavalassa leskenä, kun Julius Nurminen oli kuollut Tammisaaren vankileirillä heinäkuussa 1918.[10] Syksyllä 1919 hän sai työpaikan Viipurista sosialidemokraattien piiritoimiston konttorinhoitajana.[10] Vuonna 1920 Haverinen avioitui uudelleen ja asettui lapsineen Viipurin maalaiskunnanSäiniöön, jossa hänen uusi puolisonsa työskenteli kansakoulunopettajana. Konttoristin tehtävien ohella Haverinen toimi jälleen myös kiertävänä puhujana. Aikaisemmin radikaalina tunnettu Haverinen edusti nyt SDP:n keskilinjaa, joka taisteli puolueen hajaannusta ja kommunistien kasvavaa vaikutusvaltaa vastaan.[11] Myös hänen suhteensa uskontoon oli muuttunut. Haverinen arvosteli pitkään kirkkoa ja papistoa, muttei lopulta eronnut kirkosta, kun se vuonna 1923 tuli mahdolliseksi. Sen sijaan hän lähentyi myöhempinä vuosinaan kristinuskoa.[12] Haverinen kuului myös kieltolain kannattajiin.[13]
Haverinen nousi eduskuntaan vuonna 1922, jonka jälkeen hänet valittiin kansanedustajaksi vielä kolmasti. Presidentin valitsijamiehenä Haverinen oli vuoden 1925 presidentinvaaleissa.[1] Lisäksi hän oli Viipurin maalaiskunnan kunnanvaltuuston jäsen 1926–1945.[14]
Haverisen ura valtakunnanpolitiikassa päättyi 1920–1930-lukujen taitteessa hänen joutuessaan puolueväen epäsuosioon. Vuoden 1929 lopussa Haverinen äänesti kommunisteja vastaan suunnatun yhdistyslain muutoksen puolesta ainoana sosialidemokraattina. Puolue vastusti lakiin tehtäviä muutoksia pelätessään, että niitä saatettaisiin soveltaa myös sosialidemokraatteihin. Haverisen asettuminen asian ensimmäisessä käsittelyssä Kallion hallituksen taakse aiheutti suuren kohun. Puolueen pää-äänenkannattaja Suomen Sosialidemokraatti kyseenalaisti hänen toimintansa ja asian nosti esille myös Haverisen omassa vaalipiirissä ilmestynyt Kansan Työ. Viipurissa ilmestynyt kommunistinen Työ puolestaan syytti Haverista suoraan fasistien tukemisesta ja kutsui hänen toimintaansa katalaksi. Myös SDP:n ylin johto, kuten puoluesihteeri K. H. Wiik tuomitsi ”liioitellun fascistivaaran” edessä taipumisen, koska Haverinen ja äänestyksestä pois jääneet sosialidemokraatit perustelivat toimintaansa äärioikeiston reaktioiden pelolla. Puoluetoimikunta kehotti kaikkia kansanedustajia olemaan paikalla lain viimeisessä käsittelyssä ja äänestämään vastaan, mutta Haverinen jäi silti pois istunnosta. Tämän seurauksena Kotkan ja Kymin kunnallisjärjestöt kehottivat Haverista jättämään paikkansa eduskunnassa, jonka lisäksi myös Säiniön työväenyhdistys ja Viipurin kunnallisjärjestö tuomitsivat hänen menettelynsä. Myöhemmin järjestetyssä piirikokouksessa Haveriselle annettiin epäluottamuslause ja hänet hyllytettiin puhujan tehtävistä. Piirin naisjärjestö oli ainoa Haveriselle ymmärtämystä osoittanut taho.[15]
Viimeiset vuodet
Yhdistyslakijupakan jälkeen Haverinen syrjäytettiin Viipurin läänin sosialidemokraattien eturivistä. Haverinen säilytti asemansa ainoastaan kunnallispolitiikassa, jossa hänet valittiin valtuustoon läpi 1930-luvun. Piirikokousten äänestyksissä Haverista ei sen sijaan enää valittu kansanedustajaehdokkaaksi.[16] Haverinen herätti pahennusta myös eduskuntavaalien 1936 alla, jolloin hän osallistui äärioikeistolaisen IKL:n järjestämään väittelytilaisuuteen. Tapaus tuomittiin yksimielisesti ja puhujaksi jälleen vuonna 1931 otettu Haverinen hyllytettiin lopullisesti. Hän pääsi kuitenkin ehdolle vielä vuoden 1939 eduskuntavaaleissa, mutta äänisaalis ei riittänyt edes varasijalle.[17]
Talvisodan jälkeen Haverisen perhe evakuoitiin Haminaan, josta heidät jatkosodan aikana siirrettiin Antreaan ja edellee sodan päätyttyä Ruokolahteen. Haverinen ei lähtenyt enää mukaan aktiivipolitiikkaan, mutta liittyi Vuoksenniskan sosialidemokraattiseen naisyhdistykseen toimien muun muassa puhujana sen järjestämissä tilaisuuksissa. Lisäksi hän toimi Kansan Työn sekä sosialidemokraattisen naisliiton julkaiseman Tulevaisuuden avustajana. Viimeiset vuotensa Haverinen vietti poikansa asuinkaupungissa Jyväskylässä, jossa hän kuoli kunnalliskodissa 75-vuotiaana joulukuussa 1959. Haverisen oikeistolaisen pojan perhe ei hankkinut haudalle muistomerkkiä, eikä hautapaikan sijainti ole enää tiedossa.[18]
Yksityiselämä
Anna Haverisen ensimmäinen puoliso oli Åvikin kartanosta kotoisin ollut puuseppä Vilho Kemppi (s. 1872), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1900. Perheeseen syntyi kaksi poikaa ja avioliitto päättyi virallisesti eroon 1908.[2] Pariskunnan nuorempi poika kuoli vuonna 1918 diabetekseen.[19] Vuonna 1913 Haverinen meni naimisiin toimittaja Julius Nurmisen kanssa, joka kuoli vankileirillä 1918.[20] Pariskunnalla oli vuosina 1909 ja 1911 syntyneet pojat, joista vanhempi kuoli 17-vuotiaana.[21] Haverisen kolmas puoliso oli Vytegrassa syntynyt kansakoulunopettaja Juho Haverinen (1876–1952), jonka kanssa hän avioitui 1920. Juho Haverisella oli neljä poikaa, mutta yhteisiä lapsia pariskunnalla ei ollut.[22]
Haverisen isä Kustaa Fonsell ja veli Anton Felix Fonsell (s. 1894) olivat molemmat punakaartilaisia. Anton teloitettiin Somerossa huhtikuussa 1918 ja Kustaa kuoli Suomenlinnan vankileirillä syyskuussa.[23][24]
Muuta
Anna Haverisen ja Julius Nurmisen pojanpoika Pertti Nurminen julkaisi isovanhempiensa poliittista toimintaa käsittelevän väitöskirjan vuonna 2013.[20]
Lähteet
Nurminen, Pertti: Aatteesta ammatiksi : puoluetyötä ja punapääomaa. Julius Nurmisen ja Anna Haverisen (ent. Nurminen) elämä ja toiminta työväenliikkeen järjestöaktiiveina 1900-luvun alkukymmeninä. (Väitöskirja) Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2016. ISBN 978-952-59764-0-3Teoksen verkkoversio (PDF).
